Joisitko sinä vähemmän alkoholia jos tämä mainos kiellettäisiin?

Joisitko vähemmän, kysyy Bob Helsinki

… kysyy Helsingin Kamppiin katukuvaan ilmestynyt mainostaulu. No, luultavasti en, mutta ainakin mainoksesta kovaa rahaa maksanut uskoo näin on.

Nimittäin en hetkeäkään usko, että mikään etujärjestö hassaisi vaivalla hankittua rahaa pyyteettömästi Bobien laskutustunteihin esim. sananvapauden puolesta, ellei uskoisi että mainostamalla on saavutettavissa vähintäänkin markkinaosuutta muilta tuotteilta, ellei nyt suoranaisesti uusia asiakkaita muuten juomattomien piiristä. Tai sitten tietysti tämä voi olla myös Bobien oma irtiotto, koska mainosten määrästä päätellen alkoholifirmat ovat mainostoimiston suurimpia tilejä. (Toim. huom. jonkin arvelun mukaan mainostilan hallinnoija JCD olisi kamppiksen takana, kuitenkin sama logiikka pätenee)

Ketä nyt naurattaa kun sinällään viaton kamppis tuli ikään kuin vahingossa sahanneksi oman oksansa ja validoineeksi sosiaali- ja terveysministeriön ajatukset ihmisten suojelemisestä itseltään.

Kippis sille,

-K

Mainokset

Puhetta puutarhakaupungista

Viihtyisää kaupunkikuvaa Rotterdamin malliin
Viihtyisää kaupunkikuvaa Rotterdamin malliin

Tuossa taannoin pohdin, että yllättävän hyvin Suomen Texasista kotoisin oleva poika on kotiutunut Euroopan tiheimmin asutulle alueelle. Siihen toverit sitten totesivat, kieli poskessa, että onhan se varmaan mukava kun lähikauppaan ei ole ku 100m ja siellä on tuotevalikoimassa jopa kahta leipälajiketta, vaikka ilman laatu on sama kuin junan tupakkakopissa ja alakerrassa humpataan joka yö viiteen asti. No näinhän sitä ajattelisi, mutta asia ei tunnu olevan ihan niin yksinkertainen . Tuon keskustelun jälkeen heräsin pohtimaan vähän tätä paikallista kaupunkirakennetta ja siitä pari huomiota tässä postissa.

Jos palataan tuohon kotiutumiseen, niin ensinnäkin nimen omaan tässä Delftissä väestön tiheys ei ole mitenkään spektaakkelimainen. Jossain totesin että Delft on Hollannin Lappeenranta, siinä mielessä että tämä on suhteellisen pieni kaupunki jossa yliopisto on merkittävä paikallinen työllistäjä. Delftissä on ympärillä myös luontoa ihan kiitettävästi, samaa luokkaa kuin Espoossa ellei peräti Riihimäellä, mutta jos ihan aitoa korpimetsää hakee niin Ardennien vuoristo tuolla etelä-Belgiassa taitaa olla lähin. Joka tapauksessa nimen omaan Delftissä asuminen ei poikkea suomalaisesta kaupungista kovinkaan merkittävästi asutustiheyden tai muunkaan suhteen. Tosin analogia Lappeenrantaan ontuu sikäli, että Lappeerantaa ympäröivät kaupungit eivät ole paljon sen kummempia kuin Lappeenrantakaan, suur-Haag tai Rotterdam taitavat asuttaa enemmän kuin Joensuu, Kuopio Lahti ja Kouvola yhteensä, ja molempiin on vartin junamatka sen tunnin tai kolmen veivaamisen ja vaihtojen jälkeen.

Kaupunkirakentamisen pohtiminen sai lisää polttoainetta kun kävin Rotterdamissa arkkitehtuuri-instituutissa ja myöhemmin Rotterdamin historiallisessa museossa. Molemmissa näyttelyissä varsin hallitsevana esiintyivät asuntoprojektit. Sotien jälkeen jälleenrakennus ja teollisuuden käynistyminen vaativat täälläkin huomattavan määrän uusia asuntoja tuhottujen tilalle ja muutenki maalta ja muualta kaupunkeihin virtaavien ihmisten asuttamiseksi. Erityisesti Rotterdamissa asia on pinnalla koska kaupungin keskustasta pommitettiin merkittävä osa sileäksi aika pian länsirintaman avauduttua vuonna 1940.

Ensimmäinen reaktio tähän muuttoliikkeeseen on tainnut olla ympäri maailmaa rakentaa nopeasti paljon uusia asuntoja. Varsinkin amerikoissa ”housing projecteja” eli jättimäisiä viime vuosisadan puolivälin kieppeillä rakenttettuja ihmisvarastoja, joita suomessa lähiöksi kutsutaan, on moitittu siitä että ne aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Aiheesta onkin taas kirjoitettu sitten hyllymetrejä joten en työnnä lusikkaani nyt siihen soppaan, mutta toistan jossain kuulemani varsin insinöörijärkisen havainnon, että asumisen tiheys on suorassa suhteessa sosiaalisten ilmiöiden intensiteettiin; ahtaissa paikoissa asiat tiivistyvät. Vaikuttaisi noin intuitiivisesti, että nämä kyseiset lähiöt ovat myös olleet omiaan antamaan huonon mielikuvan kaupunkiasumisesta.

Avaruusajan rakentamista Pendrectissä
Avaruusajan rakentamista Pendrectissä

Alankomaissa ryhdyttiinkin pohtimaan asumisen yhteiskuntarakenteellista ulottuvuutta varsin varhain. NAi:n näyttelyssä käytettiin Rotterdamin Pendrechtiä esimerkkinä tälläisestä sosiaalisesta suunnittelusta. Uusille alueille alettiin varsin varhain, siis 1950-60 -luvuilla, rakentamaan moduleja jotka koostuva kaikenlaisista asunnoista, omakoti- ja paritaloista erikorkuisiin kerrostaloihin samassa pihapiirissä. Lisää kuvamaterialia vertailussa Pendrect ennen ja nyt.

Miten Pendrecht liittyy sitten kotiutumiseen? Sitä minäkin vähän mietin, mutta tavalliseen tapaan vein asian sitten pohdinnassa abstraktimmalle tasolle. Nimittäin siihen että kaupunkisunnittelu on ihan kaupunkilaisjärjellä ajatellen kompromissi korkeuden, leveyden ja tiheyden välillä. Olen tässä llut havaisevinani, että Alankomaissa on monissa osin onnistuttu tekemään varsin hyvä kompromissi tilankäytössä. Toisin kuin voisi luulla niin asukastiheys ei ole edes maalaispojalle mikään kynnys jos kaupunkisuunnittelu on järkevää. Kun rakennetaan ylöspäin eikä pelkästään sivuille niin kallis tonttimaa tulee käytettyä hyvin ja väliin mahtuu vähän vihreitäkin kaistaleita. Noin kaupunkilaisjärjellä ajatteliin, että tässä  on myös yksi syy siihen miksi Alankomaissa on toimiva julkinen liikenne, koska on mahdollista tehdä hallittavan mittaisia reittejä joiden varrelle sattuu sen verran asukkaita että vuorot kannattaa suorittaa. Ja samalla väentiheys mahdollistaa myös kivijalkakakauppojen olemassaolon, koska kävijöitä kauppoihin riittää myös kaupungin tai kaupunginosan keskuksen ulkopuolellakin. Ja uskoakseni tämän on mahdollistanut aika paljon juuri se, että vanhojen keskustojen ulkopuolella ei ole arasteltu lisätä tiheytta kasvattamalla korkeutta.

