Punainen kuningatar Suomessa

Näin loman kynnyksellä sitä näemmä herkeää pohtimaan elämän suuria kysymyksiä. Olen tässä työnkin puolesta seurannut miten suomalaisessa ns. julkisessa keskustelussa on puhuttu nyt verrattain vilkkaasti siitä että tuottavuutta pitäisi parantaa, työyksikkökustannuksia laskea, julkisen talouden kustannuksia pitäisi hallita ja ylipäätään ryhdistäytyä että ns. kestävyysvaje eli velaksi syöminen saataisiin jonkinlaiseen hallintaan. Samalla kun näistä keskustelun jyväsistä uutisoidaan niin uutiskommentit täyttyvät mielenilmauksista siihen suuntaan, että kyllä varmasti tuottavuutta pitäisi nostaa ja kustannuksia laskea, mutta ilman että kenenkään yksittäisen ihmisen tarvitsisi erityisesti ponnistella asian eteen tai että kenenkään, ja varsinkaan kirjoittajan, palkkaan pitäisi koskea tai kenenkään yksittäisen ihmisen mihinkään etuun tai työsuhteeseen ei saisi tulla muutoksia. Ja tietysti myös koko touhun mielekkyys on asetettu kyseenalaiseksi, ilmeisesti sillä perusteella että koska tätä keskustelua on viritelty vähemmän yllättäen jonkin verran pontevammin poliittisen spektrin oikealla laidalla kuin vasemmalla, tai siksi että se haiskahtaa uusliberalismilta, mikä on perussuomalaisuuden ohella ilmeisesti pahin poliittinen kirosana.

Vaikka tämä puheenvuoro on varmasti vain yksi huuto tuuleen, niin haluaisin nostaa esille yhden näkökohdan joka mielestäni on unohtunut tästä keskustelusta pahan kerran. Vaikka tieteen hedelmät eivät kovin usein käytöntöä tavoita niin haluan tässä nyt esitellä ns. punaisen kuningataren hypoteesin, ja sitä kautta väittää että tarve ryhdistäytyä ei riipu politiikasta ja mielipiteistä, vaan ihan kokreettisesta fysiikasta ja taloudesta. Punaisen kuningattaren hypoteesi (eng. Red Queen Hypothesis) on nimetty Lewis Carrollin lastenkirjassa esiintyvän hahmon mukaan. Liisa ihmemaassa tarinassa on kohtaus jossa kuningatar sanoo lisalle ”It takes all the running you can do, to keep in the same place.” Suomeksi jotakuinkin ”Paikallan pysyminen vaatii, että juokset niin kovaa kuin pystyt.” Tämä mielikuva on poimittu keskeiseen evoluutiotutkimuksen käsitteistöön, kuvaamaan lajien tai saman lajin populaatioiden välistä kilpailua. Punaisen kuningttaren periaate on muotoiltu jotakuinkin näin: pysyäkseen samassa suhteellisessa asemassa muiden saman syteemin eiöiden kanssa, lajin on kehityttävä jatkuvasti (vähintään samaa tahtia) Tämä vertauskuva kuvaa evoluutiota kilpajuoksuna, ja esittää että populaatiot kehittyvät niin nopeasti kuin pystyvät, ja ne populaatiot jotka antavat löysää kuolevat pois ennen pitkää riippumatta populaation isästä tai muista tekijöistä – ts. kaikki juoksevat niin kovaa kuin pystyvät ja se joka luovuttaa, menettää paikkansa ja kuolee pois ennen pitkää.

Miten tämä sitten  liittyy suomen talouteen? Siten että Suomi luonnonvaroiltaan verrattain köyhänä maana ei voi erilaisista poliittisista mielipiteistä huolimatta irroittauta kansainvälisestä taloudesta, globalisaatiosta ja siihen liityvästä tuottavuuskilpajuoksusta. Tämä ensinnäkin siksi, että vaikka meillä vähän malmia onkin, käytännössä kaikki polttoaineet, valtaosa kaikista muistakin raaka-aineista ja kasvava määrä ruuasta tuodaan ulkomailta. Edellinen on fakta, ja toisekseen epäilen vahvasti, että suomalaiset ovat tottuneet niin yltäkyläiseen elämään, että tuskinpa vältyttäisiin kansannousulta ennen pitkää jos vaikka jotenkin päätettäisiinkin yhdessä että nyt aletaan elämään vain suomessa ja suomalaisten kesken, koska suomessa ei ole edelleenkään raaka-aineita, osaamista, tuotantokapasiteettia eikä ostovoimaa tuottaa kaikkea sitä tavaraa mitä ulkomailta tuodaan. Erityisesti poltto- ja raaka-aineet ovat paha juttu, koska ne sitovat meidät kansainväliseen talouteen vaikka kuinka vastahankaisesti. Tämä siis tarkoittaa että suomalaiset eivät voi vain tuottaa hyvinvointipalveluita, mitä nämä mystiset pedot sitten ovatkaan, toisilleen koska kaikki se pyörii ulkomaisella energia ja raaka-aineilla.

Tässä tuleekin sitten kanssaevoluution ja herttakuningatarhypoteesin ydinkysymys: millä nämä tuotavat asiat sitten saadaan suomeen? Ne tietysti ostetaan ulkomaisilta yrityksiltä ja esim. raaka-ainepörssistä. Ja millä ne ostetaan? Joko suomalaisesta viennistä saadulla valuutalla tai sitten ulkomailta lainatulla rahalla, tai tietysti myös painamalla lisää valuuttaa kuten esim Zimbabwessa on hvyäksi huomattu. Vaikka taloustieteessä väitelläänkin kauppataseen tärkeydestä talouden mittarina, on syytä huomioida, että jos maasta valuu rahaa ulos enemmän kuin sinne menee, jossain vaiheessa raha loppuu joka tapauksessa ja varsinkaan euromaassa sitä ei voi vain painaa loputtomasti lisää ja toivoa, että kukaan ei huomaa että suomen valuuttaa onkin yhtäkkiä liikkeellä enemmän kuin yhdysvaltain dollareita.

Eli jos oletetan että suomalaiset haluavat pitää jotakuinkin olemassa olevan elintasonsa, kauppaa on käytävä ulkomaille vaikka sitten vastentahtoisesti. Tässä tullaan sitten tuohon ensimmäisen kappaleen teemaan takaisian, eli miksi tuottavuudesta huolehtiminen on tärkeää. Jos ensiksi kuitenkin määritellää tuottavuus ja työyksikkökustannukset, tuottavuus tarkoittaa lisäarvoa jaettuna työpanoksella ja työyksikkökustannus tarkoittaa hintaa jota työstä on maksettava. Lisärvo on laskennallinen mittari, joka käsittää tuotannon eri vaiheissa syntyvän arvonlisän ja määräytyy viime kädessä ostajan ja myyjän välisessä kanssakäymisessä. Tuottavuuteen vaikuttavat tietysti työn sisältö, mutta myös työn tekemisen tavat ja sitä voidaan parantaa joko tekemällä enemmän samassa ajassa tai tekemällä fiksummin, niin että samassa ajassa syntyy enemmän tai vielä tekemällä fiksumpia asioita joista ollaan valmiita maksamaan enemmän. Yhdessä nämä viime kädessä määräävät työn mielekkyyden ja kannattavuuden, nimittäin jos syntyvä lisäarvo on väärään suuntan epätasapainossa työyksikkökustannusten kanssa, työn tekeminen kuluttaa enemmän rahaa kuin siitä saadaan. Yksikkökustannus myös tietyllä tavalla määrää  mitä työtä kannattaa tehdä suomessa ja mitä kannattaa teettää ulkomailla.

Tuottavuus ja lisäarvo ovat erityisen tärkeitä, koska meillä ei ole ns. strategisia luonnonvaroja, ml. fossiiliset polttoaineet, erilaiset metallit, yltäkyllin oman kulutuksen jälkeen vientiin, suomalaisen vientitavaran kysyntä perustuu sihen että meillä on kyky tuottaa lisäarvoa, eli osaamista tehdä parempia tuotteita ja palveluita kuin muilla ja/tai tehdä niitä halvemmalla kuin muut pystyvät tekemään. Punaisen kuningattaren hypoteesi kiteytyy siinä, että vaikka suomessa olisikin osaamista nyt tuottaa lisäarvoa josta ulkomailla ollaan valmiita maksamaan – ts. vaikka suomalaiset osaisivatkin jotain mitä muut eivät osaa tällä hetkellä – muiden maiden asukkaat eivät istu käsiensä päällä ja ole tyytyväisiä tilanteeseen vaan pyrkivät oppimaan siitä mitä suomessa ja ylipäänsä muualla tehdään ja pyrkiä samaan lisäarvoon. Valmistus kehittyy Kiinassa. Ajatellaan vaikka Japania tai Etelä-Koreaa, jotka olivat teollisuuden kehitysmaita toisen maailmansodan jälkeen, ja siitä kiipesivät maailman kärkeen teknologian ja teollisuuden saralla. Kiina on samalla uralla, ja maailman kaikesta valmistuksesta perin merkittävä osa tapahtuu nyt jo Kiinassa. Toinen ajuri on että tarpeet ja mielihalut kansainvälisillä markkinoilla muuttuvat ja kehittyvät. Tästä nyt vaikka malliesimerkkinä Nokian nousu ja tuho. Nokia saattaa olla edelleenkin maailman paras matkapuhelinten raudan suunnittelija ja valmistaja, mutta muut huomasivat että matkapuhelinten rauta oli käyttäjille riittävän hyvää jo muutenkin ja että lisäarvo on ohjelmistoissa ja palveluissa. Sillä aikaa Nokialla keskityttiin hieromaan samaa teknologiaa entistä paremmaksi ja nyt koko konserni on kiertänyt viemäriä viisi vuotta ja yrittänyt kehittää samaa osaamista ja lisäarvoa pitkältä takamatkalta.

Tämä koko järkeily siis tiivistyy siihen, että tarve ryhdistäytyä suomessa ei ole mielipidekysymys, vaan palautuu ihan perusjärkeen. Tuottavuuden ja kannattavuuden nostosta ei puhuta vain työntekijöiden kyykyttämisen ilosta, vaan siksi että jos me haluamme vastakin elää samaa elämää, meidän on vastakin juostava lujempaa ja tehtävä enemmän lisäarvoa samassa ajassa kuin muissa maissa, tai muuten kupla ennen pitkää puhkeaa ja koko maa kriisiytyy Keirkan tavalla. Suomi on tehnyt 1950-luvulta alkaen komean juoksun, etupäässä kaiketi korkean koulutustason, hyvän työmoraalin ja aikanaan hyvin vetäneen itämarkkinan ansiosta. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä että monet muut maat ovat ottamassa kiinni takamatkalta. Valitettavasti tällä hetkellä näyttää siltä että suomineidolla on alkanut pistämään kylkeen ja tankkaus ei ole oikein onnistunut. Lupaavan alun jälkeen vauhti alkaa hyytymään ja kaikki 1970-1990 nautitut ilmaiset, pitkät, lounaat alkavat painaa mahassa. 

