These boots are made for walking – Breaking in leather boots

There seems to be a growing interest or at least a subculture around traditional boots. However, there’s also a lot of talk about the dreaded break-in period for heavy leather boots with welted insoles. Some people swear by them and say their Red Wings are the best most comfortable footwear and they’ll never use other, but pretty often you can also read remarks about horrible blisters and occasionally people even selling or giving their boots away because they were just so uncomfortable and they just couldn’t hack it.

As a solution to this problem occasionally you can read comments about wonder cures for quicker break-in, like soaking them wet with hot water or rubbing alcohol and the like, or just wearing them and using liberal amounts of boot oil or mink oil to soften them up and speed up the process (examples in the comments section of this here blog post). Let me tell you a little story about my boots to illustrate. It’s going to be a bit long-winded, so grab a seat and a good cuppa, and lean back.

Red Wing Heritage Iron Rangers and Moc Toes

I’m going to talk a lot about Red Wings, but that’s only because I’ve dealt with them recently. This should apply just as well to Wolverines, Danners, and just about any other brand of real leather boots.

I first bought a pair of Red Wings from a sale 5 years ago because I wanted to try the work boot look on, not that I was terribly informed about Red Wings or similar boots. It was a pair of 6” dark brown moc toes, as in moccasin toes (Style no. 8138 in Briar Oil Slick).  I don’t remember much about the break-in as such, maybe because I tended use them occasionally because I had a bit of trouble trouble with the actual soles, as in them being rock hard and making my feet ache. I continued to wear them though, regularly greasing them up with some sort of leather balm I happened to have laying around. After the first couple of years though I got tired or getting aching feet and I invested in a pair of quality insoles. It happened that the pair of boots I bought was a bit generously sized since it was one of the last left in that particular sale. The size was never a problem for me and the No. 8 last is a bit on the narrow size so the extra size as such was only welcome. And by happy coincidence it meant I could fit the thickest pair of Superfeet insoles in and it only improved the fit. This also to a large extent solved my problem with aching feet. What I did learn though, was that too regularly blaming my boots made them too soft and the oils in the balm actually started to seep through the leather and metastasise in the fibres on the inside. That’s the first two lessons, don’t be afraid to use insoles and you might be actually hurting your boots by taking care of them too well.

My second pair is Iron Rangers (Style no. 8115 in Copper Rough & Tough) I bought about half a year before starting to write this, again from a sale, and I definitely remember the break-in. However, I didn’t get any of the dreaded blisters because I wasn’t stupid about it. Based on what I read, a decent amount of people just throw on their new boots and go about their daily business and find being crippled by sore feet, blisters, whatnot. You see the thick, hard hide needs some persuasion to mold around your feet, and I suspect your feet also will become accustomed to the particulars of the boots. The boots of course felt great on the showroom floor, but coming back home and walking around, at first especially I noticed how them being incredibly hard and unforgiving in the sole, the shanks and particularly the bellows or gussets in the tongue made my ankles incredibly uncomfortable after a while. I proceeded to add in brand new Orange Superfeet right away to take care of the first problem.

To take care of the others, I started wearing them little by little, lacing the boots a bit loosely at first to give the tongue and my ankles a bit of time to mold together. I think for the first couple weeks I only wore them for a quick trip to the supermarket or the mall, where I knew I wouldn’t be walking all too much, or  I’d wear them while commuting and take the boots off at work, and if I felt significant chafing or hot spots I gave it a day or two using other footwear in between. When I started feeling comfortable and I wasn’t getting any more chafing or hot spots, I ramped up use from an hour at a time to a couple of hours, then a few, added more walking gradually. It might have helped that I accidentally happened to get myself into a situation a couple of times where I’d wear them walking around in the rain for a few hours. In fact I intuitively followed the rule from an old maker of mountaineering boots I’ve forgotten the name of, might have been John Calden or Limmer, that you shouldn’t be suffering in your new boots, rather you keep chipping at it and break them in little by little. And voilá, I have comfortable boots.

I cannot tell what or when exactly was the tipping point, but I’d say around 3 months of use I can say they’re comfortable and I can wear them all day on my feet without special complaints. In October for example I pretty much rotated between the moc toes and Iron Rangers 6 days out of 7. 3 months probably sounds like a loong time but these aren’t my only pair of footwear and there was the summer in between when I didn’t necessarily want to wear heavy leather boots with a 6” shank all the time just for the sake of it, while I know many people do, and I say more power to you boot lovers. So here’s the third lesson, unless you want to deliberately ‘harden up’, don’t beat yourself up by instantly wearing your new boots days on end. Ease into it, and your feet will thank you. Another thing is that if we’re honest, while the boots are now comfortable, if you wear sneakers or good shoes for a few days and pull you boots back on, they’re not as comfortable. It’s just the way the cookie crumbles.

As for boot care, I learned my lesson. For the new boots, I’ve only applied any product once, and it was in late summer when I got my feet wet the first time, and noticed the stitches were leaking like crazy. At that time I washed the mud off with some saddle soap, let them dry out well and applied a liberal amount of Atsko Sno-Seal, that is a bee’s was based product and contains only a moderate amount of oils, especially to the stitches and left them on the balcony in the warm late summer sun for a day. The Sno-Seal was nicely absorbed in the warmth of the sun and I proceeded to polish any excess off with a brush. Since then I’ve only brushed them. Or maybe once I washed them with a rag and saddle soap another time I got my feet wet. In fact, about that, your Red Wing Heritage-line boots are not waterproof, but resistant they are. When nicely Sno-Sealed it took me about four hours in light to medium constant rain before I got my socks really wet. You might ask what I was doing for four hours in constant rain, and I’ll tell you it was an airshow, thank you very much.