Puutarhakaupunkia kerrakseen
Puutarhakaupunkia kerrakseen

Noin asumisen kannaltakin on uskoakseni melko sama asua 5 tai 15 kerroksisessa talossa, naapureita vain on korkeammassa vähän enemmän. Itse muutin kolmesta kerroksesta 17 kerrokseen eikä se ole varsinaisesti muuttanut elämää mitenkään. En ole myöskään omien silmien todistuksen jälkeen kovin vakuuttunut että korkeat talot olisivat suurikaan kaupunkikuvallinen haitta, esimerkiksi tässä Delftin eteläisessä kaupunginosassa on vierekkäin kolmekin yli 15-kerroksista taloa ja uusia noin kymmenkerroksisia nousee tuohon viereen, mutta eipä tuo nyt suuremmin silmää häiritse ja joka väleihin on muistettu jättää myös niitä pihoja ja puistojakin. Ja näkyväthän pihlajamäen 5-kerroksiset talot kallion päältä kauemmas kuin Leppävaaran Cirrus.

Puutarhakaupungin puolesta

-Kalle

Kieli keskellä suuta

Olin alun perin lievästi skeptinen, että miten kielitaidon kehittyminen mahtaa olla kun ei ole englanninkielisessä maassa, vaikka alun perin taisin asettaa kielitaidon kehittymisen tavoitteeksi. Kielitaito on myös sellainen asia mihin olen käyttänyt ajatusta aika paljon tässä lyhyen urani aikana. Kieli, luonnollinen tai synteettinen, ja mahdolliset kuvalliset representaatiot ovat ainut tapa millä me akateemikot voimme tunkea ajatuksiamme toistemme tai ns. maallikoiden tajuntaan. Kieli on siis työkalu, vaikkei sitä usein siksi tunnisteta varsinkaan yhteiskunta- ja humanististen tieteiden ulkopuolella. Siksi myös omistan tämän verrattain pitkän pohdiskelun kaikista asioista juuri kielitaidolle.

Ensimmäisenä tietysti herää kysymys että miksi meidän pitäisi kuulostaa BBC:n uustisankkurilta, tai kirjoittaa kuin William Faulkner? Vastausta sivuttiin jo yllä, mutta jälleen kerran pienellä kärjistyksellä toinen vastaus on: siksi että meiltä ainakin verhotusti odotetaan sitä. Tietysti tämä vaatimus ei koske alkuunkaan kaikkia ihmisiä, mutta ainakin tutkimuksen piirissä sitä on tasa-arvoisessa asemassa muiden maiden tieteilijöiden kanssa, hyvässä ja pahassa.

Yleinen syy välttää kielitaidon hiomista on, että asia puhuu puolestaan. Jos substanssi on kunnossa niin muodolla ei niin väliä. Asia on näinkin, mutta muodon pitää olla siinä kunnossa, että asia on tunnistettava. On aika hyvin tiedetty, joskin vähemmän keskusteltu, että jos kirjoitelma on sekavasti jäsenelty, jaaritteleva tai huonosti kirjoitettu tyyliltään tai kieleltään niin varsinkin äidinkielenään englantia puhuvilla loppuu kärsivällisyys lukemiseen melko nopeasti ja tälläisissä tapauksissa arvioit eivät ole kovin suopeita. Asia ei siis puhukkaan puolestaan jos sitä ei tajoilla sellaisessa muodossa, että lukija haluaa kuunnella mitä on sanottavana.

Tästä on varmaan jollakulla asiaa tutkineella oikeaa tietoakin, mutta olen aiheeseen liittyen pohtinut tahollani ikään kuin keittiötieteellisesti, että miksi suomalaisilla on varsin vahva ja tunnistettava aksentti ja puhetapa, ääritapauksissa myös tankero-englanniksi tai viimeksi kauniisti apinaenglanniksi kutsuttu, ja miksi suomalaisten valmius käyttää vierasta kieltä on melko huono verrattuna siihen miten paljon aikaa käytellän opetteluun. Itse ainakin menen kohtuullisen helposto lukkoon jos joutuu lennosta vaihtamaan. On aika vaikea olla ajattelematta, että syitä on muitakin kuin se usein tarjottu syy ettei uskalleta käyttää vieraita kieliä. Ehkäpä jopa todennäköisempi syy on, että suomen kielioppi ja lauserakenteet ovat vaikuttavan yhteensopimattomia oikeastaan kaikkien maailmankielien kanssa. Seurauksena suomea äidinkielenään puhuva joutuu tekemään enemmän töitä kuin saman verran harjoitusta saanut muu eurooppalainen. Lisäksi puheharjoitusta oikeissa tilanteissa on suomalaisilla varmaankin myös verrattain vähän verrattuna esimerkiksi juuri alankomaalaisiin.

Koska kansallinen itsetuntomme on herkän puoleinen, niin lievityksenä on sanottava, että onhan nuo aksentit muillakin. Noin arkihavaintonakin esimerkiksi ranskalaiset ja espanjalaiset puhuvat usein varsin paksulla aksentilla ja, sen enempää yleistämättä, molempien maiden varsinkin vanhemmat kansalaiset saattavat osata vieraita kieliä varsin heikostikkin. Että ei tässä nyt niin huonosti mene, mutta paremminkin voisi.

Tässä kun olen  pohtinut asiaa ja lukenut tai sanoisinko reflektoinut omia ja eri kansallisuuksista tulevien kollegoiden tekstejä, haluaisin välttää analyysi-sanaa koska en nyt varsinaisesti yleistä pohdintaa jäsennellymmin ole mitään analysoinut. Olen ollut huomaavinani, että jostain syystä varsinkin itä-euroopalaiset kansat ml. suomalaiset tuppaavat käyttämän koukeroisia lauserakenteita myös englanniksi. Intuition perusteella tarjoaisin yhtenä syynä äidinkielen vaikutusta, yleisesti siis kieliopin, laserakenteiden, mutta myös ehkä kansallisen puheenparren. Ainakin nuo naapurimaan suuret pojat joita olen joskus yrittänyt lukea, Tshehov ja Turgenev etunenässä, kirjoittavat varsin koristeellisesti jaa maalailevasti. En voi puhua muiden puolesta, mutta sen lisäksi oivalsin omasta tekstistäni, että osaksi oman epävarmuuden paikkaamiseksi, osaksi tietämättömyyttäni ja äidinkielen johdosta olen antanut itseni kehittää tarpeettoman koukeroisen tyylin joka vilisee pitkiä lauseita, alisteisia sivuhuomatuksia ja monitavuisia sanoja. Nimittäin kun luen parikin vuotta vanhoja juttuja ja muistelen vähän kirjoitusprosessia niin olen jossain vaiheessa yrittänyt puolitietoisesti yritänyt kirjoittaa  ”hienosti” siis vaikeasti ja käyttäen sivistyssanoja, paikaten tällä epävarmuutta kielitaidosta ja myös sisällöstä.