Tietysti se miten tähän haasteeseen vastataan makrotasolla on poliittinen kysymys. Erilaisia ratkaisuvaihtoja ovat tietysti tuottavuuden nosto, joka on vaikeaa ja riskialtista ja usein lyhyellä aikavälillä kuluttaa rahaa sen sijaan että tuottaisi, koska käytönnössä tuottavuuden nosto usein vaatii investointeja, ainakin jos kaikki tehokkuuden noston keinot on jo käytetty. Työn hinnan laskeminen on tietysti etenkin puolisosialistisissa pohjoismaissa poliittisesti hankala ja vastenmielinen lääke, mutta sen etuna on että ensinnäkin kaikenlaisen tuotannollisen ja palvelullisen toiminnan kannattavuus nousee ja sen seurauksena työllisyys nousee, jos samalla pidetään huoli siitä että sosiaaliturva on kannustava, eli että töissä kannattaa käydä, vaikka huonomminkin palkatussa. Sivumennen tämänhän ei tarkoita automaattisesti ihmisten jättämistä oman onnensa nojaan, vaan mahdollisuus on myös erilaisiin perustulotyyppisiin ratkaisuihin joissa on mahdollisuus työskennellä ja/tai opiskella samaan aikaan kuin nauttii sosiaaliturvaa, jolloin yleensä kannattaa käydä töissä. 

Mikro- eli yksilötasolla tämä tarkoittaa sitä, että jos on onnistunut kiipeämään kipittämään hyvää asemaan joukossa osamalla jotain mitä muut eivät osaa, se on hyvä se, mutta on muitakin jotka yrittävät yhtä kovasti joten paikka ei ole pysyvä. Eli jos haluaa varmistaa ettei tipu joukosta, on syytä parantaa tahtia ja opetella tekemään samaa asiaa entistä paremmin ja/tai tehokkaammin, tai opeteltava uusia asioita jotta ansaitse paikkansa. Jos onkin oppinut hyväksi jossain, se tarkoittaa myös sitä, että joku muukin voi siinä onnistua, varsinkin kun tietää että se on mahdollista. On erityisen huolestuttavaa, että akateemisten pari-kolmekymppisten joukossa vaikuttaa olevan vallalla varsin yleisesti ajatus, että mihinkäs tässä nyt hötkyilemään kun maailma on jo valmis. Nämä siis ovat niitä ikäluokkia joihin on investoitu erilaisia etuuksia ja koulutusta parinkymmenen vuoden ajan, ja heidän pitäisi olla nyt elämänsä kunnossa tuottamaan lisäarvoa. Ei ole kuitenkaan kovin epätavallista lukea mielipiteitä suuntaan yhteiskunnan velvollisuus on taata työpaikka tai sen puuttuessa jokin tietty tietty, luonnollisesti varsin korkea, elintaso. Näyttää että hyvinvointivaltion lapset ovat liian kylläisiä jaksaakseen olla huolestuneita tulevaisuudesta, siinä missä erityisesti kehittyneissä maissa ollaan näkäisiä juoksemaan paremman elintason perässä. Aika näyttää mihin suuntaan mennään, kreikkaan, tanskaan vai eestiin.

Kesäterveisin,

-K

Mainokset

Mistä on hyvät tutkimusaiheet tehty?

..kysyy aloitteleva jatko-opiskelija. Tämä juttu on tietyllä tapaa jatkoa edelliselle kirjoitukselle jatko-opiskelijan lukulistastasta. Näytin sitä kirjoituksen ”tilaajalle” ja sain vastaukseksi kysymyksen, että miten se aihe sitten oikein valitaan. Aiheen valinnan tärkeyttä kun painotetaan kuulemma usein ohjeissa, mutta kuulemma niissä ei kerrota miten se valinta sitten tapahtuu. Yritän siis seuraavassa purkaa auki jonkinlaisen tavan valita tutkimusaihe.

Tämä kirjoitus on siirretty toiseen blogiin, ks. http://kallepiirainen.wordpress.com/2013/08/16/mista-on-hyvat-tutkimusaiheet-tehty/

Mitä jatko-opiskelijan kannattaisi lukea?

Ystäväni, joka suunnittelee aloittavansa jatko-opintoja kysyi taannoin, että mitä jatko-opiskelijan pitäisi lukea? Samalla tuli ehdotus, että kirjoittaisin jopa blogiin siitä jutun. Seuraavassa siis listaa kirjoista ja artikkeleista jotka ovat vaikuttaneet minun ajatteluuni ja jotka luulisin hyödylliseksi muidenkin lukea. Tämä lukulista korvaa kenenkään jatko-opintojen ohjaajan antamia ohjeita, vaan sen on tarkoitus toimia oheismateriaalina ja avartajana. Senpä tähden en ole erikseen listannut minkään, edes oman tieteenalani, klassikkoja erikseen vaan sellaisia helmiä jotka ovat muuten vaarassa jäädä lukematta.

Kirjoitus on siirretty toiseen blogiin: http://kallepiirainen.wordpress.com/2013/08/16/mita-jatko-opiskelijan-kannattaisi-lukea/

Arse gratia artis

Tulin taannoin lukeneeksi Bruce Charltonin pamfletin ”The Story of Real Science”, joka on tarina länsimaisen tieteen kehityksestä ja rappiosta. Charltonin ponsi on, että itse asiassa todellinen tiede on kuollut ja muuttunut joskisikin muuksi; enemmänkin juhlamenojen harjoittamiseksi ja sijaistoiminaksi kuin määrätietoiseksi ja pyrkimykseksi uuden tiedon tuottamiseksi maailman ihmeistä. Kirjoitin tämän blogikirjoituksen ensimmäisen version jo hyvä tovi sitten, mutta heräsin pohtimaan asiaa uudemman kerran nyt kun olen jälleen tutkimuksellisissa tehtävissä. Ohessa siis omia sisäpiirin reflektita tieteentekimisen tilasta ja ajatuksia mahdollisista korjausliikkeistä.

Charlton ajattelee ilmeisesti, että ”tiede”-niminen ilmiö on syntynyt Euroopassa monien epätavallisten olosuhteiden mahdollistamana oikkuna ja alkanut elää omaa elämäänsä  – ja nyt institutionalisoitumisen myötä ilmiö on saavuttanut loppunsa. Totuutta omalla kustannuksellaan ja oman totuuteen kohdistuvan intohimonsa vieminä etsineiden ihmisten toiminnan ja keskinäisen keskustelun on korvannut itseään valvova, julkisella rahalla itsetarkoituksellisesti pyörivä  koneisto, jonka on naamioitava tuotteensa tieteellisiksi edistysaskeliksi riippumatta siitä onko edistystä tapahtunut. Tilanne närästää Charltonia kovin kirpeästi.

Ongelma

Charltonin pontta tukevia merkkejä siitä, että tutkimuksen tekeminen on muuttunut eräänlaiseksi rahtikultin harjoittamiseksi (missä suoritetaan erilaisia seremonioita, ymmärtämättä täysin mistä on kysymys ja oikeastaan välittämättä onko toiminnassa mitään sisältöä) on ilmassa jos tutkimuksen tekemisen arkea tarkastelee kriittisesti. Jos muistelen vertaisryhmääni jatko-opinnoissa, niin ns. totuuden etsintä ja järkevien tutkimuskysymyksiin sopivien menetelmien valinta ei ollut hirvittävän korkealla listalla, kun mietittiin mikä on tärkeintä tutkimustyössä. Paljon enemmän tohotettiin siitä miten julkaistaan, ja varsin vähän siitä mitä julkaistaan tai miksi.

Rahtikultti-ilmiö esiintyy tutkimuksesa erityisesti liittyen ”tieteelliseen metodologiaan”: yhteiskuntatieteellistä tutkimustoimintaa seuranneena  olen havainnut että on joukko tutkijoita jotka tuntuvat uskovan melko voimakkaasti, että tiettyjen metodologisten rituaalien seurailu tuottaa tuloksia, jotka ovat arvokkaita ja ”tieteellisiä” (koska ne on synnytetty metodisesti), vaikka ne olisivat itsessään sekavia, hyödyttömiä ja epäkiinnostavia ja usein banaalejakin.

Aihetta ovat sivunnet myös toimittaja, tutkija Ben Goldacren mainio kirja Bad Science, joka kritisoi voimakkaasti sitä tapaa jolla tiedeuutisia kirjoitetaan ja miten tutkimusta tulkitaan lehdissä. Goldacren ponsi oli että tiedetoimittajat ovat katoava luonnonvara, ja uutisointi tietieestä ja sen tuloksista aliarvio lukijaa karkeasti ja tekee tutkimukselle karhunpalveluksen saamalla sen vaikuttamaan tyhmältä. Tämä on omiaan lisäämään rahtikulttikäytöstä, koska jos kukaan mukaan ei ota tätä vakavasti tai suuremmin välitä mtä täällä tapahtuu, miksemme mekin voisi alkaa kirjoittamaan mediaseksikästä hölynpölyä, sen sijaan että mietittäisiin hiki hatussa miten saadaan parempaa tietoa maailmasta.

Politiikantekijän perinteinen ratkaisu seurailee tieteenkijän toivomusta, eli kun tieteen tasosssa on ongelmia, niin perusratkaisu on heittää enemmän rahaa peliin sillä oletuksella että se parantaa tasoa jollain aikavälillä, koska resursseistahan on aina pula ja jos vain olisi aikaa ja työvoimaa, niin silloinhan me tehtäisiin parempaa tiedettä. Huono uutinen on, että rahoitus on osa ongelmaa. Rahtikultteja tukee myös nykyinen rahoituskäytäntö, missä yliopistoja palkitaan tutkintojen määrästä ja tutkimuspaperien määrästä, juurikaan kysymätä mitä aitoja yhteiskuntaa hyödyttäviä valmiuksia tutkinnon suorittaneilla on, tai mitä aitoja edistysaskelia tutkimuspapereissa on julkaistu. Mitättömien kontribuutioiden tekeminen olemassaolevaan keskusteluun kasvattaa oman julkaisutoiminnan määrää ja on kannustettavaa. Suurten edistysaskeleiden ottamiseen ei ole olemassa erityisiä kannustimia. Jos sinulla on idea, on karriäärinrakennuksen kannalta järkevää esittää se monisanaisesti, useassa julkaisussa, kuin ytimekkäästi ja helposti ymmärrettävässä muodossa.