I can also attest that if your boots are not downright dirty or muddy, you can do wonders with a simple horse hair brush without needing to resort to any product. My error with the older boots was that each time they started looking a bit scuffed and dusty, I sponged them up with the oily balm up to once a week, which of course nicely returned the sheen, but it was just too much of a good thing. In stead, now I just brush them whenever they need some help and if that doesn’t fully do the trick, or I just don’t have the patience, I rub the scuff-marks off with my fingertips and finish with a brush. Of course nowadays it seems to be the fashion to speed up the coveted patina and have your boots scuffed, but I still like a bit of shine on them so I brush.

The point of this ramble was to talk about breaking in your new heavy and uncomfortable boots, that will hopefully become your trusted friends. The bad news is that I don’t have any magic tricks, and I don’t want to endorse any special technique for somehow softening them up, although I’m sure that can be done. In stead, I’d like to advocate taking a steady progress approach, starting from wearing the boots a little loosely laced and an hour at a time first and ramping up the wear gradually to soften the leather up and get your feet used to the boots as well. While I understand how somebody would like to wear their new fancy boots as much as possible as soon as they buy them, I don’t necessarily see any sense in powering through blisters and hot spots.

Which brings us, I suppose, to the good news, once you’ve broken them in, you’ll have likely several years of wear in them. My first pair is coming on 5 years, and they’re not much worse for wear so I’m expecting another 5-10 at least out of them at this rate. Granted, I haven’t worn them all the time everywhere year round, so your mileage may vary. I don’t want to wax all lyrical about the joys of Real Leather and Goodyear welt here, but these here boots are made of couple of millimeters, that’s between 1/16th and 3/32s of an inch, thick full grain hide, proper heavily stitched and resolable or rebuildable so in the absence of grave user error or accident, these should take you much farther than any fashion shoes around. And I can tell you, I’ve paid approximately the same in the past for a pair of fashion shoes that have been completely done in by year 4 or 5 with reasonable care, than I’ve paid for either of my sale Red Wings.

To finish off, so you can keep enjoying the boots, while caring for them is a topic for a whole another article, I just want to say neglect is obviously bad but don’t go around smearing oily products on them every fortnight. Brush them regularly, wash them when they’re dirty and proof them with a wax-based product rather than an oily one as needed, but in regular street wear likely not multiple times a year. You know when it’s cold and you have chapped skin on your hand, and it feels sort of thin, dry and papery? When you get the same feeling off your boots, that’s when they need some product on them, not necessarily otherwise. Although if you want to spit shine them, that’s a different matter and then there’s shoe polish and various techniques just for that.


Voittajan valinnat? Julkkisten treeni- ja ravintovinkit – Piirainen ja Hulmi

Teimme Lihastohtorin kanssa yhteistyötä, ja aiemmasta englanninkielisesti kirjoituksesta on ilmestynyt nyt suomenkielinen versio!


Miksi ihmisen internet-näkyvyydellä ei juurikaan ole yhteyttä sen kanssa, kuinka asiantunteva hän on? Luotettavaa tietoa on vaikeaa löytää ja se että joku on julkkis tai suosittu somessa, ei tarkoita että hänestä kannattaisi ottaa oppia.

Tässä jutussa pääkirjoittajana on innovaatiojohtamiseen ja tuotekehitykseen erikoistunut apulaisprofessori ja rugbyn pelaaja Kalle Piirainen, johon olen tutustunut… somessa. Lue ja ihmettele kun kerromme millaiseen lankaan ihmiset menevät seuratessaan suosittuja ihmisiä! Loppukevennykseksi tai -ahdistukseksi kerromme muutamia kandidaattejamme maailmanmestareiksi harhaanjohtamisen valtatiellä.


View original post 3 271 more words

Tuotearvio: Philips SafeRide 80lux LED-valo

Alkuperäinen arvio kirjoitettu Marraskuussa 2012, päivitetty Helmikuussa 2014

Talvesta on kohta ainakin neljäsosa lusittu ja vanha  MagicShineakkuvalo, tuttavallisesti ”riistovalo”, luovutti. Tarkemmin akku oli syväpurkeutunut kesän aikana eikä enää pidä varausta. Jouduin siis harkitsemaan uutta lamppua. Luin silmät kiiluen mtbr.comin Lights Shoot Out-vertailua, mutta esillä olevat valot olivat kalliita ja/tai tehottomia. Lisäksi tieliikenteessä on ongelma, että pyörävalot ovat pääsääntöisesti pyöreäkeilaista otsalamppu/taskulampputyyppiä. Ongelman tästä tekee se, että tuollainen >800lumenin valo alkaa olla huonon auton valon tehoinen ja häikäisee niin vimmatusti vastaantulijoita jos se on suunnattu vaakaan.