Yksi syy sekavaan tekstiin on myös se, että yleensä kirjoitan mitä ajattelen, ja yleensä ajattelen vähän katkonaisesti ja poukoillen vähän eri tasoilla sitä mukaa kun mielleyhtymiä syntyy. Tuollaista poukkoilevaa sotkuahan se sitten tahtoo olla. Lyhyiden ja suorien lauseiden kirjoittaminen tuntuisi jopa rautalangasta vääntämiseltä ja lukijan aliarvioinnilta. Ja asian pilkkominen ja muotoilu vaatii lisätyötä. Jos hyvin haluaa kirjoittaa niin jonkinlainen näppisääntö on, että teksti pitäisi kirjoittaa viidesta seitsemään kertaa uudestaan. Tätä en uskonut varsinkaa lukiossa, eikä kenelläkään ole kyllä kouluaikana varmasti ihan relistisesti aikaakaan kovin monesti syynätä juttujaan läpi. Eikä sitä helposti usko kukaan ennen kuin yrittää ja palaa takaisin sitten vanhoihin juttuihin. Näitä blogijuttuja muotoilen ehkä keskimäärin kahdesti tai kolmesti ja koska Ironissa ei ole suomenkielistä oikolukua niin silloinkaan ei jaksa syynätä kirjoitusvirheitä pois. Ja sen kyllä huomaa.

Tietysti voi myös miettiä, että onko koukeroinen tai kauniisti sanottuna runolline ilmaus sitten virhe. Eihän se tietenkään ole ainakaan periaatteessa. Esimerkiksi britit tuntuvat suosivankin koukeroisempaa tyyliä jos vertaa vaikkapa Long Range Planning ja Academy of Management Review -journaleita. Ja usein pitkä ja hanakalat sivistyssanat yksinkertaisesti kuvaavat tilannetta tai asiaa paremmin ja nasevammin kun selittäminen suoralla kielellä, tai muuten vaan maustavat tekstiä. Liika käyttö vain vesittää sitten sen efektin. Akateemisessa kirjoituksessa asia on myös usein konseptuaalisesti monimutkainen ja abstrakti, ja siten myös monille lukijoille vaikeasti ymmärrettävissä, joten sitä ei ole syytä vaikeuttaa. Tätä viisautta on muistaakseni soviteltu luettavuuteen perehtyneen akateemikko Rudolph Fleschin suuhun.  Tutkimuksessahan ei ole tarkoitus päteä omalla sanavarastollaan, vaikka omaa tekstiä lukiessa niin voisikin luulla, vaan nimen omaan kertoa omista tuloksista ja, Churchmanin tai muidenkin viime vuosidan puolivälin rationalistien ajatuksia lainaten, laajentaa ja varmentaa tutkimustiedosta muodostuvaa faktojen verkkoa. Tyyli-iloittelulle on sitten oma paikkansa kuten pakinointi, blogi tai kaunokirjallisuus ja runous.

Jos tunnistitte itsenne, niin en nyt osaa antaa mitään kikkaa . Muinainen luennoitsija ja myös kielen opettaja antoi vinkiksi että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja lukemalla muiden tekstejä. Mutta ei välttämättä mitä tahansa tekstejä, tai ainakin omia ja kollegoiden raapustuksia kannattaa lukea enemmänkin kriittisellä silmällä kuin esimerkkinä. Ja myös eri tyylien käyttö kirjoitelmisssa, asian tiedostaen ja ilmaisuja harjoittelemalla varmaankin toimii. Yksinkertaisesta englannista on myös kirjoiteltu kohtuullisen paljon, esimerkkinä vaikkapa nämä sivut.

Tosin opetusmateriaali voi olla varsin tylsää, joten ei kannata kääntää katsetta pois kaunokirjallisuudesta kun etsii esimerkkejä. Siellähän kirjoittajat nimen omaan kiinnittävät huomiota muotoon. Työtoverini kiteytti amerikkalaisen modernismin ilmaisun kauniisti ajatukseen ”tarvitsee kertoa vai totuus” mitään siihen lisäämättä tai poistamatta niinkiuin televisioiden oikeussaleissa vannotaan. Tämähän vastaa aika mukavasti myös tutkimuksen tavoitteeseen, tavoitteenahan on kertoa oma tulkintansa faktoista yhteisön arvioitavaksi ilman ylimääräisiä koristeita. Siispä ensiavuksi ja jonkin sortin mittatikuksi suosittelen lukemaan vaikka Don Ernesto Hemingwayn yksinkertaisen sulavaa ja kaunista tekstiä. Jos Machismo ei uppoa niin oikeastaan kai ketä tahansa Amerikkalaisen modernismin nobelilla tai pulitzerilla palkittua edustajaa.

Tuosta evääksi vielä ranking-lista englanniksi kirjoittavista kirjailijista, kärjessä komeilevat Philip Roth,  John Updike, William Faulkner ja Saul Bellow. Noista minulle on tuttu vain Bellown Ravelstein, jota voi suositella kyllä varsin varauksetta varsinkin akateemisille kirjoittajille kirjan hahmojen akateemisen taustan vuoksi. Mistä mieleen myös toinen akateemiseen lukijaan mahdollisesti vetoava kirjoittaja, lievästi historian unohtama ja myös kaiketi jossain määrin kiistanalainen Ayn Rand, ken kirjoittaa innostavasti vaikkakin ajoittain vähän raskaasti.

Lähdin kirjoittamaan tätä ajatellen että mitä olen oppinut, mutta niin kuin tavaksi on muodostunut, kysymyksiä löytyi enemmän kuin vastauksia. Jutun juoni varmaankin oli, että tunnistin oman kielitaitoni suurimman puutteen, mutta ratkaisu antaa odottaa itseään. Miksi levittelin tätä ongelmaa näin julkisesti? Uskoihin että maanhenkilöilläni on vastaavia haasteita ja ehkäpä tämä reflektio voi auttaa löytämään, jos ei vastauksia, niin oikeita kysymyksiä.

Ei muuta kuin jatketaan, kieli entistä keskemmällä suuta

-Kartturi

Potkua pyöräilystä

Pitkäaikasemmat lukijat muistanevat seikkailuni polkupyörän ostossa. Olen siitä lähtien nyt ollut sitten ympäristöystävällinen, kestävästi kehittyvä ja kulttuuriin mukautunut työmatkailija. Jonkunlainen käänne tosin tapahtui tuossa itse asiassa eräs sunnuntai, kun olin menossa päiväretkelle, mutta vanuin liian pitkään kotosalla ja säntäsin kiireellä sitten asemalle. Siinä puolihuolimattomasti tömäytin parista punaisista läpi matkalla. Samalla tuli mieleen hollannikkaissa lainattu lehtijuttu ”vinkkejä hollantilaistumiseen” missä huomauteltiin vähän polkupyöräilystä.  Tässä kohtaa aloin tunnistaa itsessäni huolestuttavasti Polkupyöräilijyyttä kun sitten mietin myös aiempia omia kokemuksia polkypyöräilijöistä. Rohkaistuin tässä sitten ihan kirjallisesti havainnoimaan polkupyöräilijyyttä.

Jaa mikäkö polkupyörälijöissä on vikana? Ensimmäisenä on tietysti sanottava että ei keskimäärin mikään, yhtään sen enempää kuin muissakaan ihmisissä. Ensimmäisenä erottaisin, että on pyöräilijöitä ja ja sitten on Pyöräilijöitä. Reippaasti kun tästä karrikoin, niin stereotyyppisesti Pyöräilijän tunnistaa siitä että liikkumismuodon valinta määrittää elämää ja identiteettiä samalla tavalla kuin autoharrastajilla tai moottoroiduilla kanssapyöräilijöillä. Ulkoisena tunnusmerkkinä varsinkin Suomessa Pyöräilijällällä on yleensä kallis harrastajan polkupyörä, pyöräilykuteet ja himmelit myös muutenkin kuin lenkillä. Varmaankin kaikki kaupungissa tai sen liepeillä asuvat tietävät sen tyypin, Pyöräilijän isolla Peellä.