Tosin on myös niin, että jos esität artikkelissa jotakin oikein mullistavaa, se saa viittauksia ja huomiota. Tosin tässä tullaan taas ongelmaan, että tutkija jolla on kova kiire julkaista, törmää nopeasti ongelmaan jos yrittää esittää jotain valtavirrasta poikeavaa, tai suorastaan mullistavaa. Ei vähiten siksi etä julkaisujen toimituskunnassa istuu uratutkijoita joiden työn uudet löydöt voivat repiä palasiksi, joten tieteellisten vallankumousten tekeminen vaatii sen sortin huolellista tutkimusta ja raastavan kivistä julkaisupolkua, johon seuraavaa määräaikaisuuden hakua varten hiki hatussa papereita keräävä rationaalinen tukija ei kovin kesken ryhdy.

Näiden yleisempien ongelmien ohella, yksi tieteen rappion ajuri on tutkimuksen mikroerikoistuminen, johon myös Charlton kiinnitti huomiota. Sen sijaan että tiede pyrkisi ratkaisemaan suuria yhtenäisiä kysymyksiä, tutkijat etsivät ”sinisen meren strategiaa” kilvan lokeroitumalla pieniin erikoisaloihin joissa voivat olla lähes yksin huippuasiantuntijoita. On helppo olla paras jossain jos kukaan ei ole kiinnostunut asiasta niin paljoa, että viitsisi suuremmin kilpailla. Julkaisutoiminnan kannustimet ovat sen luontoisia, että ne ohjaavat mikro-spesialisaatioon, koska varsinkin jos perustaa oman kulttinsa ja kokoaa kaverinsa sitä kannattavan lehden toimituskunnaksi, on helppo työntää papereita ulos tasaiseen tahtiin.

Vaikka usein väitetään, että tieteellinen järjestelmä on itsensä korjaava kaikkine vertaisarviokäytöntöineen ja korkeine eettisine standardeineen,  huono uutinen on, että jos joskus onkin ollut, niin ei ole enää. Oireena tästä tietynlaisesta tason rapistumisesta on että kansainvälisten julkaisujen määrä on kasvanut ja myös kansainvälisten tiedelehtien määrä on kasvanut hurjasti, mutta silti vain muutamat klassikot keräävät viittauksia mitään ihmeempää määrää. Tunnen tai tiedän akateemikkoja jotka pyörittävät professuurin ja projektien ohella tusinaakin kansainvälistä tiedelehteä, joilla on hyvinkin suoraviivainen ja väljä vertaisarviokäytäntö.

Vertaisarviokäytäntö on jäänyt alan ulkopuoliselle varmasti varsin tuntemattomaksi käsitteksi, mutta se on tieteessä eräänlainen pyhä traditio, joka syntyi kun proto-tieteilijät väittelivät kirjallisesti ja suullisesti tuloksista ja syntyi keskinäisen kunioituksen ilmapiiri jossa kannustettiin toisia ja itseä napakampiin suorituksiin. Nykyään se näyttäytyy silloin kun lähettää artikkelin julkaistavaksi konferenssiin tai lehteen, jolloin se lähetetään toimituskunnalle arvioitavaksi, ja toimituskunta lukee jutun läpi ja päättää kantaako paperin meriitti niin pitkälle etä se on aito lisä tieteelliseen tietoon. Vertaisarvion tarkoituksena on toimia tietynlaisena kirittäjänä, mutta varjopuolena on että nämä ns. tieteen portinvartijat eivät välttämättä ole idealisteja, ja uusilla ideoilla tai lähestymistavoilla on usein vaikeuksia tunkeutua kentälle, jos ne eivät sovi vanhoihin kehyksiin. Tietyllä tapaa takaperoinen ilmiö on myös se että nimen omaan poikkitieteellisiä julkaisuja on vaikea saada läpi monesti, koska ne eivät sovi asetettuihin raameihin totutulla tavalla.

Karl Popperin aikanaan huomiota herättänyt ajatus oli että tieteellinen tieto sisältää tosia väitelauseita, jotka selittävät ja ennustava maailmaa ja joiden tulee olla empiirisesti kumottavissa. Tätä ajatusta kutsutaan Popperin falsifikationismiksi, ja sen ajatuksena on että tieteilijät kehittelevät teorioita, so. näitä väitteitä tai sääntöjä maailmassa esiintyvitä syy-seuraus -suhteista perustuen aiempaan tutkimukseen ja omiin havaintoihinsa, operationalisoivat ja pyrkivät kumoamaan ne nähdäkseen että pitävätkö ne paikkansa empiiristen havaintojen edessä. Näin tiede edistyy sillä tavoin, että vain todellisten havaintojen testit läpikäyneet väitteet saavat toden statuksen. Imre Lakatos, joka oli Popperin kriitikko, lisäsi että tieteessä on isompia ja pienempiä väitteitä, jotka rakentavat tosien väitelauseiden verkon, jossa pienemmät väitteet ikäänkuin suojevat isompia väitteitä. Puhtaimmillaan tämä toimii matematiikassa, jossa on tietynlaisia perusväitteitä joita kutsutaan aksioomiksi, ja joiden varaan matemaattiset todistelut rakennetaan, muotoon ”koska on/voidaan olettaa a ja b, seuraa tässä tapauksessa c”. Myös fysiikka on täynnä tälläisiä väitteitä, esim. ”kappaleen kiihdyttämiseen tarvittana voima on kappaleen massan ja kiihtyvyyden tulo (matemaattisella notaatiolla F=ma)”, joka itse asiassa on kumottu Einsteinin toimesta, joka totesi että kappaleen nopeus vaikuttaa sen massaan suurilla nopeuksilla, ja empiirinen havainto on osoittanut että Newtonin teoria ei ennusta kappaleen liikettä tarkasti. Käytännön tieteentekemisessä falsifikationismi kaatuu kuitenki usein operationalisoinnista kiistelyyn ja itse kukin niin kovin mieluusti pitää omasta lempiteoriastaan kiinni kuin lapsestaan, ei vähiten siksi, että omat keskeiset kontrobuutiot usein rakentuvat siihen uhattuu lempiteoriaan.

Tieteensosiologian ohella yksi merkittävä selittäjä tieteen ongelmille on ns. Sturgeonin sääntö, tieteiskirjailija Theodore Sturgeonin mukaan, joka  tarinan mukaan vastasi kirjallisuustoimittajan kysymykseen ”miksi 90% tieteiskirjallisuudesta on moskaa?” hetken mietittyään, että se johtuu vain siitä että että kaikesta ihmisen tekemisestä 90% on moskaa. Tieteessä, ja tietenkin muuallakin, tämä on ongelma siksi että tiede elää niistä pienistä kultahipuista jotka ovat se olennaisin 10%. Voi olla että varsinainen tieteellinen edistys tapahtuu siellä viimeisessä prosentissa, joka sitten hukkuu kaikkeen siihen moskaan Varsinkin uudet alalla tulijat ovat suurissa vaikeuksissa erottaa rahtikultinharjoittajat niistä jotka tekevät työtä tosissaan ja tekevät sen minkä ihminen pystyy ja sen jälkeen paremmin uudestaan.

Keskustelut

Yhteenvetona siis, modernin tieteen ongelma kaikenkaikkiaan tiivistyy pariin huolestuttavaan seikkaan, samaan aikaan kun voluumia pyritään kasvattamaan, niin huomio hajaantuu entistä laajemmalle. Käytönnössä sen sijaan että lisärahalla saataisiin lisää edistystä, rintama pikemminkin laajenee ja kenttä rämettyy erilaisten pikku koulukuntien hommaluksi, sen sijaan että jotkut terävät kärjet tyntyisivät määrätietoisesti entistä pidemmälle. Tätä kehitystä tukevat vääränlaiset kannustimet jotka palkitsevat tuotteliaasta puuhastelusta enemmän kuin harkituista edistysaskelista.

Kovia väitteitä, eikö totta? Mihin tämä sitten perustuu? Osa havainnoista perustuu ihan minun arkikokemukseeni tutkijana ja TKI-politiikan neuvonantajana. Mutta samalla paljon havainnoista pohjaa työssäni käymiin keskusteluihin ja eri hankkeissa tehtyihin haastatteluihin ja niistä tehtyyn tulkintaan. Keskustelukumppanina on ollut suurten ja pienten suomalaisten teollisuusyritysten TKI-henkilöstöä, tutkimusrahoittajien ja ministeriöiden viranhaltijoita ja tutkijoita. Uskoisin myös, että havainnoille löytyy kaikupohjaa tutkimuksessa ja politiikanteossa. Käsittääkseni nämä ongelmat ovat aika hyvin tiedossa, vaikka niistä ei välttämättä näin eksplisiittisesti puhuttaisikaan.

Lopullisia ratkaisuja on hankala keksiä ensinäkemältä, mutta eräitä ehdotuksia on helpohko haarukoida. Rahoituksen ensinnäkin pitäisi maksaa ensiluokkaisista tuloksista tai mieluummin vielä vaikutuksista, ei aktiviteeteista. Kuten edellä sivuttiin, on lehtiä ja on lehtiä, joten nykypäivänä(-kään) sillä meriitillä että joku juttu on julkaistu lehdessä, eli tieteellisessä aikakauskirjassa, ei ole käytönnössä mitään painoa itsessään. Hyvä alku olisi että yliopistoja palkittaisin ensisijaisesti vain julkaisuista kourallisessa monialaisia ja vuosikymmeniä pyörineitä tiedelehtiä joilla on progressiivinen tutkimusohjelma, ei siis progressiivinen poliittisesti vaan Popperilaisessa mielessä, tarkoittaen että keskustelu on kriittistä ja vireää. Rahoitusta voisi sitoa myös yliopiston tulosten riippumattomaan, sikäli kun se nyt ylipäätään on mahdollista, vertaisarviointiin, joka takaisi jonkinlaisen edes siedettävän yhteisen laatutason.