Lievänä heräteostona fillarifooruminkin ansiosta päädyin kokeilemaan Philips SafeRide -sarjan lamppua. Tämä siksi että sen valoteho on samaa luokkaa luokkaa spekseissä kuin pärjännyt NiteRider Minewt Cordless 600, nyk, Lumina 650. Philips siis ilmoittaa tehoksi 80lux, joka vastaa noin 300lumenia, ja mittauksen mukaan tuollaiset 800-1000lumenin laput puskevat ulos tuon 60-100lux. Härpäke maksoi latureineen ja himmeleineen vain noin satasen (Rose Versand hinta ilman postikuluja 94€) ja keila täyttää saksalaiset tieliikennemääräykset (alan termein StVZO zulassung), eli keila on likauttu ylhäältä häikäisyn välttämiseksi.

Kun paketin avaa niin ensimmäisenä huomioo kiinnittyy lampun jämäkkään rakenteeseen. Koko kuori on kauniisti viimeisteltyä kevytmetallivalua. Päällä on kuminen kytkin, latausindikaattori ja takana latausportti. Valo käyttää neljää LR6/AA NiMH-akkua jotka asennetaan kuoren sisään. Kuori aukeaa mukana tulevalla kuusiokoloavaimella. Luukku on hyvin tiivistetty kumitiivisteellä, samoin kuin kytkimet ja latausportti. Eli lyhyesti, laite on hyvin mietitty ja implementoitu, mukava omistaa.

Joku voisi tietysti valittaa että köyhät on virtavarat, mutta bonuksena akut ovat käyttäjän vaihdettavat ja ne voi ladata mukana tulevalla verkkolaturilla tai suoraan USB-liittimestä vaikka työpaikalla. Uskoisin siis että käyttöikä on pidempi kuin esim NiteRiderin valoissa joissa on käyttäikä rajoitettu 365 lataussykliin jonka jälkeen valo on laitettava tehtaalle akun vaihtoon.

Mukana tuleva kiinnityspanta sisältää hyvin toteutetut kumisovitteet joilla lampun saa tukevasti kiinni 21-32mm putkeen. Panta myös kiinnittyy hyvin ilman työkaluja pika-avattavalla sormiruuvilla. Lampun saa kätevästi irti pikakiinnityksellä esim pyörän parkkeeramisen ajaksi.

Lampussa on kaksi tehoaluetta, täysi teho ja eco-city, eli puolivalot. Täydellä teholla kelpaa ajella tuollaista parikymppiä suhteellisen suoraa lenkkipolkua, ja eco-city riittää huomiovalona paremmin kuin hyvin. Paliaika (ilmoitettu) on n. 2h täydellä teholla ja 8h eco-cityllä. Kävin vajaan tunnin lenkin täysillä akuilla ja akkumittarin ensimmäinen ledi sammui. Joten pitänee paikkansa kohtuullisesti ainakin uusilla philipsin kennoilla.

Entäpä sitten käytössä? Lamppu on helppo kiinnittää ja irrottaa hanskat kädessä ja samoin kytkimen käyttö onnistuu. Latausindikaattori ilmoittaa selvästi paljonko virtaa on jäljellä. Teho on ns. riittävä, valoa on keilassa sen verran hyvin ettei enempää osaa kaivata.  Valokeila on kohtuu matala ja ylhäältä leikattu häikäisyn estämiseksi. Keilassa riittää kuitenkin pituutta kun lampun säätään noi vaakasuoraan ja silti vastaantulevan kävelijän kasvot jäävät varjon puolelle, joten lampun näkee kyllä mutta se ei häikäise. Leveyttä riittää kohtuullisesti, mutta tiukoissa kaarroksissa poluilla meinaavat kurvit jäädä pimeäksi. Riistovalon etuna oli laajempi keila, mutta vastaavasti suurin teho keskittyi melko kapeaan hot spottiin.

Huonoja puolia lampussa on sitten se että ohjaustankoon asennettuna se tulee melko korkealle. Valaisun kannalta olisi edullisempaa jos lamppu olisi alempana. Lisäsi tankokiinnityksestä on paljastunut käytössä sellainen negatiivinen puoli, että se pitää laittaa pikakiinnitykseen melko tarkasti. Olen pariin kertaan laittanut sen kiinni vähän huolimattomasti ja se ei ilmeisesti täysin lukittunut, joten se tippui vauhdissa. Ansiokkaasti valaisin kesti tiputuksen vauhdissa asvalttiin, mutta enää se ei ole kaunis. Pienenä knoppina myös latausaika USB:llä on melko pitkä, eli jos lamppu menee tyhjiin, niin ainakin täyden työpäivän saa varata sen täyteen lataamiseen. Lyhyillä työmatkoilla tosin se ei paljon edes patteria kuluta ja

Yhteenvetona, tämä on minusta kohtuullisen hyvin toteutettu valo, ja sopii erityisesti tiellä ja kevyen liikenteen väylillä kurvailuun ja työmatkoille, mihin sen hankinkin.  Se on helppo laittaa pyörään, ja helppo ottaa pois, se on riittävän tehokas ja akku kestää riittävän pitkään. Lamppu on myös helppo ladata vaikka työpäivän aikana tietokoneesta tai yöllä sähköpistokkeesta. Odotan rakenteen puolesta myös pitkää käyttöikää. Eli kaupunkivaloksi varsin suositeltava niille jotka haluavat oikean valon jolla myös itse näkee, ja joka ei kuitenkaan maksa mansikoita. Kuitenkin poluille siis ihan maastopyöräilyyn sopii silti paremmin tuollainen leveäkeilainen epäsosiaalinen valo.