Liikenteessä usein vaikuttaa, että Pyöräilijä ei tunnu välittävän paljon muusta kuin omasta etenemisestä. Varsinkin jos asia tulee puheeksi, niin Pyöräilijä on vielä yleensä kovin itseoikeuttu toimissaan, koska ajaa ”omalla riskillä”, eikä välitä miettiä jos autokuskit murtavat nenänsä rattiin väistellessään pyöräilijää. Puhumattakaan sitten siitä taakasta minkä loukkaantunut pyöräilijä aiheuttaa yhteiskunnalle ja muille osapuolille kun se onnettomuus lopulta tapahtuu. Vaikutelman saattaa vielä silata kevyesti ulkokultainen tyytyväisyys omasta tiedostavasta ja progressiivisesta kulkuvälinen vallinnasta.

Miten tämä sitten liittyy Alankomaihin tai minuun, vannoutuneesen autoilijaan? No, ei siinä tosiaan kauaa mennyt kun aloin nähdä Pyöräilijän itsessäni. Aloin tässä muistelemaan vähän enemmänkin noita työmatkoja ja olen tässä noin kuukauden aikana ainakin kerran vääntänyt kääntyvien kaistasta rekan kanssa, ajanut punaisia päin liikennöityyn risteykseen, ja ainakin kerran laittanut jonkun muun väistämään itseäni. Vaikka kuulostaa dramaatiselta, mutta useampaankin kertaan tuossa olisi ollut saumaa vammautua ja tuomita itseni raajarikoksi ja jonkun muun kärsimään tunnontuskia. Ja kaikki tietysti siksi, että jäin vetelehtimään kotiin vielä pariksi minuutiksi ja tuli kiire junaan, tai siksi etten osannut tehdä realistista aikataulua itselleni.

Alankomaihin tämä liittyy sillä tapaa, että keskimäärin ihmiset käyttäytyvät kyllä liikenteessä, mutta peliliikkeitä tekevät muutkin kuin Pyöräilijät. Ei nyt aina ja joka paikassa mutta kyllä ihmiset mummosta vaariin ja vauvaan ajelevat punaisia päin, kiilavat autoja kääntymiskaistoilla ja muutenkin ajavat melko aggressiivisesti. Täällähän on nimittäin polkupyörällä etuajo-oikeus, joten minkä voimassa häviää sen voittaa viekkaudella ja vääryydellä. Erona on varmaankin se, että suurempi osa siitä maan suolasta, joka Suomessa ajelee taksikaistoilla kännykkä kädessä ylinopeutta töihin aamulla, tekee sitä täällä pyörällä.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että syykin on aika helppo löytää. Arkipäivänen törkeily esim. valoissa on kovin houkuttelevaa, muistan tuossa juuri kotiin tullessa miettineeni joka valoissa, että miksi taas muka pitää pysähtyä kun juuri oli päässyt edellisestä valoista vinttaamaan hyvään vauhtiin. Liikennevaloihin jarruttelu kokeilee lainkuuliaisuutta autollakin varsinkin jos on kiire, mutta pyörällä tietysti vielä enemmän kun joka kiihdytys maksetaan kalliisti lihasvoimalla. Ja on myös erinomaisen helppo ajatella, ”koska olen tässä lihasvoimalla liikenteessä niin voinhan minä nyt säästää vaivojani ihan oikeutetusti”. Tietysti pyörä on myös pieni ja ketterä ja sillä onkin mukava oikoa ja puikkelehtia kaikista väleistä ja sujahtaa sivukujalta kolmeakymppiä autoilijan kauhuksi.

Sinällään asiassa ei ole mitään outoa, ihmiset ovat ihmisiä myös polkupyörän selässä. Tässä kohtaa lienee parasta antaa saarnavaroitus, koska tästä tulee myös mieleen se kaksoistandardi mikä tuntuu liittyvän liikennesääntöihin polkupyöräilyssä. Nimittäin kuten totesin niin olen myös vannoutunut autoilija entisenä maaseudun asukkina. Olen siten ollut sitten paitsi itse Pyöräilijänä, myös tuulilasin takana helisemässä Pyöräilijöiden kanssa. Ja autoilijana tosiaan joutuu aika säännöllisesti helisemään puöräilijöiden kanssa. Muistuu mieleen taannoin se vaivoin kahlehdittu halveksunta kun joku uskaltautui ilmaisemaan paheksuntansa väljästä liikennekurista kevyessä liikenteessä. Vaikutaisi että nyky-Suomessa autoilijoita syyllistetään, mutta kuitenkin liikenteessä Pyöräilijät ovat usein röyhkeimpiä, töykeimpiä ja vaarallisimpia kuskeja. Mutta ilmeisesti, koska pyöräilijät ovat vähemmistössä ja muutenkin parempia kansalaisia, asiasta ei ole korrektia huomautella. Samaan sarjaan kuuluu, että jos joku törkeilee autolla, varsinkin jos nyt sattuu olemaan iso ja kallis auto, niin toiminta tulkitaan aggressioksi ja se on automaattisesti ainakin liki-rikollista vaikkei varsinaista vaaraa edes olisi aiheutunut.  Mutta jos joku porsastelee pyörällä, niin se on vain joustavaa liikennetilanteeseen mukautumista ja jouhevaa etenemistä vilkaassa urbaanissa ympäristössä.

Aloin tässä miettimään, että onko tässä kirjoitelmassa mitään johtoajatusta, mutta en löydä oikeastaan muuta teemaa kuin sen, miten polkupyöräily peilaa ihmisten toimintaa muutenkin. Ja keskeinen havainto tietenkin oli, että liikennevälineen valinta ei anna erioikeuksia puolin tai toisin, ellei sitten satu olemaan ratiovaunun ratissa. Pyöräilyssä tuntuu korostuvan riskien otto kiireessä, joten aikataulutus näyttelee suurempaa osaa. Lisäksi muistelen sitä lievää itsetyytyväisyyttä jota itsekkin tunsin kun ajoin Pyörällä, ja vielä käytetyllä, ilman hiilidioksidipäästöjä. Ja tietysti niin lujaa ja oman erinomaisuuteni häikäisemänä, että en edes huomannut ajavani päin punaisia. Ja kaikesta huolimatta jos joku harrastaa pyöräilyä ja on liikenteessä kalliilla pyörällä, niin ei se liikkujaa pahenna. Samalla tavalla kun kalliilla saksalaisella autolla ajaminenkaan ei ole synti.

Ja lupaan myös varata aamuisin vähän enemmän aikaa ja tuntea aitoa syyllisyyttä liikennerikkeistä.

-K

Valkoinen viikonloppu

Tässä viime aikoina  olen suorastaan ylittänyt itseni ja nautin merkittävän osan leivästäni pillillä. Ettei menisi hukkaan, niin ajattelin tehdä pikku yhteenvedon tästä venhäolutkimarasta. Ensimmäinen havainto on, että vaikka vehnäolut on stereotyyppisesti genrenä mieto, niin joukkoon mahtuu melko vahvan makuisia esityksiä.