Kuten edellä todettiin, keskeisin ratkaisu, jota on tähän asti tarjottu on ollut tehdä enemmän tiedettä. Nyt kun ollaan jo kuopassa, se tarkoittaa että kaivetaan lisää. Sen sijan kannattaisi ehkä miettiä, että miten päästään ulos kuopasta. Tämä on kaiketi Charltonin mielestä keskeisin ongelma. Tieteellisen julkaisutoiminnan ollessa toimintaa, jota tehdään ilman rahoitusta, esim. jonkin muun työn ohella, ei ihmisillä ole kovin suuria kannusteita julkaista mitään itsetarkoituksellisesti. Julkaisemaan pyritään vain sellaista, mikä koetaan aidosti kontribuutioksi. Vastaavastii (julkinen) rahoitus taas täytyy ”oikeuttaa” näyttämällä tuloksia esim juuri julkaisujen muodossa. Uransa jatkamista ja lisärahoituksen saamista haluavalla tieteenrahoittajalla on erittäin suuret kannustimet saada rahalla aikaan jotakin. Vaikka aitoja edistysaskelia tai muuta hyödyllistä ei syntyisi, niin sellaisena tarjoillaan sitten jotakin muuta. Jos jollakin tutkimusalueella päästäänkin jonkinlaiseen aitoon edistysaskeleeseen, se helposti hukkuu tieteellisen toiminnan suureen volyymiin, koska sillä ei ole mitään keinoa erottautua ”aidosti aitona” edistysaskeleena, koska kaikki rahoitusta nauttivat tutkimuksen tekijät pyrkivät esittämään lopputuotteensa sellaisena.

Jos tieteellisen toiminnan rahoitus sitten lopetetaan, ymmärrettävänä pelkona on että moni aito ja hyödyllinen kontribuutio jää julkaisematta, koska taloudellisia mahdollisuuksia ei ole. No, tässä kohtaa on punnittava hyötyjä ja haittoja. Julkaisujen määrän romahtaessa julkaisemiseen liittyvä glooria ja kunnia kasvavat suuresti. Tämä motivoi julkaisemiseen, vaikka se pitäisikin tehdä entistä enemmän ”omalla ajalla” ja omalla tai työnantajan kustannuksella. Kannattaa muistaa että eräätkin suurimmista tieteen edistysaskelista ovat syntyneet harrastelun seurauksena. Jos katsotaan valistuksen aikaan, jolloi tiede siinä mielessä kun me sen nyt tunnemme, syntyi se tapahtui kokonaan harrastuspohjalta. Sittemmin 1900-luvun alussa Einstein kehitteli keskeisimmät ajatuksensa kuuluisasti patenttivirkailijana ja eräs postuumisti maineikkaimpia filosofeja C.S. Peirce kirjoitteli kuuluisat teoksensa työskennellessään maanmittaajana 1930-luvulla. Myös fysiikan, tietotekniikan ja bioteknologian suuria edisysaskeleita on otettu nimen omaan kaupallisissa laboratorioissa, transistori keksittiin 1940-luvun lopulla Bellin laboratorioissa ja niin edelleen.

Mitä tulee sitten osaamisen kehittämiseen, olen melko vahvasti sitä mieltä että jo maisteriopiskelijoille pitäsi opettaa tieteellistä ajattelua, tieteenteoriaa, epistemologiaa, metodologiaa, logiikkaa, argumentointia ja väittelytaitoa, jotka auttavat ymmärtämään mistä tutkimuksesta on kysymys ja lukemaan sitä kriittisesti. Oppimistavoitteena pitäisi olla, että opiskelija pystyy sujuvasti lukemaan ja arvioimaan kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja sekä tekemään keskinkertaisen meta-analyysin lukemastaan, ennenkuin pääsee yliopistosta. Joku sanoo nyt tietysti että onhan meillä kandityöt, gradut ja dipat sitä varten. Niiden lähdeluetteloita ja käsittelytapaa katsoen, minä vastaan ”pffft”. Vain vitosen dipoissa jos niissäkään on yleensä katsastettu kirjallisuutta mitenkään kriittisesti, ja itse asiasa varsin monessa väikkärissäkin on tyydytty lainaamaan muiden työtä varsin kritiikittömästi, sen kummemmin tutkimatta juttujen tutkimusasetelmaa ja premissejä, sekä niiden sopivuutta omaan tutkimukseen. Tässä siis tullaan hyvin helposti tuonne Bad Science-alueelle. Vähän erikoisempi suositus on esitetty kirjallisuudessa; neuvo on että tutkimukseen pitäisi psykologisilla testeillä värvätä tinkimättömiä totuudenetsijöitä joilla vahvoja psykopaattisia tendessejä, jotka siis toisin sanoen silmät palaen kieroilevat, lahjovat ja kiemurtelevat tiensä kohti suurempaa totuutta ajattelematta mitä muut ovat siitä mieltä. Tämä edustaa melko puhtaasti johtamiskoulukuntaa, joka tunnetaan nimellä ”jos ei homma toimi, mies vaihtuu”.

Yksi tieteelliseen julkaisutoimintaan liittyvä perusongelma on myös se että tiedelehtiä eivät lue kuin toiset tieteenharjoitajat, koska ne ovat hyvin kalliita ja vaikeasti saatavilla muuten kuin institutionaalisten tietokantatilausten kautta. Tietynlainen tulevaisuuden visio tälle voisi olla avoin tiedepankki johon julkaisut voidaan koota ja esimerkiksi vielä koodata semanttisesti. Tähän suuntaan on jo liikkunutkin avoin Social Science Research Network SSRN, jossa monetkin hyvin vakavasti otettavat tieteentekijät julkaisevat alustavia havaintoja ja hyvinkin viimeisteltyjä luonnosversioita artikkeleista.

Mitä sitten tulee siihen ongelmaan että tiedemaailma on jonkinlainen todellisuuskupla, eikä sillä ole suurempaa yhteiskunnallista merkitystä, luultavasti helpoin ellei ainoa lääke olisi muuttaa ainakin osa tutkimusrahoituksesta palvelusetelityyppiseksi, eli jaetaan esim yrityksille shekkejä joilla ne voivat ostaa suomessa TEKESin tai Akatemian piikkiin työaikaa korkeakouluista omien ja asikkaidensa ongelmien ratkaisuun. Tästä on hyvää kokemusta esim. Eestissä, jossa kokeiltiin ja havaintona on että erityisesti pienyrityksille tämä on hallinnollisesti kevyt ja hyvä tapa päästä kiinni vimeisimpään tutkimustietoon ja hyödyntää sitä omassa lisäarvon tuotannossa.

Tosin tätä suuntaan akateeminen maailma vastustaa ankarasti, koska tapana on ajatella että teollisuuden ongelmat ovat pääosin triviaaleja ja ja niiden parissa työskentely on välipalapuuhastelua. No tietysti näin usein onkin. Varsinkin raskaan julkisen rahoituksen maissa on tapana, että teknis-orientoitunut tutkimusrahoitus on ikäänkuin yritysten ylimääräinen T&K budjetti jolla puuhataan kaikenlaista projektitoimintaa suuremmin välittämättä sen tieteellisestä kontribuutiosta. Vieläpä usein niin että tutkimuksen aloitteet tulevat yliopistoista joissa on alituinen pula projektirahoituksesta ja yritykset ovat mukana lähinnä nimellisellä panoksella seuraamassa jos kuitenkin syntyisi jotain mielenkiintoista jolla voisi tehdä rahaa. Mutta valitettavasti edellä käydyn keskustelun valossa näyttää että perinteisesti pyhänä pidetty ”ars gratia artis” -periaate toteutuu muodossa arse gratia artis, ja tieteen institutonalisoituneen tutkimuksenharjoittamisen rahoittaminen sen itsensä vuoksi ei automaattisesti tuota toivottuja kultajyviä.

Oma lukunsa on sitten koko julkisen rahoituksen additionaliteetti, eli kysymys siitä tuottaako julkinen rahoitus  vipuvaikutuksellaan jotain sellaista arvokasta joka muuten olisi jäänyt tekemättä. Taannoisessa ison TKI-rahoitusohjelman arvioinnissa tehdyssä hastattelussa ersä maamme IT-alan keskisimmistä vaikuttajista sanoi, jotakuinkin että Suomessa ei ole koskaan tehty julkisella tuella mitään TKI-toimintaa jota ei jollain aikataululla olisi tehty yksityisellä investoinnilla. Teollisuuden edustajat ovat kyllä laajasti sitä mieltä että julkisen rahan vipuvaikutus on sitä, että tehdään asioita joita olisi tehty joka tapauksessa, mutta ennemmin ja nopeammin, ja parhaassa tapauksessa isommin, perusteellisemmin ja paremmin. Esimerkkejä löytyy suuntaan jos toiseenkin. Kuuluisimpia esimerkkejä todella onnistuneesta julkisesta TKI rahoituksesta on Yhdysvaltain avaruusohjelma 1960-luvulla, jonka tuloksena syntyi valtava määrä teknologiaa ja tiedettä. Mutta toisaalta olisiko tämä kaikki jäänyt tekemättä jos avaruusohjelmaa ei olisi ollut? Tätä on hankala spekuloida, koska äärettömän ajan kuluessa tuhat apinaa kirjoituskoneeseen kahlittuna tuottaa jollain todennäköisyydellä Shakespearen tuotannon, mutta avaruusohjelma eittämättä toi jäntevyyttä toimintaan ja suuntasi ilmailu- ja muun teollisuuden ponnistuksia yhteiseen teemaan.

Lopuksi on todettava, että tätä puheenvuoroa on helppo lukea, että minun mielestäni julkisen tutkimuksen rahoitus pitäisi lopettaa, tai varmaan myös siten että tutkimusrahoitus pitäisi alistaa enemmän poliittiselle tai muulle ohjaukselle. En kuitenkaan ole sitä mieltä. Poliittisen ohjauksen ongelma on se, että jos tehdään tutkimusta nykyisiin ongelmiin niin ratkaisut ovat myöhässä. Lisäksi on äärimmäisen vaikea enustaa mikä on tärkeää ja rahoittamisen arvoista. Minun lempiesimerkkini on Fourier-analyysi, jota matemaatikko Joseph Fourier kehitteli 1800-luvulla. Fourierin kuningasajatus oli kehittää matemaattinen pohja aaltomuotojen ilmaisemiselle geneeristen triginimetristen funktioiden muodossa. Aikanaan Fourierin puuhastelua pidettiin hullun touhuna, koska eihän näille funktioille ole koskaan mitään käyttöä. Nykyään, reilut 200 vuotta myöhemmin, Fourier-muunnokset ovat läsnä aivan kaikkialla, missä käsitellään ääntä ja kuvaa, ja lisäksi niitä Fourierin matematiikkaa käytetään esimerkiksi lämpökattiloiden suunnittelussa ja kaikkialla missä pitää enneustaa lämmönjohtumista. Eli tutkimus kannattaa, vaikka sille ei aina heti olisikaan käyttöä. Minun mielestäni siis tutkimusta kannattaa rahoittaa, mutta kannusteet olisi kehitettävä siihen suuntaan että tiedettä palkitaan ensisijassa arvokkaista tuloksista, ei aktiviteeteista. Lisäksi olen sitä mieltä että soveltavaa tutkimusta ja kehitystäkin kannattaa rahoittaa jossain määrin, jos sille on olemassa selkeä tilaus ja käyttö.