Vielä plussat ja miinukset:

+ Hyvin toteutettu, laadukas rakenne

+ Riittävä valoteho

+ Akkujen vaihto ja lataaminen helppoa

+ Helppo kiinnittää ja irroittaa

– Pikakiinnitys lievästi epäluotttava tai iankin tarkkuutta vaativa päivittäiseen käyttöön

– Ei kevyt eikä pieni

– Valokeila suppea, tiukat mutkat jäävät aavistuksen varjoon

Mitä iloa on elokuva-arvioista?

Viime aikoina olen kiinnitänyt huomion Helsingin Sanomien NYT-liitteen elokuva-arvioihin, joissa on johdonmukaisesti alkanut olemaan nuivia kommentteja lähes elokuvasta kuin elokuvasta, elliei kyseessä ole ns. laatu-draama tai poikkeuksellisen progressiivinen pätkä.

Esimerkkinä tulee mieleen taannoinen Black Hawk Downin (Isku Mogadishuun, 2001, ohj. Ridley Scott) arvio,en muista sanamuotoja mutta karkeasti sitä moitittiin epäsensitiiviseksi sodan ylistykseksi, joka ei ota huomioon ihmisten tunteita ollenkaan. Arvio taisi olla kaksi tähteä, joka kaiketi on asteikolla 1-5 jotakin välttävän tasoista. Olen BHD:n nähnyt joskus hurjassa nuoruudessa ja silloin pidin sitä muistaakseni erinomaisen viihdyttävänä kertomuksena, ja siksi katsoin sen nyt uudelleen sillä silmällä, että mitäs vikaa tässä nyt sitten olikaan. Kiinnitin huomiota siihen että minusta elokuvassa oli päin vastoin varsin helppo eläytyä henkilöiden tuntemuksiin taistelun tiimellyksessä, ja siihen miltä tuntuu kun on yksin parinsa kanssa vihamielisessä ympäristössä josta ei ymmärrä mitään ja kuka tahansa voi olla vihollinen, ja silti ympärillä on myös naisia ja lapsia. Lisäksi minusta tarina ja juoni olivat eheitä, siihen ei oltu ympätty liikaa sivujuonia, eikä venytetty turhaan vaan kerronta eteni jouheasti, hahmot kuten sanottua olivat kohtuullisen eläviä ja jopa vähän syvenivät loppua kohti. Eli minusta sanalla sanoen ihan hyvä leffa, kolme tähteä ehkäpä noin perushyvästä käyttöviihtestä.

Muualla elokuva on saanut myös aika kohtullisia arvioita. Metacriticissä 33 lehtiarviota aggregoituna ovat 74% suosiollisia ja 153 käyttäjäarviota antavat pisteet 7.9/10, samoin iMDB:ssä käyttäjäarvioiden keskiarvo on 7.7/10. Useimmat positiiviset arviot tulevat siitä miten elokuva kuvaa realistisen tuntuisesti sodan tunnelmaa, ihmisten tuntemuksia ja todellisen tilanteen sekavuutta taistelukentällä. Eli näemmä katsojien ja useiden (amerikkalaisten) kriitikoiden mielipiteet ovat reippaassa ristiriidassa NYTin arvion kanssa, keskiarvona ehkäpä jopa 3,5-4 tähteä hyvästä tarinan kuljetuksesta ja realistisesta kaupunkitaistelun kuvauksesta, ja siitä ettei ole sorruttu modernin sotaelokuvan kliseisiin.

Sitten mietin että mitä NYTin arvioija yritti oikein sanoa, ja kun oikein yritin etäytyä elokuvan melskeistä jäi mieleen, että ”vihollisten” hahmoja ei lähdetty suuremmin syventämään, vaikka vähän tausta valotettiinkin. Minusta se ei sikäli ole synti, että tarinan alkuperäinen kirjoittaja on amerikkalainen sotilas, eikä esim journalisti joka tuntisi Somalian paikallista kulttuuria ja sisäisiä jännitteitä, ja siksi on ihan hyväkin että kirjoittaja on tunnistanut rajoitteensa ja pitäytynyt siinä minkä tuntee. Muuten luultavasti mukaan olisi tullut asiavirheita ja elokuvasta olisi tullut ristiriitainen ja hajanainen. Lisäksi yksi keskeisiä draaman keino on esittää konflikti samaistuttavan päähenkilön ja toiseuden välille, ja siinähän leffa onnistuu viihdyttävästi. Minusta sitä ei kannata turhaan tulkita amerikkalaisen imperialismin merkiksi, vaan enemmänkin järkeväksi dramaatiseksi valinnaksi. En siis pysty tässä nyt näkemään suurtakaan rasismia, vaan enemmänkin tuo vastakkainasettelu on kerronallinen keino, klassinen dramaatinen jänite tarinan päähenkilöiden ja ”toiseuden” välillä, joka toistuu kertomuksissa kautta aikojen. Kaiketi jos arvaan oikein BHD:ssa kismitti arvioijaa se, että amerikkalaisittain The Man, tässä tapauksessa inkarnaatiossaan amerikkalaisena sotateollisena kompleksina, oli asetettu neutraaliksi tai positiiviseksi samaistumiskohteeksi, sen sijaan että olisi tutkittu miten ulkopuolinen interventio vaikutti entisestään rikkinäiseen tavallisen somalialaisen elämään, ja siten paljastettu jotain olennaista vallitsevan geopoliittisen asetelman perustavanlaatuisista vääryyksistä. Dokari tai elokuva joka kertoo Somalian sisäisitä valtajännitteistä ja siitä miten tavallinen ihminen elää klaanien ja ulkomaisten sotilaiden puristuksessa olisi sitten täysin eri elokuva, ja varmasti hyvin mielenkiintoinen sellainen.