En tiedä voiko tämän havaintomäärän perusteella muodostaa vielä säännönmukaisuuksia, mutta vaikuttaisi yleisesti siltä että alankomaalainen witte tai witbier on hapokkaampi, siis suutuntumaltaan helmeilevämpi, ja myös usein happamampi, siis maultaan lievästi maitohapon makuinen kuten oikeat suolakurkut ja hyvä hapankaali, kuin naapurimaiden (tässä maistellut) tuotokset. Viikon urakkaan siis kuuluivat seuraavat oluet maistojärjestyksessä:

  1. La Trappe Witte
  2. Wieckse Witte
  3. Grolsch Premium Weizener
  4. Weihenstephan Hefe Weisse
  5. Wittekerke Wit
  6. Albert Heijn Witbier
  7. Gulpener Korenwolf Witbier

Aika paljon olutta itse asiassa, alkaa kolkutella riskikäytön rajoja. Mutta mitäpä sitä ei tekisi gastronomian eteen. Näistä ehkäpä helpoimmat olivat nimen omaan ulkomaalaiset Wittekerke ja Weihenstephan jotka tarjosivat vehnäistä pehmeyttä mitä on helposti tottunut odottamaan. Alankomaalaisista Grolsch tarjosi perusvarman ja helposti lähestyttävän johdatuksen alankomaalaisiin witteihin. Wickse tarjosi mielenkiintoisen mausteisen ja virkistävän maun. Viimeisenä sitten La Trappe ja Korenwolf ovat ehkä luonteeltaan vahvimmat kilpailijat. Näiden väliin tipahtaa sitten AH Witbier, joka ei oikein onnistunut vakuuttamaan kilpailijoiden rinnalla.

Myös maistelun suhteen tästä on reflektoitavaa, sillä tarkoituksella testasin nyt myös yhden oluen jonka olen maistellut enemmin ja josta jäi positiivinen mielikuva. Ennen maistoa nimen omaan en katsonut tuota vanhaa juttua, uskoo ken tahtoo. Tämä testihän meille kertoo lähinnä sen että onko maku muuttunut, niin kuin tuossa aloin epäillä ja siis myös kertoo siitä miten luotettava tämä arvio on.

Ensimmäinen huomio on että mieleen jäänyt vaikutelma oluesta oli kovin erilainen kuin mitä sitten maistelussa paljastui. Kun vertasin tuoreempaa arviota edelliseen niin aloin hahmottaa että ehkäpä se ero ei ollut niiden todellisien oluiden välillä niin suurin kuin mielikuvan ja oluen välillä. Yksi syy on että tuo kolmantena ikinä kirjoittamani arvio ei kertonyt itse asiassa oluesta paljoakaan, koska kuvailu on niin suppea. Toinen asiaan mahdollisesti vaikuttanut tekijä on, että maistelin kuvauksen perusteella erityisen hapokkaan oluen ennen vertailuoluen ensimmäistä maistoa ja siksi testikappale näyttäytyi erityisen pehmeänä.

Testissä myös huomaa miten tämä kokeilu ja asiaan tutustuminen on laajentanut ilmaisujen kirjoa siitä miten tuota olutkokemusta voi yrittää muille välittää ja mihin kannattaa kiinittää huomiota kun olutta arvioi. Nimittäin kun tuota Korenwolfin arviota luin niin ei se kyllä vanhemmalle itselleni kertonut enää oikein mitään joten varsinainen vertailu on aika muistinvaraista. Toinen on että tuo arviointi asteikolla ”pidän tästä” – ”en pidä” ei näemmä ole kovin robusti kehitykselle koska nyt selvästi sarjassa arvioin hyvin samanlaisia oluita pisteen huonommin ja sen on 5-pykäläisellä asteikolla jo aika paljon.

Se minkä maistelusta myös huomasin, ja mitä en olutkirjallisuudesta lukenut, on että kun olutta juo tai siis maistelee, niin tuntuu että makuaistimus kehittyy ensituntumasta jälkimakua kohti sitä mukaa kun lasi etenee. Sitä ensimmäisen simauksen makua ei enää saa toisella suullisella takaisin ja kun lasi etenee niin jälkimaun osuus aistumuksessa tuntuu painottuvan. Uskoo ken tahtoo, tämä voi olla ihan helkilökohtainen juttukin. Mitä tämä sitten aiheuttaa oluen maisteluun? Joku voisi todeta että oluen todellisen luonteen tuntemiseksi olisi siis syytä nauttia ainakin se lasillinen, tuon desin maisteluannoksen sijasta koska siinä ei maku ehdi niin kehittyä. Tässä tulee sitten se kompromissi eteen; paljonko olutta voi juoda tulematta niin humalaan, että se häiritsee toimitusta, paljonko oluita on maisteltavana ja paljonko siihen voi käyttää aikaa. Kirjoitin nimen omaan humalaan, koska sehän oluen juonnista seuraa yleensä vielä ennen pitkää. Harrastajaahan tämä ei tietysti sido, muuten kuin on hyvä tunnistaa sitten se että viidennen tuopin arviot voivat olla vähän epämääräisempiä ja lennokkaampia kuin vaikkapa toisen tai kolmannen. Itse tässä nyt puolivahingossa kokeilin rajaani ja sanoisin, että kaksi 3dl lasia illassa miedompaa vehnäolutta pystyy arvioimaan, mutta esim. trappisteja en lähtisi montaa yrittämään jos on tarkoitus pysyä analyyttisenä.

Eli lopuksi jos vedetään yhteen, niin näin syntyi tälläinen vaillinainen katsau alankomaalaiseen olutvalikoimaan. Lukijat ovat vapaita ottamaan tästä ideoita omiin juomisiinsa. Mitä tulee olueen sitten vakavampana harrastuksena jos joku sellaista aikoo, niin jos haluaa oikeasti arvostella oluita niin homma kannattaa ”opetella” aika alkuun. Alussakin vai pitäisikö sanoa erityisesti alussa kannattaa kiinnittää huomiota siihen millaisia ilmaisuja käyttää, jotta edes itse muistaa vielä myöhemmin millaista tuo olut oikein oli. Myös arvosteluasteikon valintaan kannattaa käyttää vähän aikaa ja miettiä että olisko syytä sittenkin käyttää mokriteeristä asteikkoa ja jos niin mitkä ne kriteerit ovat. Sitten myös uskoisin että ajoittainen arvioiden tarkastaminen eli palaaminen vanhoihin voi olla hyväksi, koska se antaa mahdollisuuden arvioida kriittisesti oman linjansa pysyvyyttä ja myös palauttaa mielen vanhoja suosikkeja. Jos taas tarkoitus on enemmän vain maistella ja merkitä mitä tuli juotua ja merkitä muistiin että tätä kannattaa jatkossakin suosia, niin sillon sillä ei ole niin väliä.

Sellaista nenänvalkaisua tällä kertaa

-Kartturi

Puolimatkan krouvista

Vapputunnelmia Pasilassa
Vapputunnelmia Pasilassa

Olen tässä miettinyt jo pikkuhiljaa kokemuksia vaihdosta, mitä tästä kostuttiin ja sen sellaista kun alkaa reissun puoliväli häämöttää. Tai itse asiassa sehän tuli tässä vasta vapun aikoihin ylitettyä. Julkaisin tämän jo puolimatkan pakinana, mutta kun tämä nyt kuitenkin on enemmän luonteeltaan tällästä kahvilanpöytä-keskustelua, niin nimesin uudestaan. Ehkäpä saan sitten myöhemmin aikaiseksi myös vähän syvämietteisemmän pohdinnan.