Kirjallisuus

Charlton, B.G. The story of real science: it’s rise, decline and death, Working Paper, April 15th 2012, available: http://thestoryofscience.blogspot.com

Kirja-arvio: Konsulttidemokratia

Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen ”Konsulttidemokratia: Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton” (julk. 2013, kust. Gaudeamus) on noussut kuumaksi puheenaiheeksi niin mediassa kuin konsulttimaailmassa. Siitä on vedetty johtopäätöksiä että konsultit suorastaan yrittävät vallankaappausta maassa, ja ovat vähintään seteliselkärankaisia verenimijöitä.

Niinpä kirja kiinnosti erityisesti, koska se lupasi olla tutkimusta ja herätti niinkin poleemisia puheenvuoroja mediassa. Tästä jokainen voi mielessään vetää johtopäätöksen ”se koira älähtää johon kalikka kalahtaa”, mutta itse asiassa minusta se kalahti paljon vähemmän kuin aiheen ympärillä käyntiin lähteneestä keskustelusta olisi luullut.

Ennekuin mennään aiheeseen niin tunnustuksena todettakoon, että olen tutkija sekä konsultti ja nimeen omaan vieläpä julkisen sektorin konsultti. Niin muodoin on myös syytä todeta, että mikään mitä kirjoitan ei edusta nykyisten tai entisten työnantajieni kantaa, vaan kaikki alla oleva on omaa mielipidettäni.

Yleisarvio

Ensimmäiseksi on todettava että kirja on helppolukuinen ja sujuva esitys aiheeseen ja teksti rullaa eteenpäin kuin huomaamatta. Ensimmäisen lukukerran yleisvaikutelma kirjasta on kuitenkin lievästi epäjohdonmukainen, ikään kuin kirjassa olisi itse asiassa kaksi kirjaa survottu yhteen. Kirja jakaantuu neljään päälukuun, joista johdanto ja toinen numeroitu luku ”Konsulttidemokratian rakennuspalikat” edustavat tutkimuksellista aiheen käsittelyä, jotka ovat tietyllä tapaa eri paria taas ensimmäisen ja kolmannen luvun ”Uudet vallankumoukselliset” ja ”Kansalaisilla töissä – kohti rohkeaa valtiota” kanssa jotka on kirjoitettu enemmän kuin pamfletti, ujostelematta omaa mielipidettä. Näinpä ehdottaisinkin ehkä lukemaan kirjan järjestyksessä Johdanto – II luku – I luku III luku, jolloin se muodostaa johdonmukaisen kokonaisuuden jossa esitetään havaintoja maailmasta ja sitten esitetään niihin liittyvä mielipide.

Noin päällepäin johdannossa ja toisessa luvussa on varsin vähän mitään erikoista. Johdannon sävy muuttuu ensimmäisessä luvussa, jossa lähinnä tunnutaan demonisoivan SITRAa, ja siinä sivussa myös (muita) konsultteja. Jos SITRA on jäänyt oudoksi, se siis on eduskunnan pankkivaltuuston valvoma valtiollinen pääomasijoittaja ja ajatushautomo. Luku rakentaa kuvaa SITRAsta jonkinlaisena epämääräisenä uhkana yhteiskuntajärjestykselle ja kaikenkarvaisia konsultteja jollakin epämääräisellä tapaa SITRAn kätyreiksi, tai vähintäänkin moraalisesti suurpiirteisiksi ja/tai epäpäteviksi huiputtajiksi. Luvussa nostetaan myös kritiikin kohteeksi  managerialismin käsite, joka tarkoittaa jotakuinkin normaaleja yritystoiminnan johtamisen käytäntöjen ja oppien soveltamista julkisen sektorin kontekstissa.

Toinen luku esittelee aineistoon perustuen havaintoja konsulttien käytön seurauksista hallinnossa. Edellisen luvun maalaama kuva konsulteista ja konsulttidemokratian rakennuspalikoista muuttuu, ainakin minulla, aivan huomattavasti kun tullaan toiseen lukuun. Luku nimittäin maalaa enimmäkseen kuvan julkisen sektorin asiantuntijapalveluiden hankinnan ongelmista ja tavoista joilla hankintalainsäädäntöä venytetään. Siinä missä ensimmäisessä luvussa maalataan kuva managerialismin vallankumouksesta, toisessa luvussa piirtyy kuva huonosti valmistellusta ja toteutetusta hankintatoimesta, joka johtanut suurimpaan osaan niistä julkisen sektorin ongelmista, joille kirjoittajat ovat antaneet nimen konsulttidemokratia.

Viimeisessä luvussa aloitetaan taas managerialismista ja esitetään kirjoittajien oma visio julkishallinnosta. Kolmas luku maalaa kuvan rohkeasta valtiosta, joka toimii tuottavasti demokraattisessa ohjauksessa kansalaistensa parhaaksi, ja käyttää minimäärän konsulttipalveluita. Lopussa en ole ihan varma mihin suuntaan kirjoittajien syyttävä sormi osoittaa, kirjoittajat ovat siinä suhteessa hyvin diplomaattisia. Julkisuudessa näyttää vallitsevan jossain määrin ilmapiiri jossa konsultit ovat tarinan roistoja, mutta kirjan johtopäätökset näyttävät ehdottavan enimmäkseen toimia jotka koskevat julkisen sektorin toimintatapoja. Kirjoittajat itse sanovat, että kirja antaa tavallista enemmän tulkinnanvaraa lukijalle, mikä on totta toisessa luvussa. Käytän sitä vapautta tässä tulkitakseni, että näyttää itse asiassa siltä että julkisyhteisöt ovat nähtävästi pääosin itse aiheuttaneet ongelmansa.

Tutkijan arvio

Tässä kohtaa laitan tutkijahatun päähän ja esitän muutaman huomion kirjasta tieteellisen vertaisarvioinnin näkökulmasta. En tee sitä kritisoinnin ilosta, vaan se toivottavasti auttaa lukijaa asettamaan kirjan viestin perspektiiviin. Itse asiassa kirjoittajat itse puhuvat puheenvuorokirjasta, joka on kaiketi eri asia kuin pamfletti tai tutkimusraportti, joten vertaisarviointi voi olla lievästi epäreilu asetelma, mutta koska kirjaa on käsitelty paljon julkisuudessa ikään kuin tutkimuksena, niin voi olla paikallaan katsoa sitä myös tutkimuksen kriteereillä.

Teoksen tavoite on esittää ensimmäinen laajaan aineistoon perustuva kokonaistutkimus konsulttien käytöstä julkisella sektorilla. Koska aihe on kunnianhimoisen laaja, se ei ole erityisen fokusoitunut. Kirjoittajat eivät myöskään tarkemmin erittele mitä uutta tietoa kirja tuo tutkimuksen kenttään, kuin viittaamalla aiempiin julkaisuihin jotka ovat suppeampaa aiheeltaan ja keskittyvät johonkin konsulttien käytön osa-alueeseen.

Jos laitan tutkijanhatun kunnolla päähän ja alan lukea niin ensimmäisenä huomio kiinnittyy käsitteiden määrittelyyn. Käsite konsultti on määritelty johdannossa kattamaan käytännössä kaikki konsultoinnin ja asiantuntijapalveluiden alueet, mukaan lukien myös ajatushautomotoiminnan. Kirjan edetessä ei ole kaiken aikaa selvää minkäsortin konsultoinnista kulloinkin puhutaan. Erityisesti pamflettimaisissa ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa konsultit niputetaan yhteen homogeeniseen massaan, vaikka kirjoittajat toisaalla tarkoituksella mainitsevat että konsultointia on hyvin monenlaista. Nyt lukija ei voi yhtäältä arvioida mitä konsultoinnin haaraa mikäkin havainto koskee ja toisaalta myöskään onko aihe käsitelty kattavasti ja mitkä johtopäätökset koskevat mitäkin konsultoinnin muotoa vai kaikkia yhtälailla.

Toisena huomio kohdistuu aineistoon, sen keräämiseen ja käsittelyyn. Aineistona on käytetty kirjoittajien mukaan haastatteluja, jotka ovat puoli-strukturoituja teemahaastatteluja, kirjanpitoaineistoa ja hankinta-asiakirjoja. Kirjan suurin ongelma tutkimuksen näkökulmasta on, että tutkijat eivät esitä mitään mentelmää tai analyysikehikkoa jonka läpi aineistoja on tulkittu.

Aineistosta lähinnä haastatteluja lainataan eksplisiittisesti ja ilmeisesti hankinta-asiakirjoja ja tiliotteita tutkimalla on muodostettu tilasto konsulttipalveluihin käytetyistä rahasummista. Lukijalle ei kuitenkaan missään vaiheessa muodostu kokonaiskuvaa siitä, että mitä haastatteluissa on sanottu lainausten ulkopuolella ja siten ei ole mitään mahdollisuutta seurata miten johtopäätökset ja suositukset muodostuvat aineistosta. Kuten edellä totesin käsitteiden yhteydessä, koska aineiston käsittely ei ole läpinäkyvää, niin lukija ei voi mitenkään arvioida kuinka suurta osaa julkisen konsulttitoiminnan kokonaisuudesta huomiot koskevat; onko kaikki konsulttitoiminta rahan hukkaa, vai vain osa siitä jne. Tämä voi olla myös yksi syy siihen, että johtopäätökset tuntuvat olevan analyysistä irralliset.

Toinen kysymys sitten on, että mikä aineiston laatu tai kattavuus on ollut. Kysymyksen herättää se että kirjoittajat lainaavat varsinkin toisen luvun loppupuolella suhteellisen paljon julkaistua tutkimusta, ikään kuin jatkaakseen aineistoa. Lukijalle ei myöskään ole esitetty miten haastateltavat on valittu ja miten edustava otos he ovat.

Kun edellä huomioin että kirjoittajat eivät sano mihin kirjallisuuteen he tuovat uutta, he eivät myöskään lopussa kerro mikä oli kontribuutio olemassa olevaan tietoon. Matkan varrella tutkimuskirjallisuuden kanssa ei myöskään suuremmin keskustella, vaan sitä lainataan annettuna. Lainauksia ei myöskään perustella esittämällä meta-analyysin tyyppistä poikkileikkausta kirjallisuudesta, joten erityisen kriittinen lukija voi kysyä että onko lähteiden ja/tai aineiston käytössä tapahtunut ns. kirsikanpoimintaa.