Olen laajemminkin huomannut, että joillain toimittajilla on tapana etsiä onko elokuvissa tai muussa kuvattu  tarkoitushakuisesti jänitettä yhteiskunnan valtarakenteiden ja pienen ihmisen välillä. Joku voisi sanoa että se johtuu liian vahvasta Habermas-annoksesta liian nuorella ikää, mutta vakavasti puhuen tietyllä tapaa olen sitä mieltä että sellainen arvostelu ei palvele lehden lukijoita lukuun ottamata ”tiedostavinta” neljännestä kovin hyvin. Ehkäpä NYT elokuva-arvioihin pitäisikin lisätä erillisenä dimensiona ”progressiivisuus” jotta tämäkin aspekti tulisi katettua, jotta ihmiset voisivat informoituna valita progressiivia elokuvia, tai sitten viis veisata maailmapolitiikasta tai emansipaatiosta ja viihtyä television ääressä.

Tästä nyt voidaan tietysti olla sitten montaa mieltä, onko sillä merkitystä onko jonkun lehden arvio linjassa muiden kanssa, mutta ihan noin käytänön kannalta minusta on huonoa palvelua lehdeltä jos arvostelujen linja on epäjohdonmukainen ja ristiriidassa keskimääräisten katsojien arvioiden kanssa, koska se käytännössä tarkoittaa että arvio ei ole hyvä approksimaatio siitä miten ”hyvä” elokuva on. Tämä pohdita liittyy elokuva-arvioiden arviointiin siten, että jos mietitään miksi elokuva-arvioita ylipäänsä julkaistaan; olennaista on, että arviot kertovat jotain elokuvan soveltuvuudesta omaan makuun tai tasosta ylipäänsä siten, että katsoja voi tehdä informoidun valinnan ja viettää rajatun aikansa pääosin itselleen miellyttävän viihteen parissa.

Avainkysymys arvioinnissa sitten onkin ”hyvä missä mielessä ja minkä suhteen?” Elokuva voi olla toiselle hyvä siksi että se on viihdyttävä ja hauska, ja toiselle siksi että se on taiteellisesti korkeatasoinen. Lisäksi kuten RVT meille opettaa periaatteessa arviot ovat hyödyttömiä ellei arvofunktio ole jatkuva, eli kaikki elokuvat pitäisi sijoittaa samalle käyrälle niin että ne ovat samoilla kriteereillä arvioituna paremmuusjärjestyksessä.

Mitä tulee funktion jatkuvuuteen, niin suomessa ehkä keskeisin sokea piste olevan kotimaiset elokuvat: Esimerkkinä taannoin katsoin Arvottomat (1982, ohj. Mika Kaurismäki) kun se tuli televisiosta, ja se muistakseni sai NYTissä neljä tähteä. Odotin siis elokuvalta melko paljon, mutta jouduin sikäli pettymään että siinä ainakin juoni/tarina oli sekava ja jokseenkin hajanainen, täynnä epäuskottavia sattumia, ja hahmot olivat matalia ja stereotyyppisiä, ja lähinnä tiputtelivat tönkköjä one-linereita, vaikka joku niitä keksikin nimittää ”viattoman charmin täyteisiksi”. Minusta on jokseenkin vääryys että esim. vastaava road movie Hell Ride (2008, ohj. Larry Bishop), jonka lähinnä tuottajan perusteella erehdyin senkin tallentamaan, joka on tekniseltä toteutukseltaa aivan toista luokkaa saa yhden tai kaksi tähteä, kun yhtä onttouttaan kumiseva ja sekava raina jossa on vielä tönkömmät tyypit saa neljä tähteä siksi, että ohjaaja on sattunut syntymään johonkin maahan ja jonka leffan käsikirjoittanut sukulainen on vielä ehkä laukonut edistyksellisiä mielipiteitä (päihtyneenä) medialle.

Tästä päästään siihen, että kun asiaa oikein mietitään niin itse asiassa tuollainen yhden dimension tähtiluokitus on jokseenkin huono ja hyödytön arvio, koska yhteen arvosanaan sisältyy liikaa ristiriitaista informaatiota jolloin aggregoitu arvosana menetää merkitystään. Esim. BHD saisi helposti kolme tähteä, paitsi tietysti jos elokuvan progressiivisuutta arvioidaan niin silloin maksimissaan sen yhden. Näinpä ihan perus parannusehdotus olisi että elokuvien arvioissa voisi läpinäkyvästi esittää ainakin kahdet pisteet, yhden taiteellis-teknisestä toteutuksesta, eli miten eheä elokuvan tarina on, kulkeeko se jouhevasti, ja kantaako tarina loppuun asti; ovatko hahmot ja dialogi uskotavia, syvenevätkö ne; onko lavastus ja puvustus kunnossa ja uskottavaa; toimiiko kuvaus ja tukeeko se tarinan kerrontaa; sekä onko filmin ja ääniraidan tekninen taso riittävä. Erikseen sitten voisi tuoda kriteereinä elokuvan viihdyttävyyden ja sanoman syvyyden tai progressiivisuuden tai minkä nyt tahansa, sikäli kun nämä pystytään järkevästi pilkkomaan ja operationalisoimaan.

Elokuvan viihdyttävyys on kuitenkin syvästi henkilökohtainen asia, joka syntyy lähinnä henkilökohtaisten mieltymysten summana, joten se kannattaa ottaa joka tapauksessa suolan kanssa; toinen nimittäin pitää suunnattomasti esim kaurismäkeläisistä pienieleisistä ja synkkätunnelmaisista elokuvista, ja toinen amerikkalaisista ylisaturoituneilla väreillä kuvatuista pilvikomedioista. Itse olen menestyksellä viihtynyt kaikenlaisten elokuvien parissa Black Hawk Downista Black Swaniin, ja Superbadistä Citizen Kaneen, mutta toki vähän eri mielentilassa. Niinpä viihdyttävyyttä enemmän kanattaisikin varmaan arvioida elokuvan sopivuutta genreensä, ja sen tuoreutta genren sisällä, koska myös seitsemäs samanlainen raina alkaa olla puuduttava. Minusta esim juuri yllä mainittu Hell Ride oli mainiosta teknisestä tasosta ja genren mukaisella tyylitajulla toteutetuista puitteista huolimatta varsin huono elokuva, koska se oli varsin kaavamainen ja tylsä. Säännöllisesti parhaat elokuvat ovat sellaisia jotka ovat teknisesti moitteettomia, ja onnistuvat tuomaan jonkin uuden elementin tai käsittelytavan aiheeseensa ja/tai genreen, sanalla sanoen niillä on joku kontribuutio, oma erinomainen ja uusi lisä omaan genrensä ja elokuvataiteeseen. Tätä tosin täytyy jonkun verran arvioida omassa historialisessa kontekstissaa, mutta toisaalta hyvä elokuva seiso omilla jaloillaan myös myöhemminkin.

Mitä tästä pohdinnasta siis kostutaan kokonaisuutena? Pontena on, että minusta pohjimmiltaan elokuvien arvioissa tulisi kehittää läpinäkyvyyttä ja informatiivisuutta, ensimmäisenä ehkäpä erottamalla elokuvan tekninen ja taiteellinen laatu, sen kontribuutio elokuvataiteeseen ja elokuvan soveltuvuus ihmisen maailmankuvaan toisistaan. Tämä parantaisi palvelua huomattavasti ja mahdllistaisi itselleen kiinnostavien elokuvien valinnan.

Nähdään hopeisen kankaan äärellä



Kun aloin taas kirjoittaa tätä blogia niin pieni paluuposti ei liene pahitteeksi. Kuten päivitetyssä esittelysivussa lukee, tämä blogi on alun perin matkakakertomustutkijavaihdosta Alankomaista. Perustin tämän koska ajattelin että blogi on hauska tapa kerätä ja jakaa kokemuksia matkasta ja kommelluksista. Päädyin kirjoittelemaan kuitenkin melkein enemmän nähtävyyksistä kuin muusta elämänmenosta, mutta väliäkös tuolla. Oma, isohko, tilansa oli alusta alkaen myös ruokajutuilla. Ei varmaankaan vähiten siksi että ruoka on aihe joka tulee varmasti esille ja ruuan laitto on ollut jonkin sortin liki-harrastus kotimaassakin.

Jatkossa varmaakin nämä jutut keskittyvät yleiseen elämänmenon peilailuun, reflektio-sanaa kuulemma ei saa käyttää, ja ajatusten tuulettamiseen, sekä harrastuksiin kuten nämä kaksi laajempaa paluujuttua pyöräilystä yleensä ja talvipyöräilystä erikseen viitoittivat. Luultavasti tällä kertaa en malta olla puuttumatta ajankohtaisiin asioihin kommentoimalla niitä, koska nyt on vähemmän jännää kerrottavaa jokapäiväisestä elämästä.

Postaustahdista en uskalla tehdä lupauksia, muuta kuin sen että se tullee olemaan hieman vaisumpi kuin viimeksi. Nyt on kuitenkin niin että kaikenlaista muutakin tuppaa olemaan, eikä ole yksinäisiä iltoja jolloin naputella samalla tavalla kuin ennemmin. Ehkpä posti kuukaudessa? Yritän kuitenkin luvata että niissä vähissäkin posteissa on jotain järkevää asiaa mitä tänne eetteriin laittelen.

Sellaista, tervetuloa takaisin uudet ja vanhat lukijat!