Kuinka sitten sattuikin, että velvollisuus kutsui Suomeen tässä noin puolimatkassa. Maahan tullessa törmäsin yllättävästi siihen, että vastoin odotusta elämänmeno tuntui  Suomessa vieraalta. Sen verran oli ilmeisesti ehtinyt tottunut jo Alankomaalaiseen elämään. Eipä siinä kauaa sitten kestänyt ennen kuin valkeni, että tässähän on saumat tehdä mielenkiintoisia havaintoja.

Yleensä ulkomailla asuvilta tai siellä käyneiltä kysytään listanomaisesti mikä on erilaista ulkomailla, tai muuten mitkä ovat kansallisia erikoispiirteitä. Jotenkin olen kokenut tämän hankalaksi, en ole nyt oikein pystynyt muodostamaan sellaista listaa. Ehkäpä johtuen siitä, että tullessa Alankomaihin ei ollut mitenkään vahvaa ennakkokäsitystä miten asiat ovat.  Toinen on, että ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä, joten enemmän pinnallisten erojen kuten pukeutumisen ja kielen jälkeen sitten ei olekaan niin helppo enää sanoa sortumatta yksinkertaistuksiin.

On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että Suomessa ei loppupeleissä tiedetä Alankomaista paljoakaan sen ulkopuolella, että gouda-juusto tulee sieltä, ja siellä kasvaa tulppaaneja ja tuulimyllyjä. Puntit tuntuvat kyllä olevan tasan, koska eivät paikallisetkaan tiedä Suomesta juuri mitään. Eikä kyseessä ole edes mikään ylenkatse, vaan ilmeisesti täältä katsoen etäinen ja pieni valtio on vain epäkiinostava ja esimerkiksi uutisissa ei juurikaan edes puhuta Suomesta. Toisaalta tuntuisi että tietynlaisia yhtäläisyyksiä maiden välillä on enemän kuin äkkiseltään kuvittelisi. Ajatusten tuulettamiseksi rohkaisen tässä mieleni ja käännän perusasetelman päälaelleen muodostaen listan siitä mikä Suomessa on erilaista Alankomaihin verrattuna. Ehkäpä se vastaus sitten siihen mikä Alankomaissa on erilaista kiteytyy siinä ja tuleepa samalla tuuletettua vähän ajatuksia suomalaisuudesta ja siitä miten suomalaiset ehkä näyttäyvät ulkomaalaisille.

Lista perustuu parin pääasiassa ensimmäisen päivän vaikutelmiin, vaikka tätä itse juttua kirjoittelenkin jo Delftistä. Vaikutelmiin on voinut ehkä myös vaikuttaa se että saavuin iltalennolla kutakuinkin täyden työpäivän jälkeen ja ponkaisin aamulla aika aikaisin pystyyn, joten ylimääräistä kriittisyyttä on voinut olla ilmassa. Tämä tulee nyt kuulostamaan pahalta, mutta näin yhtäkkiseltään ja kärjistäen tälläiseltä se paluu tuntui. Eli, Suomessa:

  • sisällä on  joka paikassa kuuma
  • valo on kovaa ja kirkasta
  • ihmiset valittavat
  • ihmiset pelkäävät toisiaan
  • kaikki on kallista

Jos valitin pari kuukautta sitten, että Hollannissa on kylmä ja vetoisaa, niin ilmeisesti tässä on ehtinyt paatua sitten jo aika hyvin, tai alkanut kesä on muuttanut asiaa, koska yhtä lailla toiseen suuntaan hämmentää, että miten niin kylmässä maassa on niin kuumaa ja tunkkaista sisätiloissa. Mitä tarkoitusta palvelee, että asunnoissa sisällä on 24 astetta lämmintä ympäri vuoden vaikka kuinka tuulettaisinkin? Lisäksi tuntuu näinä ilmastotietoisuuden päivinä synniltä tuulettaa vaivalla tuotettuja jouleja ulos, kun samaan aikaa pingviinit suistuvat jäälautan reunalta mereen.

Suomalaista valoa kauppiksen edessä
Suomalaista valoa kauppiksen edessä

Ajattelin aluksi että ”hollantilainen valo” olisi vitsi, mutta senkin käsitteen koko merkitys aukesi vasta palatessa kun suomalainen aurinko korvensi väsyneitä silmiä aamusta. Käytännössä hollantilainen valo on aivan samaa taivaallisen kaasunpurkauslampun valoa, mutta Alankomaissa usein ilmassa on ohutta yläpilveä ja auerta joka saa koko taivaan valaisemaan tasaisemmin. Ohuen pilven takaa aurinko ei erotu niin vahvasti omaksi valonlähteekseen ja siten varjot ovat pehmeämpiä ja aurinko ei häikäise niin paljon. Joku epäili, että ilma on vain niin saastunutta että valo siroaa, mutta en usko että pilvien määrä on kiinni ilmansaasteista niin paljoa, enemmänkin ehkä merellisestä sijainnista.

Raitiovaunussa on tunnelmaa
Raitiovaunussa on tunnelmaa

Entäpä se valittaminen sitten? Se alkoi heti matkalaukkuhihnalta, missä joku työporukka haukkua napsutti poissaolevaa työtoveria kaunaiseen sävyyn. Monissa paikoissa ihmisten kuulee valittavan asioista jos sattuu kuulemaan keskustelunpätkän. Tavallisetkin asiat esitetään usein valittavaan sävyyn. En kyllä osaa hollantia niin hyvin että tietäisin mitä ihmiset puhuvat, mutta äänensävyt ja ruumiinkieli ovat usein varsin erilaisia kun tarkkailee ihmisiä. Suomalaiset kuulostavat useammin kaunaisilta ja epävarmoilta, kun hollantilaiset vaikuttavat varmoilta ja olevan sovussa itsensä ja elämänsä kanssa. Kaiketi tämä tietynlaisnen varmuus heijastuu käytöksessä sitten avoimuutena ja ystävällisyytenä. Kuten olen useasti todennut menneissä kirjoituksissa, niin asioidessa ihmisten kanssa harvoin tulee vastaan töykeitä ihmisiä ja ihmiset saattavat, ainakin Delftissä, jopa jutustella spontaanisti ventovieraille.

Ja ruumiin kielestä puheen ollen, Vantaalaisessa ostostaivaassa havainnoin että suomalaiset myös vaikuttava pelkäävät toisiaan. Kun ilmassa alkaa olla tungosta niin porukka muuttuu hätäileväksi, säntäileväksi ja silmin nähden stressaantuu. Toimissa paistaa tietylainen epävarmuus ja jopa pelko muita ihmisiä ja niiden läheisyyttä kohtaan. Monikin maanhenkilö tarkkaili menoa kauppakeskuksessa seinän viereltä, vilkuillen kuin peura pitkissä valoissa. Hollantilaiset puolestaan liikkuvat määrätietoisemmin ja ystävällisemmin väkijoukossa ja meno on sujuvampaa myös tungoksessa. Tosin lukija nyt miettiin mitä eroa tunkemisella ja tunkemisella on, tungos on aina tungos, mutta ilmapiirissä on suurikin ero kun ihmiset eivät säntäile ja tungeksi otsa rypyssä, vaan liikkuvat sujuvasti omilla asioillaan.