Selvyyden vuoksi totean, että ei ole erityistä näyttöä, että aineisto olisi poikkeuksellisen huonoa, tai että sitä olisi erityisen voimakkaasti väännelty omiin tarkoitusperiin. Tutkijahattuiselle lukijalle vain yksinkertaisesti tulee mieleen näitä kysymyksiä, koska kirjoittajat eivät esitä aineistonhankintastrategiaa, analyysiviitekehystä eivätkä käsittele muuta kirjallisuutta laajasti ja kriittisesti. Kriittisyydestä puheen ollen kirjoittajat eivät myöskään ole järin reflektiivisiä omien tulostensa luotettavuuden, toistettavuuden ja harhattomuuden suhteen, joten lukija jää tässäkin suhteessa roikkumaan ilmaan.

Jos kirjoitan tylysti, niin näillä eväillä teoksen tieteellisiä ansioita ei voi arvioida kuin korkeintaan tutkija joka on sisällä relevantin tutkimusalan diskurssissa ja silloinkin huonosti. Jos olisin vertaisarvioimassa tätä tutkimuksena julkaisua tai esim. väitöstä varten, ehdottaisin asemoitumaan olemassa olevaan kotimaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuteen, tekemään siitä meta-analyysin, esittämään jonkin alan standardia edustavat menetelmällisen kehyksen ja esittämään aineiston tulkinnan sen kautta ja sitten arvioimaan omia havaintoja kriittisesti edellä mainitun meta-analyysin valossa. Eli tuomio olisi uudelleenkirjoitus ja uudelleenlähetys (alan termein ”rewrite and resubmit”).

Kirjoittajien ajatus on helposti ollut kosiskella ns. suurta yleisöä ja välttää tekemästä aiheesta liian monimutkaista ja sen käsittelystä tuskastuttavan yksityiskohtaista, mutta lukijaan olisi voinut luottaa vähän enemmän. Tutkimuksen näkökulmasta suurempi kysymys on, että sikäli jos kirjalle halutaan antaa tutkimuksen leima, suurempi läpinäkyvyys työhön olisi paikallaan.

Keskustelut

Kuten todettu, kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppo lukea ja sinällään mieluisa lukukokemus. Kuitenkin kirjassa on omat ongelmansa jos sitä lukee kriittisesti. Nimittäin, kuten yllä todettiin, kirjoittajat sortuvat samaan läpinäkymättömyyden puutteeseen kuin konsultit ja asetelmasta tuleekin vähän mieleen sanonta ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”. Itse asiassa konsulttidemokratia on jotakuinkin yhtä läpinäkyvä aineiston ja omien mielipiteiden sisäänleipomisen suhteen kuin keskimääräinen konsultin toteuttaman selvityshankkeen loppuraportti.

Yritin lukiessa hahmottaa kirjoittajien pääväitettä, joka voi olla jotain seuraavaa:

Koska

P1: konsulttien käyttämät viitekehykset eivät sovellu julkiselle sektorille ja

P2: konsulttitoiminnan hankinta on hoidettu huonosti,

V1: konsulttipalveluita tulee hankkia minimäärä.

Ensimmäinen premissi näistä kahdesta on avoimempi keskustelulle. Nimitäin jos oletetaan että edustuksellisen demokratian rakenteet toimivat, konsernimaisessa toimintatavassa ei itsessään pitäisi olla rakenteellista vikaa. Jos ajatellaan äärimmilleen vietyä hallinnon konserniohjausta, tullaan tilanteeseen jossa eduskunta on ikään kuin yhtiökokous, joka antaa ohjeita hallitukselle ja voi tarvittaessa erottaa hallituksen välikysymyksellä ellei se seuraa yhtiökokouksen ohjeita. Hallituksen alla Valtioneuvon kanslia on konsernihallinto ja Valtionvarainministeriö on taloushallinto, ja sektoriministeriöt ovat ikään kuin divisioonat tai osastot joilla on omat erityistehtävänsä. Lisäksi kirjoittajien mukaan SITRA esittää, että sektoreiden välillä tapahtuu vaihtoa ja että johtaminen ammattimaistuu. Tässä mallissa poliittinen ohjaus tapahtuu ylätasolla, jossa asetetaan tavoitteet poliittisessa prosessissa ja valtiokonserni suunnittelee ja hoitaa toimet joilla se parhaiten näkee pääsevänsä tavoitteisiin.

Tätä ajatusta kirjoittajat kritisoivat hieman epämääräisesti epädemokraattisuudesta ja tarjoavat ratkaisuksi ministeriöiden toiminnan politisointia komiteoiden välityksellä. Tässä suosituksessa on itsestään selvästi järkeä vain, jos oletetaan että kansanedustuslaitos ei toimi siinä mielessä, että se pystyisi päättämään selkeät linjat ja tavoitteet johon on pyritään ja pystyisi seuraamaan ministeriöiden raportoinnin perusteella miten niihin on päästy. Ilmeisesti kirjoittajat ovat sitä mieltä, että tälläinen poliittinen ohjaus ei riitä tai toimi, sillä en muuten keksi miksi faktapohjainen (fact-based) tai yritysmäinen ministeriöiden toiminta olisi huono asia.

Tässä kohtaa myös on lievä ristiriita; jos katson rohkean valtion luonnostelmaa, niin se ei pohjimmiltaan kovin paljon eroa ajatuksista joita kirjoittajat esittävät SITRAn esittävän. Kirjassa tai sen pamflettimaisemissa osuuksissa tuntuukin aavistuksen olevan pohjavirtaus, että kirjoittajat ainakin osaksi vastustavat liikkeenjohdon oppeja siksi, että kirjoittajat tulevat eri diskurssista, ei niinkään paljon itse asian vuoksi. Sivumennen sanoen poliittisen ohjauksen lisääminen valmistelutyöhön ei näytä sekään itsestään selvästi parantavan lainvalmistelun tai politiikkatoimien laatua, jos Raimo Sailaksen Talouselämässä 15.3. julkaistua haastattelua on uskominen.

Toinen premissi on varsin hyvin aineistolla perusteltu, tosin aineiston läpinäkymättömyydestä johtuen ei ole mahdollista arvioida miten laaja ongelma todellisuudessa on. Lukijana ei ole mahdollista tietää ovatko kirjoittajat poimineet pahimmat ongelmatapaukset ja käyttävät niitä polttoaineena argumentin läpiviemiseen. Joka tapauksessa havainnot hankintatoimesta vastaavat varsin hyvin arkikokemusta, eli niihin on minun näkökulmastani vähän kommentoitavaa.

Oikeastaan suurempi huomio liittyy vain osaksi kirjaan ja enemmän siitä käytyyn keskusteluun. Nimittäin näyttää, että osaksi kirjassa ja vielä enemmän siitä käydyssä keskustelussa on jonkin verran sotkettu syy ja seuraus toisiinsa. Kirjasta saa herkästi sen käsityksen että erilaiset konsultit ovat pääsyynä julkisen hallinnon sekaannuksen ja huonoon johtamiseen, mutta toisen luvun aineiston valossa voisi yhtä hyvin päätellä että konsulttidemokratia on vain lieveilmiö siitä, että julkinen sektori on sisäisessä sekaannuksessa ja yrittää paikata sitä erilaisilla asiantuntijapalveluilla.

Lisäksi on syytä huomioida, että kirja ei vaikuttaisi olevan mitenkään arvovapaa, päätellen siitä että muutamassa kohdassa ”uusliberalilismi” esiintyy ikään kuin syytöksenä ja kirjassa puhutaan myös aavistuksen syyttävään sävyyn itsetarkoituksellisesta julkisen sektorin pienentämisestä. Vaikuttaa siltä että kirjoittajat vastustavat uusliberalismia ja sen ilmentymänä pitämäänsä managerialismia, mutta eivät tee sitä mitenkään läpinäkyvästi ja epäilen että tämä voi olla syynä myös lukujen väliseen epäjatkuvuuteen.

Konsultteja ei toki voi pitää sivullisina uhreina, mutta jos konsultit ovat verenimijöitä niin silloin ne ovat kuin Terry Prattchetin vampyyrejä: Konsultit voivat olla sulavasti käyttäytyviä, mahdollisesti hyvin pukeutuvia ja ajoittain karismaattisia, mutta ne eivät voi ylittää hankintamenettelyn virtaavaa vettä ilman että joku laskee sillan, eivätkä voi tulla myymään paikkoihin joihin heitä ei kutsuta. Lisäksi ne kammoavat pyhiä symboleja kuten oikeusprosessia ja kuolevat naurettavan helposti jos tilaaja iskee seipään sydämeen jättämällä laskun maksamatta jos sopimusvelvoitteet eivät täyty. Tahtoo sanoa, että konsulteista ei ole mitään vaaraa jos hankkija on tilanteen tasalla ja tietää mitä haluaa saavuttaa.

Kirjan lukijalle on ehkä hyödyksi ymmärtää vähän mihin konsulttien toiminta perustuu, jotta havainnot asettuvat oikeaan viitekehykseen. Ensimmäisenä pitää muistaa että konsultit ovat rahan tekemisen bisneksessä ja sitä tehdäkseen tarjoavat asiantuntijapalveluita. Konsulttitoiminnan perussääntö on, että konsultin keskeisin resurssi on osaaminen ja työaika. Niinpä konsultit myyvät ensisijassa työaikaansa. Toimeksiannoissa proseduuri on pääosin seuraava: hankintailmoitus julkaistaan ja siinä esitetään toimeksiannon tausta ja tarkoitus, sekä usein vaatimuksia tarjoajalle ja jokin budjetti. Toimittaja laatii tarjouksen jossa tärkein osa on toimeksiannon tulkinta ja työsuunnitelma toimeksiannon toteuttamiseksi. Lisäksi esitellään henkilöt ja heidän kokemuksensa vastaavanlaisista toimeksiannoista. Hinnoittelu perustuu työsuunnitelmaan ja sen toteuttamisen vaatimaan työmäärään. Kun sopimus syntyy, työsuunnitelma vahvistetaan ja konsultti alkaa toteuttaa sitä sovitussa aikataulussa sopimuksen puitteissa.

Yleensä toimeksiantosopimuksessa määritellään, että toimeksiannon toteutukseen käytetään henkilöitä joilla on tarvittava osaaminen, joka vastaa sitä mitä tarjouksessa on esitetty. On varsin tavallista että toimeksiantojen osia tekevät henkilöt joilla jostain syystä on vähemmän työtä pöydällään kun hanke on menossa. Jos tilaaja haluaa varmistaa että toimeksiannon toteuttamiseen osallistuvat juuri ne konsultit jotka on esitetty tarjouksessa, sen voi erikseen varmistaa sopimuksessa. Kun tämän konsulttitoiminnan peruslogiikan ymmärtää, asiantuntijapalveluiden hankinta muodostuu helpommaksi ja ymmärrettävämmäksi.