Asumista Alankomaissa – Pyöräkaupoilla

Vietin männäviikonloppuna launtaipäiväni harhaillen ympäri Delftiä ja etsien itselleni polkupyörää. Täällähän polkupyörä on paitsi liikkumaväline niin lähes elimellinen osa elämää ainakin stereotyyppinä, joten sellainen oli saatava.

Aloitin tietenkin homman tiedustelemalla operaation huolellisesti netissä, missäpä sitä muualla nykyään. Aloitin yliopiston sivuilta löytyneestä kansainvälisten vaihtareiden oppaasta. Sitten vähän googletin ja selasin yliopiston sivuja lisää, kyllähän te tiedätte miten se suurinpiirtein menee. Varustauduin sitten lauantaina yhdeksän maissa aamusta matkaan kartta ja muistilappu kädessä. Suunnitelmana oli käydä etukäteen valitut paikat ja muita vastaantulevia liikkeitä läpi ja löytää noin satasella asiallinen fillari.

Tulin huomaamaan melko pikaisesti,  että markkinatalous toimii ja hyviä ja halpoja fillareita ei juuri ollut. Tämä johtunee siitä että ensinnäkin kysyntä on kovahko, joten heikompiakin voi myydä kohtuu kalliiseen hintaa ja halvat ostetaan nopeasti pois. Tai on viskattu kanavaan eli ulos markkinoilta.

Kaupan hierominen luisti joka paikassa englanniksi ja halpojen pyörien kysyntä tuntui olevan varsin tuttu ilmiö. Jopa niin tuttu että parissa liikeessä selvästi haistettiin millä asialla poju on, eikä sitten uhrattu liiemmin aikaa asiakaspalveluun. Nämä tosin olivat liikkeitä joissa myytiin lähinnä hyviä tai ”parempia” pyöriä kansainvälisiltä merkeiltä, seinät notkuivat vara- ja viritysosia ja kaikki muut liikkeessä olijat olivat varuatautuneet pyöräilykuteilla, joten ilmeisimmin kyseessä oli muutenkin enemmän asianharrastajan liikkeet.

Noin yleisesti hintataso oli sellaista luokkaa että neljällä sataa alkoi saada jo valita merkkiä ja mallia. Hinnat alkaen pyöri tuossa parin sadan nurkilla. 219,- oli tarjous ihan peruspyörästä marketissa ja useammassa pyöräliikkeissä. Sillä hintaa sai perus miesten tai naisten pyörän, kun ajattelette Helkama Oivaa tai Ainoa niin lähelle menee, ilman vaihdetta ja jalkajarrulla tai sitten käsijarruilla paikasta ja merkistä riippuen. Siitä edeten sitten paikalliset suuret merkit Batavus ja Gazelle tarjoavat edelleen samaa teemaa joko periteisellä tai modernilla mausteella tuohon neljän sadan pintaan. Sitten viidellä-seitsemällä sataa alkoi saada urheilupyöriä, niitä pässinsarvia jos muistatte, ja erilaisia maastopyöriä. Näyttäisi, että ainakaan Delftin keskustassa ei ollut niitä samanlaisia halpoja maastopyöriä ja hybridejä mitä Suomeen roudataan, vaan edulliset tai halvat pyörät olivat perinteistä mallia. Nykyajan historiattoman pyöräilijän termein kuvattavissa ehkä hybribi-tyyppisiksi. Ilmeisesti  kuvio on sitten vähän niin että ihmiset jotka haluavat vain polkypyörän, eivät ole kiinnostuneet maastopyöräominaisuuksista eivätkä ilmeisesti myöskään osta pyörää muotisyistä. Asianharrastajat sitten tietävät mitä haluavat, eivätkä osta halpoja vaan panostava harrastuvälineeseensä.

Yksityiskohtana jäi mieleen erityisesti Fietsenreusissa ja Cloostermanilla, että myyjä ihan oikeasti välitti siitä minkä kokoisella rungolla varustettua pyörää oli myymässä. Nopeasti ajatellen asialla ei ole suuremmin väliä, mutta nuoruudessani sekalaisilla ja useimmiten liian pienirunkoisilla mankeleilla vastatuuleen vintanneena voin todeta että rungon koolla on sen verran väliä, että jos oikean kokoisesta ei tarvi hulluja maksaa niin kannattaa kiinnittää huomiota. Tästä varmaan aktiiviharrastajat tietävät kertoa enemmän, mutta arkikokemuksella isompi raami on useimmiten jäykempi, mikä on tärkeää paitsi pyörän hallittavuuden kannalta, myös siksi että poljentaan käytetty energia ei imeydy hukkaan rungon muodonmuutoksiin ja ennen kaikkea oikean korkuiselta satulalta on kevyempi pyörittää. Tosin maastopyörät ovat laittaneet rungon mitoituksen uusiksi verrattuna vanhaan nyrkkisääntöön (kun satula on säädetty sille korkeudella että nilkka oikenee pyöritettäessä vähän pedaalin ala-asennossa niin rungon ja satulan väliin pitäisi mahtua yksi nyrkki), mutta joka tapauksessa satulan korkeudella on aika paljon väliä poljentaergonomiaan.

Union keskellä kuvassa, vasemmalla Brikfitin taidonnäyte
Union keskellä kuvassa, vasemmalla Brikfitin taidonnäyte

Oma hankintani kehittyi niin että heti ensimäisessä liikkeessä tärppäsi ja paikalla oli kohtuuhintainen käytety mankeli. Tosin minulle oli kerrottu että sataseen ja alle pitäisi saada irrota asiallinen peruspyörä, joten sanoin että harkitsen vielä ja jatkoin kierrosta. Siitä alkoikin sitten kuvio kehittymään että yhdessäkään paikassa mihin itseni löysin, ei ollut yhtään vaihteetonta jalkajarrullista ns. karvalakkimallista pyörää. Vähän iästä ja varustelusta riippuen hinnat alkoivatkin sitten nousta heti parin sadan tuntumaan ja heittoa hinta/laatu -suhteessa oli kyllä reilusti. Murjottu naistenpyörä maksoi yhdessä kaupassa 175,- ja perus miestenpyörä kolmella vaihteella maksoi toisessa 200,- käytetynä. Tosin kysseinen yksilö oli rungonltaan komean kullanvärinen ja hyväkuntoinen, vieläpä komealta kalskahtavaa ”Lokomotiv” merkkiä. Mutta, kuten todettua, uusi pyörä maksoi sitten samoilla varusteilla 219 ja uuden takuulla niin eipä siinäkään ostoksessa ollut paljon järkeä. Parempiin pyöriin edeten halvin ketjuvaihteellinen hybridi paikallista parempaa merkkiä, Jan Janssenia, olisi ollut 175. Tätä yhtälöä pähkäilin sitten lounaan ääressä kaupungissa. Päädyin ostamaan sieltä ensimmäisestä liikkeestä sen ensimmäisen näkemäni pyörän, joka oli ensinnäkin halvin kaikista ja ”riittävän hyvä” kaikin puolin. Kyseessä oli Union-merkkinen tyylikkään ukkospilven harmaa menijä kolmella vaihteella ja rumpujarruilla molemmissa päissä.

Keräsin matkoiltani myös listan mestoista missä kävin. Delftin keskustassa oli toki muitakin mitä ei ollut listallani ja listallani oli joitain kauppoja mitä en onnistunut löytämään tai joita ei enää ilmeisesti ollut. Eniten ehkä harmitti myyttinen Brikfit tai Brik-fit, joka on ilmeisesti jonkinlainen toimintakeskus jossa työntekijät työstävät löydetyistä tai ostetuista pyöristä kelpo kulkupelejä. Löysin haussa kaksikin eri osoitetta mestalle ja kummastakaan en onnistunut sitä sitten löytämään, tosin en kyllä sitten yrittänytkään suunnattoman kovasti. Jaa miksikö olisin halunnut nimenomaan Brikfittiin? No siksi etä kuuleman mukaan sieltä ainakin olisi pitänyt saada satasella aj allekkin täysin kunnostettuja polkupyöriä kolmen kuukauden toimivuustakuulla. En nyt sitten laitanut listaan myöskään niitä kauppoja joissa en saanyt palvelua, vaan lähinnä sellaiset mestat mistä olisin voinut haluta oikeasti ostaa pyörän. En myöskään nyt laittanut listaan niitä asianharrastajan liikkeitä. Lähinnä koska artikkelin aiheena oli nimenomaan opiskelijapyörän osto.

Nyt sitten tiedätte mistä Delftissä kannatti käydä etsimässä käytettyjä polkupyöriä lopputalvesta vuonna 2009

– Kalle


Van Der Plank Tweewielers & Dartshop (Papsouwselaan 113)

Koos Cloosterman (Schrobbelarstraat 34)

De Fietsenreus (Vrouw Juttenland 8)

Railway Bikegarage (van Leeuwenhoeksingel 40-A)

Brik-Fit (Molstraatin ja Kornmarktin kulmassa keskustassa tai Mercuriusweg 1)


Näytä kartta

Muistetaan ystävät Valentinusta!

Suomessa olen kuullut vähän konservatiivisempien ihmisten vieroksuvan ystävänpäivää. No, ei niin että maailmassa olisi liikaa välitämistä, joten antaa mennä vaan. Koska en voi itselleni mitään, saattelen teidät juhlatunnelmaan pikku trivialla: Ystävänpäivä on alunperin Rooman tai Ternin, kuka näistä lukua pitää, piispa Valentinuksen muistopäivä, myöhemmin mm.  mehiläistenhoitajien, ruttoisten ja epileptikkojen pyhimyksen. Ihmisten välisen kiintymyksen ikoniksi Valentinus pääsi ilmeisesti keskiajalla lievän väärinkäsityksen johdosta. Takarivistä joku soraääni huomauttaa, että nykyään ystävänpäivä sitten onkin enimmäkseen (anglosaksisen) rihkamateollisuuden päivä.

Joka tapauksessa, koska tätä blogia varmasti lukee suuri(-n) osa sellaisista ihmisistä joille toivottaisin ystävänpäivää, ja koska perinteisesti en ole hyvä muistamaan muistamisia niin päätin suorittaa sen näin keskitetysti ja ajastetusti. Koska tapoihin kuuluu, liitän toivotukseen pehmeän ja pörröisen kuvan.  Kaikille:

Hyvää ystävänpäivää!

Brunokin toivottaa hyvää ystävänpäivää
Brunokin toivottaa hyvää ystävänpäivää


– Kalle

P.S. Kiitos korteista kaikille!