Laskun aika
Laskun aika

Ja sitten tosiaan viimeksi, kaikki on kallista. Aluksi kirjoitin että ruoka tai vihannekset ovat noin kolmanneksen halvempia ja se pitänee paikkansa, tai en ole varma kun en ole seurannut. Kirveltämään kuitenkin käy, kun tuollaiset ihan tavalliset paljon käytetyt artikkelit ovat valehtelematta tuplasti kalliimpia Suomessa. Perusjuusto maksaa AH:ssa noin 4€/kg ja se on ihan hyvää perusgoudaa, kypsää tai nuorta.  Sama tai vastaava pirkka gouda maksaa liki 9€ kilo ja geneerinen ”Arkijuusto” taitaa maksaa saman verran tai ainakin 7-8€/kg ja tämäkin hypermarketissa, lähikaupassa sitten enemmän. Sillä saa jo aika hyvän valikoiman valikoiman lähijuustoja AH:ssa, ja suuri osa juustokaupan herkuistakin on alle kympin kilo. Sama maidossa, litran purkki maitoa maksaa halvimmillaan 45c lähikaupassa, citymarketissa halvimmillaan 90c. Naudan ei-vähärasvainen jauheliha on alle vitosen kilo Hollannissa, Suomessa taitaa halvimmillaan ei tarjouksessa olla n 7€/kg ja tuollainen noin puolen kilon tai kolmen vartin vuokaleipä on sitten eurosta kahteen, siinä missä suomessa näyttää saavan leipää metsästää alle neljän euron kilo. Tosin sapuskan hinta ei taida vättämättä olla paras kiintopiste, koska nähtävästi lehtijutuista päätellen Suomessa on jotain erikoista meneillään sen suhteen. Sama linja jatkuu sitten lievempänä muualla. Elektroniikka ja kodinkoneet vaikuttaisivat olevan noin 20% halvempia, mutta isojen brändien vaatteet sitten esimerkiksi vastaavasti samoissa hinnoissa.

Kuulostiko pahalta? No, niinhän se vähän vähän kuulosti. Valitsin nyt myös tarkoituksella jyrkän sanoman, antaakseni shokkihoitoa ainakin itselleni varsinkin julkisen murjottamisen suhteen.  Entä mitäpä tästä nyt sitten voisi oikein päätellä? Ehkäpä erään tutun sanoin voisi sanoa, että Hollannissa ”ilmasto on merellinen ja talot harvoja”. Ja sen, että ilmeisesti porukka on tottunut ainakin tässä Randstadissa paremmin elämään muiden ihmisten kanssa kuin suomalaiset keskimäärin. Ja jos amerikkalaisia usein stereotyyppisesti moititaan tekopirteiksi ja valheellisen imeliksi, niin vaikea on myös löytää etuja tosikkomaisuudesta ja vieraille ihmisile murjottamisesta. Ja ystävällisyydessäkin on aste-eroja, ihmisille voi olla mukava sortumatta imelyyteen silti. Jos nyt jotain positiivista, niin Suomessa on helpompi ottaa kiinnostavia valokuvia, dynaamisempi valo tuo kiinnostavuutta helposti. Näitä huomioita täytynee miettiä kun seuraavan kerran on tekemisissä ulkomaalaisten vieraiden kanssa. Ja ehkäpä se tyhjentävä lista Alankomaalaisten erikoisuuksistakin muodostuu tässä.

Sellaista oli Suomessa

– Kartturi

munkkiniemen_vappu

Ohrapirtelön maistelusta

Uhrauksia ruokajournalismin alttarilla
Uhrauksia ruokajournalismin alttarilla

Olen tässä nyt aikojen kuluessa maistellut erinäisiä olusia, aina siihen asti että lukijakunnassa on herännyt ajoittainen epälys ehdinkö muuta puuhatakkaan. Tarkoitus oli kirjoittaa vähän aikaisemminkin oluen maistelusta itsessään, mutta on jäänyt tekemättä. Sinälläänhän asian nyt ei tarvitse olla sen monimutkaisempi, ostamme olutta kaupassa, jäähdytämme sen osapuilleen suositeltuun lämpötilaan ja nautimme sopivan ajan tullen tehden muistiinpanoja. Kuitenkin päätin kiillottaa julkisivua, että kiinnostuin viikonloppuna syventymään vähän asiaan. Ja mikäpä tämän parempi aihe näin viikonloppua vasten.

Näyttäisi muuten, että oluen maistelu on suorastaan höyryävän kuuma kasa trendikkyyttä. Päivälehden kuukausiliitekkin teki olutaiheisen ruokajutun ja alleviivasi miten olut on kirimässä viinin rinnalle ruokatrivialla pätemisessä. No, tässä on nyt enemmän tarkoitus valottaa alankomaalaista olutvalikoimaa ja tehdä tutuksi ainakin itselleni tuntemattomia oluita, kuin varsinaisesti kehittää ruokasnobbailun runsaudensarvea tulevaisuuden varalle.

Miten sen pitäisi tapahtua

Mitä tulee sitten oluen maisteluun, niin hain netistä vähän osviittaa miten asianharrastajat ovat maisteluun valmistautuneet. Aloittaen kotimaisista, Sinebrychoffin ohje on esim varsin selkeä, kaadetaan lasiin varovasti, arvioidaan väri vaaleaa neutraalia taustaa vasten, haistellaan tuoksua, otetaan kulaus ja pyöritellään suussa ja hetken kuluttua nielaistaan. Sitten esim. oluttietokannan ohje muistuttaa muista perusteista kuten lämpötilasta ja puhtaista laseista. Perusknoppeihin kuuluu oluen haistaminen pienellä nuuhkaisulla heti kaadon jälkeen, samanlaisella joka oluelle ja tuoksun irrottaminen pienellä lasin pyöräytyksellä. Myös oluen maistaminen pienellä sisäänhengityksellä voi olla kokeilemisen arvoinen juttu. Oluen makuun ja sen mahdolliseen elämiseen voi kiinnittää huomiota jos olutta on enemmän lasissa.

Kriittistä ja varsinkin ammattimaista oluiden ja muiden juomien arviointia silmällä pitäen tärkeintä on kuitenkin tilanteen vakiointi, ohjeissa kehotetaan vakioimaan maistelutilanne kellonaikaa myöden mahdollisimman selkeästi. Myös samassa sesiossa maistettavien oluen järjestykseen on syytä kiinnittää huomiota, ja vertailutarkoituksessa maistettavat oluet tulisi maistaa samassa sessiossa.

Oluen kaatamisesta on sanottu, että kaadetaan lasin reunaa pitkin ’sopivalla’ vauhdilla niin että lasiin tulee sopiva vaahto, mutta pullon suu ei koske lasiin. Joissain oluissa on tarkoituksella hiivat pohjalla, joka kuuluu huljauttaa varovasti mukaan ennen viimeistä kaatoa.