Tässä on tärkeää huomata, että käytännössä toimeksianto ja se mitä siitä voidaan saada ulos lukittuu jo paljon hankintavaiheessa. Jos työn tilaajalle ei oikein ole selvää mitkä ovat halutut tulokset, niin ei se ole selvää myöskään toteuttajalle. Sivuhuomautuksena on syytä todeta, että jos organisaatio ei tiedä mitä se haluaa konsulteilta, niin se ei välttämättä saa työryhmä- tai komiteatyöllä sen enempää aikaan. Tarvittaessa määrittelyä voidaan hieroa jonkin sortin prosessikonsultoinnilla, mutta se pitäisi huomioida sitten jo työsuunnitelmassa.

Milloin konsulteista sitten on hyötyä? Kirjoittajien toteamus, että konsulteista on hyötyä silloin kun tarvitaan harvinaista erityisosaamista tai ulkopuolista ja suhteellisen riippumatonta näkökulmaa ja tehdään jotain kertaluontoisia tai harvoin toistuvia toimenpiteitä voisi olla suoraan työnantajani suusta. Vaativat muutokset voivat olla oiva kohde prosessikonsultoinnille, paitsi jos ne toistuvat joka vuosi kuin vuodenajat. Erilaiset selvitykset voivat olla hyvä konsultointikohde, koska konsultti voi tarjota oman näkökulmansa ja haastatteluiden yms. aineiston kautta saada myös sidosryhmien näkemyksen mukaan. Fasilitoinnille tai prosessikonsultoinnillekin on tilauksensa jos jokin prosessi hannaa sen takia, että henkilösuhteet klikkaavat ja työstä ei tahdo tulla mitään ilman erotuomaria.

Havainto, että jatkuvissa tai usein toistuvissa toimissa konsultit tulevat kalliiksi yksinkertaisesti johtuen konsulttitoiminnan ansaintalogiikasta on kohtuullisen kiistaton. Jatkuvaan konsulttityöhön liittyy juuri myös kirjoittajien nostama riski, että kaikki oppiminen ja asiantuntemus kumuloituu konsulteille, ei tilaajille, on myös todellinen ja kannattaa ottaa huomioon. Puolestaan väite siitä että konsultit tekisivät päätöksiä tai käyttäisivät valtaa, ei ole kiistaton. Konsultoinnin logiikka on kuitenkin tuottaa tietoa päätöksenteon tueksi jota viranhaltijat voivat käyttää, aivan samaan tapaan kuin komiteoissa ja työryhmissä.

Lopuksi on todettava, että yllä kuvatuista puutteistaan huolimatta kirja on hyvä avaus julkisen johtamisen kehittämiseen. Jos kirjaa lukee tutkimusraporttina, se on vahvimmillaan silloin kun se esittää aineistoon perustuvia havaintoja konsulttidemokratiasta, mutta se on heikompi vetäessään johtopäätöksiä. Jos se ottaa pamflettina, se on tavallista paremmin perusteltu näkökulma siihen miten kirjoittajien mielestä hallintoa tulisi kehittää.

Takaisitko Riot Entertainmentin lainat?

Eilen katselin uutisista ministeri Urpilaista inttämässä tuskatuneena euroalueen lainatakuista ”Espanjaan ei lähetetä senttiäkään” ja siihen päälle Soinia toteamasta alistuneena että kauheata politiikka kun rikkinäisiin systeemeihin lapioidaan lisää rahaa ja odotetaan että se korjaa onghelmat. Tuli mieleen että mitenkäs nämä lainatakuut oikein toimivat, nimittäin onhan teknisesti ottaen totta ettei euromaihin lähetetä rahaa siinä merkityksessä kuin ministeri Urpilainen kuvittelee opposition ajattelevan, mutta takuissa on se ongelma että pitää kuitenkin valmistautua siihen että ne tulevat maksettavaksi jos lainan ottaja ei suoriudu veloistaan. Tässä mielessä minusta on ihan järkevä kysymys että miten paljon me oikein voimme lainoja taata pitäen mielessä että ne tulevat mahdollisesti kuitenkin maksettavaksi. Ei tarvitse kuin miettiä 1990-luvun lamaa jolloin yksi sun toinen joutui vararikkoon kun varsinaiset velalliset eivät enää suoriutuneetkaan veloistaan.

Nyt mitä näihin takuisiin tulee, niin tässä kun pihakeinussa mietin tätä takuuasiaa niin tuli jotenkin kumma mielleyhtymä Kreikan talouden ja Ruit Entertainmentin taloudenhoidon välille. Minusta tätä euroalueen velkatakuiden ongelmaa on helpompi ajatella kun vie sen analogiana noin yksilötasolle. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin voidaan leikkiä hetki että ollaan 2000-luvun alussa ja opiskelukaveri on perustanut hyvän firman joka tuo rahaa kuin suokuokalla uudesta nousevasta liiketoiminta-alueesta. Kaverit ovat innostuneita ja tekevät työtä niska limassa ja tuovat lisää rahaa, ja päätät sijoittaa itsekkin kun näyttää että tämä voisi olla hyvä juttu.

Mutta sitten, kun kaikki menee päällisin puolin hyvin, paljastuukin että firma onkin ihan mätä sisältä; kaikki se raha mikä on tullut firmaan sijoituksina on mennytkin tolkuttoman hyviin henkilöstöetuihin, bileisiin ja PR:n, mutta oikein mitään varsinaista arvonluontia ei ole tapahtunut. Paljastuu myös että tätä kaikkea on peitelty rehellisyyden rajoilla kulkevalla luovalla kirjanpidolla. Kun homma räjähtää silmiin niin sijoittajat pääosin katoavat, suuria ja alati kasvavia kuluja ei pystytäkkään kattamaan kun sisään ei tule uusia sijoituksi eikä varsinaisia tuotteita ole saatu oikein ulos ainakaan suunnitellulla tai luvatulla tavalla. Lisäksi asiakkaat alkavat kyselemään missä luvatut tuotteet ovat.

Nyt toiminta pitäisi pystyä pääomittamaan ja opiskelukaveri tulee kyselemän pussit silmien alla, että takaisitko lainan yrityksen pääomittamiseen jotta saadaan tuotteet kehitettyä loppuun ja toimitettua asiakkaalle. Lainaa käydään kyselemässä, koska yksityiset sijoittajat eivät enää anna pääomaa ja osakkeen arvokin on romahtanut. Vakuuksia ei ole joten lainaakaan ei saa kuin tähtitieteellisellä korolla, paitsi jos on takaajia. Kaveri selittää tämän vähän siloitellen ja sanoo ettei tarvita kun tämä yksi laina, ollaan ihan pian pääsemässä tulorahoitukseen.

Nyt, takaistko tämän lainan? Mietit kuumeisesti että olet laittanut aika ison osan säästöistäsi osakkeisiin kohtuu hyvällä hintaa, ja vaikka välillä olit plussalla niin nyt potistasi on sulanut kolme neljänestä pois. Tekee kipeää ajatella että homma menee nurin ja menetät koko potin, eikä nykyisellä kurssilla tekisi myydä poiskaan koska siinä menee kaikki säästöt. Mietit kuitenkin että sitten olet vielä syvemmällä sopassa jos laina ei riitäkkään kulujen kattamiseen tai jos sijoittavat laittavat koko roskan myyntiin. Verojen maksun aikakin lähestyy ja verottaja voi hakea puljun konkurssiin jos ei kassasta löydy riittävästi rahaa.

Katselet kaveria ja mietit vakavasti, että jos nämä vesselit eivät ole tähänkään mennessä saaneet aikaa muuta kuin kuumaa ilmaa, niin mitenhän se tuotteiden toimittaminen nyt sitten oikeasti onnistuu. Onko se nyt joka tapauksessa menoa vai onko tämä ohimenevä markkinapaniikki ja korjaantuu sillä jos joku vaan jaksaa uskoa ja pääomittaa vielä hetken että lupaukset saadaan lunastukseen jolloin kaikki voittavat? Mietit myös sitä mitä tiedät yrityksen toiminnasta lehtijuttujen ja kuulopuheiden perusteella että hoitaako tämä toimiva johto jonka olet tavannut lähinnä juhlissa nyt oikeasti homman kotiin.  Entä bileisiin tottunut henkilöstö, nyt kun ilmainen loma on ohi, alkaako se puurtaa nyt oikeasti yhdeksästä yhdeksään tuotteita kasaan, vai alkaako avainhenkilöiden joukkopako pikkuhiljaa.

Tietysti syyt vararikon takana ja kehityspolut ovat euroalueen kriisitalouksissa kertaluokkaa monimutkaisemat kuin Riot Entertainmentin tapauksessa. Lisäksi tietysti seuraukset ovat potentiaalisesti eri mittaluokkaa jos kokonainen maa menee konkurssiin, kuin jos yksi yritys, mutta pohjimmiltaa minusta analogia pitää. Joku on ottanut liikaa riskiä, ja elänyt leveämmin kuin on ollut varaa ja tuottanut vähemmän kuin on luvattu ja väitetty. Molemmissa on minusta ydinkysymys: uskotko sinä että euroalueen kriisitalouksissa systeemi ei ole rikki, vaan kysessä on vain hikka markkinoilla? Vai onko nyt kuitenkin niin että kyseessä ei ole mikään Markkinoiden salajuoni, vaan valuvika alueen talouksissa, joka ei korjaannu vain heittämällä lisää rahaa koneeseen? Nimittäin jos kyseessä on tilapäinen häiriö, niin taatahan kannattaa, mutta jos kyseessä on perustavanlaatuinen vika, niin silloin pitkällä tähtäimelläolisi helpompaa leikata huonot palat pois unionista kuin homeet pois juustosta ja jatkaa elämää.

Miettikääpä sitä juhannuksenanne,

-K

Kieli keskellä suuta

Olin alun perin lievästi skeptinen, että miten kielitaidon kehittyminen mahtaa olla kun ei ole englanninkielisessä maassa, vaikka alun perin taisin asettaa kielitaidon kehittymisen tavoitteeksi. Kielitaito on myös sellainen asia mihin olen käyttänyt ajatusta aika paljon tässä lyhyen urani aikana. Kieli, luonnollinen tai synteettinen, ja mahdolliset kuvalliset representaatiot ovat ainut tapa millä me akateemikot voimme tunkea ajatuksiamme toistemme tai ns. maallikoiden tajuntaan. Kieli on siis työkalu, vaikkei sitä usein siksi tunnisteta varsinkaan yhteiskunta- ja humanististen tieteiden ulkopuolella. Siksi myös omistan tämän verrattain pitkän pohdiskelun kaikista asioista juuri kielitaidolle.

Ensimmäisenä tietysti herää kysymys että miksi meidän pitäisi kuulostaa BBC:n uustisankkurilta, tai kirjoittaa kuin William Faulkner? Vastausta sivuttiin jo yllä, mutta jälleen kerran pienellä kärjistyksellä toinen vastaus on: siksi että meiltä ainakin verhotusti odotetaan sitä. Tietysti tämä vaatimus ei koske alkuunkaan kaikkia ihmisiä, mutta ainakin tutkimuksen piirissä sitä on tasa-arvoisessa asemassa muiden maiden tieteilijöiden kanssa, hyvässä ja pahassa.

Yleinen syy välttää kielitaidon hiomista on, että asia puhuu puolestaan. Jos substanssi on kunnossa niin muodolla ei niin väliä. Asia on näinkin, mutta muodon pitää olla siinä kunnossa, että asia on tunnistettava. On aika hyvin tiedetty, joskin vähemmän keskusteltu, että jos kirjoitelma on sekavasti jäsenelty, jaaritteleva tai huonosti kirjoitettu tyyliltään tai kieleltään niin varsinkin äidinkielenään englantia puhuvilla loppuu kärsivällisyys lukemiseen melko nopeasti ja tälläisissä tapauksissa arvioit eivät ole kovin suopeita. Asia ei siis puhukkaan puolestaan jos sitä ei tajoilla sellaisessa muodossa, että lukija haluaa kuunnella mitä on sanottavana.

Tästä on varmaan jollakulla asiaa tutkineella oikeaa tietoakin, mutta olen aiheeseen liittyen pohtinut tahollani ikään kuin keittiötieteellisesti, että miksi suomalaisilla on varsin vahva ja tunnistettava aksentti ja puhetapa, ääritapauksissa myös tankero-englanniksi tai viimeksi kauniisti apinaenglanniksi kutsuttu, ja miksi suomalaisten valmius käyttää vierasta kieltä on melko huono verrattuna siihen miten paljon aikaa käytellän opetteluun. Itse ainakin menen kohtuullisen helposto lukkoon jos joutuu lennosta vaihtamaan. On aika vaikea olla ajattelematta, että syitä on muitakin kuin se usein tarjottu syy ettei uskalleta käyttää vieraita kieliä. Ehkäpä jopa todennäköisempi syy on, että suomen kielioppi ja lauserakenteet ovat vaikuttavan yhteensopimattomia oikeastaan kaikkien maailmankielien kanssa. Seurauksena suomea äidinkielenään puhuva joutuu tekemään enemmän töitä kuin saman verran harjoitusta saanut muu eurooppalainen. Lisäksi puheharjoitusta oikeissa tilanteissa on suomalaisilla varmaankin myös verrattain vähän verrattuna esimerkiksi juuri alankomaalaisiin.

Koska kansallinen itsetuntomme on herkän puoleinen, niin lievityksenä on sanottava, että onhan nuo aksentit muillakin. Noin arkihavaintonakin esimerkiksi ranskalaiset ja espanjalaiset puhuvat usein varsin paksulla aksentilla ja, sen enempää yleistämättä, molempien maiden varsinkin vanhemmat kansalaiset saattavat osata vieraita kieliä varsin heikostikkin. Että ei tässä nyt niin huonosti mene, mutta paremminkin voisi.

Tässä kun olen  pohtinut asiaa ja lukenut tai sanoisinko reflektoinut omia ja eri kansallisuuksista tulevien kollegoiden tekstejä, haluaisin välttää analyysi-sanaa koska en nyt varsinaisesti yleistä pohdintaa jäsennellymmin ole mitään analysoinut. Olen ollut huomaavinani, että jostain syystä varsinkin itä-euroopalaiset kansat ml. suomalaiset tuppaavat käyttämän koukeroisia lauserakenteita myös englanniksi. Intuition perusteella tarjoaisin yhtenä syynä äidinkielen vaikutusta, yleisesti siis kieliopin, laserakenteiden, mutta myös ehkä kansallisen puheenparren. Ainakin nuo naapurimaan suuret pojat joita olen joskus yrittänyt lukea, Tshehov ja Turgenev etunenässä, kirjoittavat varsin koristeellisesti jaa maalailevasti. En voi puhua muiden puolesta, mutta sen lisäksi oivalsin omasta tekstistäni, että osaksi oman epävarmuuden paikkaamiseksi, osaksi tietämättömyyttäni ja äidinkielen johdosta olen antanut itseni kehittää tarpeettoman koukeroisen tyylin joka vilisee pitkiä lauseita, alisteisia sivuhuomatuksia ja monitavuisia sanoja. Nimittäin kun luen parikin vuotta vanhoja juttuja ja muistelen vähän kirjoitusprosessia niin olen jossain vaiheessa yrittänyt puolitietoisesti yritänyt kirjoittaa  ”hienosti” siis vaikeasti ja käyttäen sivistyssanoja, paikaten tällä epävarmuutta kielitaidosta ja myös sisällöstä.

Yksi syy sekavaan tekstiin on myös se, että yleensä kirjoitan mitä ajattelen, ja yleensä ajattelen vähän katkonaisesti ja poukoillen vähän eri tasoilla sitä mukaa kun mielleyhtymiä syntyy. Tuollaista poukkoilevaa sotkuahan se sitten tahtoo olla. Lyhyiden ja suorien lauseiden kirjoittaminen tuntuisi jopa rautalangasta vääntämiseltä ja lukijan aliarvioinnilta. Ja asian pilkkominen ja muotoilu vaatii lisätyötä. Jos hyvin haluaa kirjoittaa niin jonkinlainen näppisääntö on, että teksti pitäisi kirjoittaa viidesta seitsemään kertaa uudestaan. Tätä en uskonut varsinkaa lukiossa, eikä kenelläkään ole kyllä kouluaikana varmasti ihan relistisesti aikaakaan kovin monesti syynätä juttujaan läpi. Eikä sitä helposti usko kukaan ennen kuin yrittää ja palaa takaisin sitten vanhoihin juttuihin. Näitä blogijuttuja muotoilen ehkä keskimäärin kahdesti tai kolmesti ja koska Ironissa ei ole suomenkielistä oikolukua niin silloinkaan ei jaksa syynätä kirjoitusvirheitä pois. Ja sen kyllä huomaa.

Tietysti voi myös miettiä, että onko koukeroinen tai kauniisti sanottuna runolline ilmaus sitten virhe. Eihän se tietenkään ole ainakaan periaatteessa. Esimerkiksi britit tuntuvat suosivankin koukeroisempaa tyyliä jos vertaa vaikkapa Long Range Planning ja Academy of Management Review -journaleita. Ja usein pitkä ja hanakalat sivistyssanat yksinkertaisesti kuvaavat tilannetta tai asiaa paremmin ja nasevammin kun selittäminen suoralla kielellä, tai muuten vaan maustavat tekstiä. Liika käyttö vain vesittää sitten sen efektin. Akateemisessa kirjoituksessa asia on myös usein konseptuaalisesti monimutkainen ja abstrakti, ja siten myös monille lukijoille vaikeasti ymmärrettävissä, joten sitä ei ole syytä vaikeuttaa. Tätä viisautta on muistaakseni soviteltu luettavuuteen perehtyneen akateemikko Rudolph Fleschin suuhun.  Tutkimuksessahan ei ole tarkoitus päteä omalla sanavarastollaan, vaikka omaa tekstiä lukiessa niin voisikin luulla, vaan nimen omaan kertoa omista tuloksista ja, Churchmanin tai muidenkin viime vuosidan puolivälin rationalistien ajatuksia lainaten, laajentaa ja varmentaa tutkimustiedosta muodostuvaa faktojen verkkoa. Tyyli-iloittelulle on sitten oma paikkansa kuten pakinointi, blogi tai kaunokirjallisuus ja runous.

Jos tunnistitte itsenne, niin en nyt osaa antaa mitään kikkaa . Muinainen luennoitsija ja myös kielen opettaja antoi vinkiksi että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja lukemalla muiden tekstejä. Mutta ei välttämättä mitä tahansa tekstejä, tai ainakin omia ja kollegoiden raapustuksia kannattaa lukea enemmänkin kriittisellä silmällä kuin esimerkkinä. Ja myös eri tyylien käyttö kirjoitelmisssa, asian tiedostaen ja ilmaisuja harjoittelemalla varmaankin toimii. Yksinkertaisesta englannista on myös kirjoiteltu kohtuullisen paljon, esimerkkinä vaikkapa nämä sivut.

Tosin opetusmateriaali voi olla varsin tylsää, joten ei kannata kääntää katsetta pois kaunokirjallisuudesta kun etsii esimerkkejä. Siellähän kirjoittajat nimen omaan kiinnittävät huomiota muotoon. Työtoverini kiteytti amerikkalaisen modernismin ilmaisun kauniisti ajatukseen ”tarvitsee kertoa vai totuus” mitään siihen lisäämättä tai poistamatta niinkiuin televisioiden oikeussaleissa vannotaan. Tämähän vastaa aika mukavasti myös tutkimuksen tavoitteeseen, tavoitteenahan on kertoa oma tulkintansa faktoista yhteisön arvioitavaksi ilman ylimääräisiä koristeita. Siispä ensiavuksi ja jonkin sortin mittatikuksi suosittelen lukemaan vaikka Don Ernesto Hemingwayn yksinkertaisen sulavaa ja kaunista tekstiä. Jos Machismo ei uppoa niin oikeastaan kai ketä tahansa Amerikkalaisen modernismin nobelilla tai pulitzerilla palkittua edustajaa.

Tuosta evääksi vielä ranking-lista englanniksi kirjoittavista kirjailijista, kärjessä komeilevat Philip Roth,  John Updike, William Faulkner ja Saul Bellow. Noista minulle on tuttu vain Bellown Ravelstein, jota voi suositella kyllä varsin varauksetta varsinkin akateemisille kirjoittajille kirjan hahmojen akateemisen taustan vuoksi. Mistä mieleen myös toinen akateemiseen lukijaan mahdollisesti vetoava kirjoittaja, lievästi historian unohtama ja myös kaiketi jossain määrin kiistanalainen Ayn Rand, ken kirjoittaa innostavasti vaikkakin ajoittain vähän raskaasti.

Lähdin kirjoittamaan tätä ajatellen että mitä olen oppinut, mutta niin kuin tavaksi on muodostunut, kysymyksiä löytyi enemmän kuin vastauksia. Jutun juoni varmaankin oli, että tunnistin oman kielitaitoni suurimman puutteen, mutta ratkaisu antaa odottaa itseään. Miksi levittelin tätä ongelmaa näin julkisesti? Uskoihin että maanhenkilöilläni on vastaavia haasteita ja ehkäpä tämä reflektio voi auttaa löytämään, jos ei vastauksia, niin oikeita kysymyksiä.

Ei muuta kuin jatketaan, kieli entistä keskemmällä suuta

-Kartturi