Sitten herää kysymys että mitä oluessa, tai missään sen puoleen, oikein tarkemin maistellaan? Koottuna arviointikohdat ovat, kohta 5 on lisätty Koffin alkuperäiseen listaan muista lähteistä:

  1. Ulkonäkö: väri, kirkkaus ja paksuus
  2. Vaahto: vaahdon määrä, kuplakoko, rakenne ja pysyvyys
  3. Maku: Suutuntuma, täyteläisyys ja maku
  4. Jälkimaku
  5. Yleisvaikutelma
  6. Maku yhdistettynä ruokaan

Kutoskohdasta nyt voi olla sitten montaa mieltä. Uskoisin, että vakavasti asiaan suhtautuvat katsovat ruuan sotkemisen asiaan vääristävän tuloksia, mutta voihan olutta arvioida erilaisten makujen seurana silmällä pitäen sen tarjottavuutta ruuan seurana. Jos maistelu on sosiaalinen tapahtuna niin napostelu soveltuu siihen varsin luontevasti. Tuloksen kannalta kai on olennaista välttää vahvoja makuja juuri ennen uuden oluen maistamista. Keksit ja verrattain miedot juustot mainittiin varsin harmittomana naposteltavana ja suun voi lisäksi huuhtoa vaikkapa ihan vedellä välillä.

Arviointikohtien lisäksi eri sivustot listaavat erilaisia kriteerejä mitä voi painottaa näkemyksensä mukaan. Tärkeimmät varsinaiset laatukriteerit vaikuttaisivat olevan 1) onko olut uskollinen tyypilleen, 2) onko olut tasalaatuista eri pullojen ja erien välillä ja 3) onko maussa ilmeisiä virheitä.

Arvioinnissa pisteytyksestä on myös erilaisia suosituksia, jotkut kuten esim. European Beer Guide käyttävät yhtä arvosanaa joka kuvaa yleishyvyyttä noiden kolmen jälkimäisen kriteerin suhteen, toiset kuten Ale University suosittavat pisteytystä eri maun osa-alueille tai arviointikohdille erikseen. Myös oluen maun kuvailuun on kerätty erinäisiä sanastoja ainakin englanniksi, tiedätte varmaan ne runolliset kuvailut mille naureskellaan kun viiniharrastajat pääsevät irti? Nyt on mahdollisuus kehittää samanlainen jargoni myös oluen kuvailuun.

Yhteenvetona nuo ohjeet näyttävät olevan hyvinkin ’common senseä’ korkeakouluopinnot suorittaneelle; olosuhteet vakioidaan, katsotaan miltä maistuu ja kuvataan se kuten parhaiten taidetaan. Yllä kuvasin myös oman ’metodologiani’ pääpiirteissään, eli nautitaan olut silloin kun on soiva väli ja tehdään siitä muistiinpanoja. Arvosanojen läpinäkyvyyden parantamiseksi selostan proseduuria seuraavassa kappaleessa vähän yksityiskohtaisemmin.

Miten arvosanat tässä blogissa muodostuvat

Otin alusta pitäen tavaksi kaataa oluen lasiin värin tarkastamiseksi ja ottaa kuvan välittömästi kaadon jälkeen. Ajoittain käydään keskustelu, että tuleeko olut nauttia pullosta vai lasista, siihen en ota kantaa. Varmaankin pullossa se aromi sitten säilyy paremmin, mutta kuitenki asiaan vakavasti suhtautuvat maistelija ja olutteehtaat ovat vaivautuneet suunnittelemaan lasejakin eri oluttypeille, joten en pitäisi pullosta nauttimista ainoana vaihtoehtona. En ole sitten lähtenyt hieromaan asiaa sen pidemmälle kuten hommaamaan ’oikeita’ laseja tai muuta rekvisiittaa. Sen verran vakavasti asia kuitenkin täällä otetaan että lähiviinakaupastakin saa pakettina oluita oikean lasin kanssa. Tarkkaan ottaen olut pitäisi myös haistaa heti kaadon jäkeen, mutta olen nyt tinkinyt visuaalisuuden vuoksi tästä.

Pääsääntöisesti olen nauttinut oluen kerrallaan, siis yhden oluen yhtenä päivänä. Ensinnäkin siksi että varsinkin muutaman jälkeen alkaa olla aika sama mitä liejua juo kun makuaisti turtuu kuitenkin. Näemmä suositus on noin desi kutakin laatua per maistaja kerrallaan, ja esimerkiksi neljästä kahdeksaan laatua kerralla, josta sitten saadaan nopeasti, että yksi kokonainen olut on ihan hyvä määrä maisteltavaksi. Kun olen maistellut yksin enkä viitsi kaadella kaljaa viemäriin, niin tahtoo se maistelu jäädä sitten yhteen per sessio.

Maistelussa olen ottanut aika pitkälti lautamieslinjan. Ensin katsotaan, sitten nuuhkaistaan ja lopuksi maistetaan. Merkitään vaikutelmia mieleen ja toistetaan. Parin mietteliäämmän maistelun jälkeen juodaan tuoppi loppuun ja pohditaan vaikutelmia. Tänä aikana tehdään jatkuvasti muistiinpanoja suoraan blogiin. Lopuksi kirjataan sitten yleisarvio ja pisteytys.

Pistetyksessä lähdin myös lautamieslinjalle. Annan arvosanan asteikolla 1-5, tai erityistapauksissa ehkä 0 jos juoma on luokatonta liejua. Arvosana on täysin subjektiivinen ja muodostuu oluen ominaisuuksista ja summittaisesta arvioista miten hyvin se on uskollinen genrelleen ja muuten laadukas. Olen myös rennosti antanut oman mieltymykseni vaikuttaa, kuten olen myös tuonut esiin. Läpinäkyvyyden lisäämiseksi voin todeta, että maussa arvostan tyyliin sopivuutta oman vajavaisen ennakkotietoni puitteissa, sopivaa mutta ei kovin voimakasta humalointia ja reilua tukevaa maltaisuutta. Jos pitäisi joku oluttyyppi sanoa niin ehkä vehnäolut on suosikki, mutta yleisesti pehmetä ja tukevat liemet uppoavat paremmin kuin happamet ja terävät. Asteikko 1-5 on luettavissa yliopistomaisesti:

  1. Huono
  2. Välttävä
  3. Hyvä
  4. Kiitettävä
  5. Erinomainen

Käytännössä sanallinen arvostelu merkkaa sitä, että nelosesta ylöspäin ainakin vakavasti harkitsen oluen liittämistä pysyvän repertoaariin. Kotimaisen miedon lagerin sijoittaisin noin sijalle 2-3, koska se ei ole varsinaisesti pahaa, mutta ei hyvääkään, vaan ’ihan juotavaa’. Arvosana 2 ja alle tarkoittaa käytännössä, että en osta sellaista olutta omaehtoisesti, mutta noin kakkosen arvoista olutta juon jos tilanne sitä vaatii eikä muuta ole tarjolla.

No, siinäpä akateemikko pääsi irti kun alettiin raportoimaan menetelmää, mutta nytpähän tiedätte miten nuo arvosanat muodostuvat jos sattuu niin paljon kiinnostamaan. Haluan vielä todeta, että kuvattu menetelmä ei liene alan parhaiden käytäntöjen mukainen, joten jos jotain kopioitte niin ottakaapa mallia ylempää tai seuraavista linkeistä. Eritysesti voinee suositella maailman ehkä tunnetuimmman olut- ja viskikirjailijan Michael Jacksonin sivua.

Kippis sille, tai paikallisittain ”Proost!”

-Kalle

Resursseja

Lopuksi vielä  resurssiksi oluenjanoisimmille lukijoilleni lista linkkejä joihin törmäsin. Asiasta kiinnostuneet voivat käyttää näitä ponnahdulautana omiin kokeiluihin.

Olutteknistä tietoa:

Ohjeita vakavaan maisteluun:

Maistelusanastoja:

Ja ohjeita olutmaistajaisten järjestämiseen: