Mitä on makrodiettaaminen ja mitä itua siinä on? – (entisen) jojolaihduttajan ja aktiiviliikkujan käytännön kokemuksia

Makrodieetti (eng. Macro dieting) tai joustava dieetti (flexible dieting) tai tuttavallisesti ‘Jos se sopii makroihin’ (If it fits your macros, #IIFYM) on kalorien laskemista ja vähän enemmän. Oikeastaan asiallisesti pitäisi puhua ravitsemuksen seurannasta ja tässä kirjoituksessa käytetään näitä termejä sulassa sovussa tarkoittamaan samaa asiaa. Nimessä ’Makro’ viittaa makroravinteisiin ja käytännössä ’makrodieetillä’ siis seurataan miten paljon ravinnosta tulee energiaa ja miten se jakautuu proteiinin, hiilihydraattien ja rasvan kesken. ‘Joustava’ tulee siitä, että lähtökohtaisesti kokonaisenergian saannilla on määräävä merkitys painon hallinnan kannalta ja keho ei tunnista mistä lähteistä ravinteet tulevat, kunhan tulevat. Kansainvälisessä skenessä makrodieetti on tietynlainen vastaus monesti erittäin rajoittaville punttisalitieteellisille dieeteille.  

Tässä kirjoituksessa ei mennä urheilijan tai aktiiviliikkujan ravitsemuksen tai erilaisten ruokavalioiden ja dieettien historiaan syvällisesti, vaan käsitellään ravinnon seurantaa käytännön ja erityisesti painonhallinnan tai laihduttamisen näkökulmasta. Urheilijan elämän peruspalikoiden tärkeydestä ja mittakaavasta voi ihan ensimmäisenä lukea Anni Vuohijoen liikuttavan tasapäisestä blogautuksesta ja ravinnosta voi lukea tarkemmin suomeksi vaikkapa Olli Ilanderin kirjasta Liikuntaravitsemus (2014, VK-kustannus) ja Lihastohtorin blogista sekä englanniksi esim. Advanced Sports Nutrition (2. Painos, 2011, Dan Dernadot, Human Kinetics) ja keskustella ravintoneuvojan tai muun valmentajan kanssa. Tämän kirjoituksen pointti on siis jakaa käytännön kokemuksia erityisesti ravinnon seurannan toteuttamisesta aloittaville tai sellaista pohtiville, ei niinkään ravintoneuvoja.

Makrodieetti, kalorien laskenta, tai ravitsemuksen seuraaminen on yksi tapa hallita painoa muiden joukossa, mutta se on myös työkalu jota voi käyttää yhdessä erilaisten ruokavalioiden ja energiansaannin hallintastrategioiden, joita myös dieeteiksi kutsutaan, kanssa: karppaus, VHH, low carb, keto, South Beach, paleo, pätkäpaasto/intermittent fasting, Zone, Vertical Diet, velidieetti/brojudieetti/Bro Diet tai kehonrakennusdieetti, puhtaasti syöminen, clean eating, mitä näitä muoteja ja virtauksia nyt on, voidaan haluttaessa yhdistää ravinnon seurantaan jos halutaan tietää mitä sinne suuhun ja kehoon oikeasti menee.

Jotta tämä kirjoitus asettuisi ymmärrettävään viitekehykseen, pieni tausta kirjoittajasta: en ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen lapsena tai nuorena, ja paino on huidellut välillä korkealla ja välillä vähän normaalimmissa lukemissa, mutta koskaan ei oikein ns. optimialueella. Liikunnan löysin parikymppisenä kun kävi selväksi että aiempi meno ei oikein voinut jatkua. Siitä lähtien on tullut harrastettua erilaista urheilua, ehkä merkittävimpänä (maasto-) pyöräily, nostaminen ja rugby. Nyt istun päivät toimistossa ja illalla yritän käydä muutaman kerran viikossa salilla ja sen lisäksi harrastaa muuta liikkumista, erityisesti kesäisin retkeilyä ja muuta luonnossa samoilua.

Samalla viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana on tullut kokeiltua erilaisia dieettejä, eniten karppausta/VHH:ta koska se tuntui sopivan eniten omaan makuun ja ruokailutottumuksiin. Laihdutustuloksia on tullutkin, mutta ei koskaan pysyviä. Arvioisin varovaisesti, että olen aikuisiällä laihtunut tai laihduttanut yhteensä noin 130 kiloa, joka sattuu olemaan melkein sama lukema mitä vaaka sanoi kun lähdin valmentajan kanssa puuhaamaan ravinnon seurantaa. Siinä mielessä kokemusta laihduttamisesta on kertynyt mukavasti, mutta huomattavasti vähemmän pitkäkestoisesta painonhallinnasta, joka tunnetaan myös nimellä tolkullinen syöminen.

Tässä siis tausta myös siihen miksi tätä kirjoitusta hallitsee painon alentamisen ja terveyttä edistävän ruokavalion näkökulma. Nimittäin aloin ‘aktiiviuran’ loppumisen johdosta nyt miettimään remonttia millä varmistetaan toimintakyky vielä vanhanakin ja yhtenä tavoitteena on laittaa syöminen kuntoon, ei pelkästään taas tiputtaa painoa ja odotella milloin se tulee takaisin. Entä onko tämä nyt sitten tausta jolta on hyvä ponnistaa neuvomaan muita miten kannattaa syödä? No ei itsessään, ja siksi tämä ei olekaan mikään ravintoneuvo, vaan rehellinen kuvaus siitä mitä on käytännössä odotettavissa kun suhteellisen tavis aloittaa seuraamaan syömistä.

Makrodiettaamisen eli ravinnon seurannan hyvät ja huonot puolet

Tärkein etu on tietyllä tavalla ilmeisin, makrojen laskeminen eli ravinteiden saannin seuraaminen lopettaa arvailun siitä onko tullut syötyä riittävästi, liikaa, liian vähän ja miten ‘hyvin’ tai ‘huonosti’ on syöty. Jos on sellaisia ajatuksia, että onkohan nyt tullut riittävästi proteiinia, pitäisköhän syödä vähän rahkaa, tai olikohan tuo kokouspulla nyt liikaa, pitäisköhän syödä vähän kevyemmin illalla – näitä ei tarvi arvailla jos ravintoa seuraa, koska näihin kysymyksiin on vastaus. Joillekin se voi olla ahdistava ajatus, mutta tieto myös vapauttaa tekemään informoituja päätöksiä syömisestä.

Tähän liittyen salakavalampi etu, myös ei-aktiiviliikkujille tai kuten kuten allekirjoittaneelle jolla ei oikein koskaan ole sattunut energian saanti kohdalleen, on että kun pysyy raamissa, niin se opettaa vähän kuin väkisin miten paljon ruokaa ylipäätään ja mitä eri eri ruoka-aineita mahtuu tiettyyn ravinnemäärään. Muutamassa viikossa rakentuu ihan varkain hyvä tuntuma siihen paljonko energiaa ja ravinteita eri ruokalajeissa ainakin karkeasti on ja millaisia annoksia tiettyyn raamiin sopii.

Kolmas etu on, että itsessään makrodiettaaminen ei ole niin tiukkapipoista kuin ’kalorien laskemisesta’ helposti ajatellaan. Koko homman pointti tietyllä tavalla on, että raami on vapaa syödä niitä ruokia millä saadaan paras kompromissi elämänlaadun sekä paino- ja suoritustavoitteiden välillä. Ne makrot voi kyllä poimia vaikka paahdinvohveleista ja proteiinijuomista tai Taco Bellistä jos sen asian haluaa niin hoitaa, koska #YOLO ja #IIFYM. Vähän järjellisemmässä mitassa syntymäpäiväkakut, ulkona syömiset ja erilaiset juhlat on helppo asettaa mittasuhteeseen. Ja myös toisin päin, ulkona syömistä ei tarvitse vältellä tai katua, jos sellaiseen on taipumusta, koska saadun energian voi siitä näppärästi laskea ja skaalata muuta syömistä sen mukaan. Ja joskus voi tehdä ihan informoidun päätöksen että nyt syödään mitä huvittaa ja silloinkin näkee missä mennään.

Vastaavasti seurannalla on kyllä sellainen positiivinen ohjaava vaikutus, että jos haluaa pysyä mukavan kylläisenä ja/tai muuten tykkää syödä paljon ruokaa, niin käytänössä seuranta ohjaa syömään aika tavalla perusterveellisesti, nimittäin vähärasvaisia lihoja ja paljon kasviksia.

Riskejä vastaavasti on ainakin pari, jotka tulevat mieleen. Ensimmäisenä kuitenkin on sanottava, että niinkun kaikessa jonkin verran sisäsyntyistä motivaatiota ja sitoutumista pitää olla, koska seurantahan ei itsessään paljon auta jos syö mitä ikinä sattuu ja kirjaa sen ylös. Eli selkeää tahtoa, aikomusta ja pientä sisäelimellistä lujuutta tarvitaan varsinkin alkuun, että pysytään ravintoraamissa silloinkin kun televisio laulaa pizza-perjantaita ja käntty maistuisi, mutta sille ei ole makroissa tilaa.

Tästä ensimmäiseen varjopuoleen. Noin periaatteessa koko homman pointti on olla olematta pakkopaita ilman keinotekoisia ja satunnaisesti valittuja rajoituksia tai jakoja puhtaisiin tai epäpuhtaisiin ruokiin, mutta homma on mahdollista vetää liian tiukalle jos siihen on taipumusta. Makrojen laskemisesta ei kannata tehdä itselleen pakkomiellettä, joten jos on joskus saanut diagnoosin tai tunnistaa itsessään taipumusta syömishäiriöihin tai ortoreksiaan, kalorien ja makrojen laskeminen kannattaa luultavasti tehdä jonkin asteen hoitosuhteessa tai muussa valvonnassa, mikä toki pätee kaikkeen muuhunkin diettaamiseen vastaavissa olosuhteissa.

Tähän liittyen makrodieetti ei myöskään korjaa lähtökohtaisesti sellaisia perusongelmia kuin vaikkapa tunnesyömisen juurisyitä, kehonkuvan ongelmia tai varsinaista dysmorfiahäiriötä. Nämä kaikki ovat vakavasti otettavia asioita joita kannattaa tarvittaessa tutkia terveydenhuoltoalan ammattilaisen kanssa, ehkä jopa ennen kuin aloittaa laihduttamisen. Näistä ei enempää tässä kirjoituksessa, tämä vain että lukijoilla on realistinen odotus.

Tietenkin makrojen laskeminen vaatii myös jonkin verran ajatustyötä, varsinkin alkuun. Tämän voi laskea haitaksi, mutta käytännössä homma lähtee viimeistään noin viikossa pyörimään niin että se ei aiheuta kohtuutonta päänvaivaa jos elämässä on jonkin verran rutiinia. Myös ulkona syömisen oppii arvioimaan hämmästyttävän nopeasti, jos ei muuten niin tutkailemalla netistä erilaisia ’montako kaloria tässä määrässä on’ kuvasarjoja. Absoluuttista tarkkuutta tärkeämpää on joka tapauksessa kuitenkin se, että arvioi ainakin karkeasti samalla tavalla määrät ja että tulokset menevät oikeaan suuntaan.

Kalorien laskennan ja makrodiettaamisen kritiikki

Sitten on se vastalause, että kalori on täysin keinotekoinen konstruktio ja ihmisen elimistössä imeytyy eri ruoka-aineet eri tavalla, ja eihän ne pakkauksien merkinnät pidä edes paikkaansa.

Jälkimmäinen ensin, Greg Nuckols on kirjoittanut hyvä jutun siitä miten sallitulla ilmoitetun kalorimäärän vaihtelulla ei ole käytännössä väliä. Lyhyesti, jos on perus tilastomatematiikkaa lukenut, niin kaikkien pitäisi sen verran tietää otosteoriasta, että jos virhe ei ole systemaattista eli jos energiamääriä ja ravintosisältöjä ei ole johdonmukaisesti ali- tai yliarvioitu, niin melko suurikin satunnainen virhe keskiarvoistuu pois kun syöntikertoja on kymmeniä ja satoja. Tänään siinä kanassa olikin 40kcal enemmän kuin arvio, ja huomenna lihapullissa on 60 kcal vähemmän koska se nauta olikin vähän laihempi, jne. Yhdellä aterialla ravintoa ja energiaa voi tulla jonkin verran yli tai ali arvioidun, mutta sillä ei ole viikkojen kuluessa mitään merkitystä. Esimerkiksi minun melko yksinkertaisessa ruokinnassa yhden päivän ruokapäiväkirjassa on reipas parikymmentä riviä, jo niiden kesken satunnaiset virheet alkavat summata toisensa pois.

Toinen on kalorien ontologinen luonne, onko niitä olemassa vai ei? Ajatus on rinnakkainen edelliselle; ajatellaan että ruuansulatuksessa eri lähteistä tulevia ravinteita voidaan käyttää hyödyksi eri hyötysuhteella lähteestä ja valmistus-/kypsennystavasta riippuen ja siksi laskennallinen kalorien ja makroravinteiden määrä ei ole tarkka arvio siitä mitä kehon käyttöön päätyy. Kuuluisa matemaatikko George Box sanoi aikanaan, että kaikki mallit ovat väärässä, mutta jotkut ovat hyödyllisiä. Ensinnäkin, kaikessa julkaistussa tutkimuksessa mitä on tullut vastaan, ihmisten paino korreloi syödyn kalorimäärän kanssa vieläpä suureksi osaksi riippumatta siitä mistä lähteestä kalorit tulevat. Tämän rinnalla se, että imeytyykö syödystä ruuasta grammalleen arvioitu määrä ravintoaineita vereen on akateemisesti kiinnostava asia, mutta se ei ole käytännössä merkittävää jos paino ja elämänlaatu kehittyvät siten kun on aiottu.

Tässäkin pätee että täydellinen on hyvän vihollinen: ravintotieto ja kalorien laskenta ei ole täydellisen tarkkaa mutta sen tarjoamaa tietoa kannattaa hyödyntää osviittana. Jos pidetään katse pallossa, ruokailun seuraamisessa laboratoriomaisen tarkka mittaaminen ei ole ylipäätään itse tarkoitus, vaan sitä tehdään jokin päämäärä mielessä, esim. hyvinvoinnin tai suorituskyvyn paraneminen, hallittu painon laskeminen tai nostaminen jne. Useimpiin ellei kaikkiin käytännön tarpeisiin joita perusterveillä painonhallintaa tekevillä ihmisillä on, kalori- ja makroravinnetiedot ovat riittävän tarkka arvio siitä mitä verenkiertoon ja kudoksiin päätyy ja sellaisenaan ne ovat hyödyllisiä välineitä painonhallintaan. Nimittäin jos makrojen arvioinnin vastakohta on, että syödään tuntumasta nyt jotain ja/tai jätetään joitain ravintoaineita pois ruokavaliosta koska, niin ei tilanne ainakaan paremmin ole hallinnassa.

Kuten sanottu, absoluuttista tarkkuutta tärkeämpää on johdonmukaisuus. Sillä, että samankokoisen ruokakeon määräksi merkitään sama grammamäärä on enemmän merkitystä pidemmän ajan kuluessa, kuin sillä että onko siinä keossa todellisuudessa 10 grammaa tai 20 kilokaloria enemmän vai vähemmän. Tässäkin on tärkeä ymmärtää asioiden mittaluokka, jos kanaa ja riisiä menee vähän yli tai ali, sillä ei ole paljon merkitystä kokonaiskuvassa jos seulan läpi livahtaa samaan aikaan huomaamatta 500 kcal viineri tai maapähkinävoipallo.  

Syy miksi johdonmukaisuus on äärimmäistä tarkkuutta tärkeämpää, on että käytännössä laskennallisesti arvioitu peruskulutus on joka tapauksessa lähtökohta ja makrotavoitteita muokataan tilanteen ja tarpeen mukaan. Homma menee käytännössä sillä tavalla, että kokonaisenergia ja makrot määritellään järkevään haarukkaan yleisesti hyväksi havaituista suosituksista, ja sitten painon ja suorituskyvyn kehittymistä seurataan ja makroraamia sopeutetaan tulosten mukaan.

Käytännössä esim. minun kohdalla yhdessä valmentajan kanssa arvioitiin lepokulutus ja arkiaktiivisuus, mistä saadaan päivittäinen peruskulutus, ja siitä miinustettiin 500 kckal ja valittiin urheiluravitsemuksen suosituksiin pohjautuen riittävä määrä proteiinia suojaamaan lihaksia painon pudotuksessa, riittävä määrä hiilihydraatteja energiaa varten ja rasvaa täyttämään kokonaisenergia.  Näin syntyi kokonaisenergia mihin tähdätään ja miten sen pitäisi jakautua makroravinteiden kesken. Jos nyt vaikka lähtötavoite on 3000 kcal/d, proteiinia 250 g, hiilihydraattia X ja rasvaa Y ja tavoite on pudottaa painoa. Jos viikon kuluessa painoa ei putoa, mitä tehdään? Pudotetaan 200 kcal lisää pois ja katsotaan mitä tapahtuu. Eikö puntti kulje? Pannaan lisää hiilihydraattia ja vähennetään rasvaa. Jos se ei auta tai jatkuvasti on huutava nälkä viikon yhtä soittoa, niin pidetään vapaa ateria/tankkaus ja syödään hallitusti yli asetetun energiatavoitteen. Entä jos painon putoaminen loppuu kokonaan? Arvioidaan peruskulutus kehonpainon ja aktiivisuuden perusteella uudestaan ja tarkistetaan raamia. Entä jos painoa pitää nostaa? Silloin energiaa taas nostetaan esim. 250 kcal/d ja niin edelleen.

Lyhyesti, myös makrojen laskemisessa arkijärjen käyttö on sallittu. Kirjallisuuden ja kokemuksen perusteella tässä on karkeasti kaksi asiaa jotka voivat mennä vikaan, se että syö ylipäätään aivan liian vähän kaloreita jolloin kehon normaali toiminta estyy ja se että syö liian vähän proteiinia, jolloin tulee herkästi laihduttaneeksi lihaksensa pois. Tätäkin voi tarkkailla sillä että proteiinitavoite on tarpeeksi korkealla ja pitää huolen energiansaatavuudesta, ei käytännössä siitä että saa tarpeeksi monta kaloria per rasvaton painokilo vuorokaudessa, huomioiden tietenkin liikunta.

Käytännön kokemuksia matkan varrelta

Näistä yleisistä pakinoista sitten luvattuihin käytännön kokemuksiin. Seuraavassa muutama keskeisin käytännön oppi, ei missään määrätyssä järjestyksessä. Tämä kirjoitus on syntynyt muutamien viikkojen kuluessa, joten osa on relevantimpia ihan alkuun ja osa pidemmälle matkalla.

Paino nousee, paino laskee, mutta lopussa kiitos seisoo

Tämä neuvo on kyllä ollut muuallakin, mutta se kannattaa toistaa. Huolimatta siitä miten tarkasti ruoka punnitaan tai muuten arvioidaan, paino ei kehity lineaarisesti. Esim minulla on ollut päivästä toiseen jopa 1-2 kg heilahteluja ylös ja alas ihan planeettojen asennosta riippuen, minkä vuoksi päivittäinen paino kannattaa merkitä, mutta sitä kannattaa käyttää pääasiassa viikon keskiarvon laskemisen. Ja sitten oli sekin yksi viikko jolloin satuin olemaan flunssassa jolloin paino jämähti täysin paikoilleen tai itse asiassa vähän nousi, mikä tietysti harmitti, mutta kun katsoin viikon keskiarvoja, niin itse asiassa edistystä oli tälläkin viikolla tapahtunut. Tämä on täysin normaali asia ja sitä ei kannata säikähtää tai luopua toivosta – prosessiin pitää olla luottoa ainakin jonkin verran. Tämän takia viikon keskipaino on se mitä kannattaa seurata tunnuslukuna enemmän kuin päivän painoa.  Alla esimerkkinä otos päivittäisestä vaihtelusta kun tavoite on -500 kcal.

Kuvio: Painon kehittyminen viiden ensimmäisen seurantaviikon aikana, ensimmäinen viikko ‘normaalin syömisen’ seurantajakso ja seuraavilla tavoite -500 kcal, toteutunut -730 – -500 viikon keskiarvona, -1000 – -400 päivätasolla. (Sininen käyrä teoreettinen, punainen toteutunut)

Jos paino ei muutu vaikka sen pitäisi tai kehittyy väärään suuntaan esim. yli viikon jakson kerrallaan, silloin kannattaa aloittaa ainakin siitä että tarkistaa onko ruokamäärät arvioitu oikein ja onko kaikki ensinnäkin kirjattu, sen jälkeen asialle voi alkaa tehdä jotain. Alla on pidemmän ajan seuranta nähtävissä, viisi ensimmäistä viikkoa näkyy myös edellisessä kuvassa päivätasolla. Kuvia vertailemalla näkyy miten paino voi laskea ja laskee tasaisen varmasti vaikka päiväkohtainen lukema vetää melkoista vuoristorataa. Toinen huomio on, että jossain vaiheessa yleensä voi tulla tasanne. Ensimmäinen tasanne osui tuohon flunssaviikkoon ja silloin tilannetta korjattiin tarkistamalla, että kaikki ruoka ja esim. myös toimistolla juodut kahvikupposet tulee kirjattua riittävä johdonmukaisesti, ja ottamalla 200kcal lisää pois. Toinen tasanne tuli nätisti siitä kuukauden päästä ihan sillä että tuohon sattui työmatka ulkomaille ja silloin sitten myös jonkun verran löysättiin syömistä vapaan aterian hengessä. Kolmas huomio on, että pikkuhiljaa painonpudotuksen kulmakerroin tasaantuu, eli hommassa on tietty rajahyöty. Periaatteessa kulmakerrointa voisi vielä kiristää ottamalla vielä 200 kcal pois (yhteensä -900 alkutilanteesta) tai lisäämällä kuluttavaa liikuntaa, mutta sitten aletaan tulla rajalle missä energiansaatavuus on luokkaa 32 kcal/painokilo levossakin ja esim pienen juoksulenkin tai salilla käynnin jäkeen luokkaa 25kcal/kg, mikä alkaa olla siinä rajoilla että loppuisiko painon lasku ihan sen takia tai aiheuttaako se pitkässä juoksussa ongelmia. Näin ollen alun perinkin oli suunnitelma, että kun painon lasku alkaa taittua ja laihduttamista on kestänyt esim. n. 16 viikkoa,energiaa nostetaan 200 kcal viikossa-kahdessa kunnes löytyy ylläpitotaso ja sen jälkeen mietitään aloitetaanko tiputtaminen uudestaan vai kerätäänkö voimaa välissä.

Kuvio: Painon kehittyminen 20 seurantaviikon aikana, ensimmäinen viikko (no. 6) ‘normaalin syömisen’ seurantajakso ja viikoilla 8-15 tavoite -500 kcal, sen jälkeen -700 kcal. Edellisen kuvan flunssaviikko on viikko 14 tässä kuvassa. Ensimmäisen ja viimeisen viikon keskipainojen ero – 12,4 kg ja laskutahti keskim. 0,667 kg/vko

Suunnittelu auttaa alkuun – rutiinit vievät läpi

Varsinkin ihan alussa kun ravinnon seuranta on uutta ja ihmeellistä, kannattaa panostaa aavistuksen ennakointiin ja suunnitella aterioita vaikka muutaman vuorokauden eteenpäin. Hommaa helpottaa jos kehittää kohtuullisen vakaan ateriarytmin ja rutiinin, aamupalaksi pari vaihtoehtoa ja välipalaksi pari vaihtoehtoa, ja päivälliseksi voi esivalmistella tai suunnitella pari vaihtoehtoa. Ja aina oletuksena voi syödä kanan rintaa tai valkoista kalaa, parsakaalia ja perunaa, riisiä tai bataattia, jos suunnittelu tuntuu liian raskaalta ja hankalalta. Tämä liittyy seuraavaan kohtaan siinä, että kaapissa kannattaa pitää aina omia tavoitteita edistävää ruokaa helposti saatavilla, ettei peräti (puoli-) valmiina.

Suunnitteluun liittyy myös se, että kannattaa hommata asiallinen keittiövaaka ja opetella suosiolla käyttämään Fineli-tietokantaa ja taulukkolaskentaa, tai liittyä johonkin ruokavalioseuranta-juttuun. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta valmentajan suosituksella liityin Sulamo -nimiseen palveluun, joka on käytettävyydessään jonkin asteen hengenpelastaja.

Kun alun sähellyksen jälkeen homma on lähtenyt käyntiin, seuraa kuherruskuukausi jolloin rutiini alkaa pyöriä ja tulosta alkaa tulla, linnut laulavat puissa ja aurinko hymyilee. Jossain vaiheessa yleensä kun tulosta on jo vähän tullut, päähän alkaa hiipiä ajatus ‘tässäkö tää nyt oli, tätäkö mä teen loppuelämäni’, jonka jälkeen alkaa motivaation kanssa taistelu. Näppisääntönä usein ajatellaan että vaaranpaikat ovat 3 tuntia – 3 päivää – 3 viikkoa: kun 3h läpi on taistellut homma alkaa sujua, ja ensimmäinen vaaran paikka on 3:n päivän paikkeilla kun alkaa olla hyvä olo, että tämähän meiltä sujuu, jolloin on helppo vähän löysätä ja tipahtaa vanhoihin tapoihin, mutta kun siitä taistelee läpi, sanotaan että uuteen elämäntilanteeseen tottuu 3:n viikon jälkeen. Tutkimuksen mukaan realistisempi aikaikkuna uusien elämäntapojen iskostumiseen on 3-9 kuukautta, mutta sitä suuremmalla syyllä kannattaa panostaa rutiinin luomiseen.

Kannattaa siis ylitäätään kehittää mahdollisimman aikaisin hyvän motivaation aikana ksyömiseen rakenne ja rutiini josta ei järjen rajoissa luisteta, esim. tietty ateriarytmi, aamupala-lounas-kevyt välipala-illallinen jotka tapahtuvat suurin piirtein samaan parin tunnin ikkunaan. Ateriarytmi auttaa myös siihen että myöhäisillan tilastojen korjailuja ei tarvita. Varsinkin alkuun hyvä rutiini voi olla seuraavan viikon ruokalistan suunnittelu ja ruokien valmistelu esim. Sunnuntaina. Tämä rituaali tunnetaan myös nimellä #mealprep #fitness-skenessä. Hyvä rutiini voi olla myös että lautaselle laitetaan aina ensiksi vihreät kasvikset, salaatti yms. ja sitten proteiinin lähde ja vasta sitten tärkkelykset kuten peruna, riisi, pasta yms. Rutiini voi liittyä myös kauppareissuun, mitä kaupasta ostetaan ja mitä ei osteta.

Raakaa heraa ja vaahtokarkkeja – Älä jätä ravinnon kirjaamista iltaan

Tämä liittyy elimellisesti syömisen suunnitteluun sekä seurannan onnistuneeseen läpivientiin. Jos somesta hakee hästäkin #macrocap, niin pääsee jyvälle kuinka hukassa ihmiset ovat päivittäisen syömisen suunnittelun ja seurannan kanssa, vaikka vähemmän dokumentoituja ovat ne kerrat kun porukat syövät sokeria ja heraa lusikalla pussista laittaessaan tilastoja kuntoon.

Suuri ajuri näissä tilastojen korjailuissa on se, että aterioiden kirjaaminen jää iltaan ja sitten paljastuu mitä sitä on tullut tehtyä. Toinen ihan käytännöllinen juttu on että syömisten muistaminen sitten jälkeen päin on vähän niin ja näin. Aina voi ottaa puhelimella kuvan, mutta sittenkään ei aina muista mitä herkkuja sinne pinon alle on jäänyt vaanimaan. Eli ateriat kannattaa kirjata heti tuoreesta muistista. Näin syömistä voi myös passailla vähän päivän kuluessa jos lounaalla tulikin syötyä vähän enemmän niin päivällisellä voi vielä korjata ihan hyvin.

Kaapit kannattaa siivota alkuseurannan aikana

Yleensä ravinnon seuranta aloitetaan syömällä ‘normaalisti’ esim. viikko tai vaikka vain kolmekin päivää (tyypillisesti torstai/perjantai-sunnuntai) ja kirjaamalla syömiset ennen kuin makroihin aletaan puuttua. Näin muodostetaan kuva perussyömisestä ja mihin kannattaa jatkossa erityisesti kiinnittää huomiota. Jo tänä seuranta-aikana kannattaa siivota kaapit pikkuhiljaa painon hallinnalle epäedullisista, energiatiiviistä rasvaisista ja/tai sokerisista, elintarvikkeista jos yhtään on taipumusta mielitekoihin tai suoranaiseen ahmimiseen. Samalla kannattaa alkaa täyttää kaappeja terveyttä edistävillä elintarvikkeilla, niin että jos nälkä iskee ja henkistä energiaa on vähän, on mahdollisimman helppo tehdä järkevä ja terveyttä edistävä valinta, sen sijaan että hengittäisi puoli levyä suklaata tai paketin keksejä.

Opettele erottamaan koska on nälkä ja koska tekee mieli syödä tavan vuoksi

Syömisestä ja napostelusta, erityisesti iltanapostelusta esim. TV:n ääressä, tulee helposti tapa ja tässä erityisesti puhun kokemuksesta. Usein naposteltavat asiat vielä ovat varsin energiapitoisia. Tätä kuulee usein valmentajilta ja ravintoammattilaisilta, mutta sitä helposti ajattelee että ei koske minua, koska minähän syön terveellisesti. Niin minäkin ajattelin, ja otin vielä todesta kun usein  sanotaan että tavalliseen elämään voi ja pitää mahtua myös herkuttelua, niin otin tavaksi syödä ‘pari palaa’ suklaata päivällisen päälle jälkiruuaksi.

No sitten kun aloin seuraamaan tosiasiallista syömistä, niin osoittautui että monena iltana sitä suklaata tai suklaakeksejä saattoi tulla naposteltua päivällisen ja/tai salin jälkeen TV:n ääressä sellainen 500-1000kcal melkolailla huomaamatta. Tai sitten vastaavasti kun kerran pähkinät on terveellisiä ja niissä on hyviä rasvoja, niin niitä saattoi mennä myös se sama määrä. Eli käytännössä sinällään melko järkevän ja tavallisen syömisen päälle tuli syötyä, tavan vuoksi ja turhaan, energiamäärä, joka vastaisi päivittäin syötynä noin 0,5-1 kg/vk painon nousua. Tämä siis pätee minulle ihmisenä jolla on erittäin hyvä ruokahalu keskimäärin ja joka syö ns. tavallista ruokaa mieluummin liikaa kuin liian vähän. Vastaavasti jos ruokahalu on huono ja ei oikein tule syötyä muuten, niin erityisesti pähkinät ja muut ovat mainio työkalu sulloa energiaa koneeseen.

Painoa pudottaessa voi ja kannattaa syödä hyvin

Mikään ei ole niin kurjaa kuin jatkuva nälkä. Joseph Konrad kysyi runollisesti ”Etkö tunne viipyilevän nälkiintymisen paholaismaisuutta, sen uuvuttavaa kidutusta, mustia ajatuksia, sen synkkää ja murjottavaa raivokkuutta – on todella helpompaa kohdata suru, kunnian menetys ja sielun kadotukseen joutuminen, kuin sellainen pitkittynyt nälkä.

(Joseph Conrad, 1908, The Heart of Darkness, vapaa suomennos kirjoittajan).

Nälkä on paitsi kurjaa, se myös altistaa mieliteoille ja ahmimiselle. Tähän liittyy toinenkin ihan käytännöllinen näkökohta, painon pudottamista ei kannata ottaa katumusharjoituksena vaan pragmaattisesti ja tehdä pienin muutos ruokavalioon millä saadaan haluttu lopputulos. Elimistön säästöliekki on oikea asia, koska nälkäisenä ihminen luonnostaan liikkuu ja kuluttaa vähemmän, ja lisäksi aineenvaihdunta ja hormonitoiminta saattaa muuttua jopa lähes pysyvästi äärimmäisen alhaisilla energiamäärillä.  

Näistä kaikista syistä myös laihduttaessa kannattaa itse asiassa syödä paljon, että jaksaa olla aktiivinen ja että aineenvaihdunta ja hormonitoiminta pysyvät kunnossa. Tässä kohtaa, kun sanon että kannattaa syödä paljon, se tarkoittaa siis melko paljon valkoista lihaa ja kasviksia. Tylsät perunat ja bataatti ovat hyviä ja täyttäviä, kanaa ja kalaa kannattaa syödä, mutta nautaa ei tarvitse karttaa.

Pienillä asioilla kuten mausteilla, maustekastikkeilla ja järkevällä valmistamisella tylsä ja harmaa laihdutusruoka muuttuu maukkaaksi ateriaksi. Esim. kuivat kanafileet, joiden tekstuuri muistuttaa polkupyörän satulaa, muuttuvat herkuksi kun ne maustaa hyvin ja niistä tekee nyhtökanaa. Tai sitten niitä kanaparkoja ei kannata paahtaa uunissa kuoliaaksi, vaan ruskistaa pannulla pienessä voimäärässä mehukkaaksi. Ja niin edelleen.  Herkuttelusta puheen ollen, esim. minä syön käytännössä jokainen arkipäivä lounasta ulkona ja se onnistuu ihan hyvin kun muistaa tehdä järkeviä valintoja. Ylipäätään, jos noin 80% ruuasta mitä syö on terveyttä edistävää tai terveellistä ja kevyttä, loppu asettuu kohtuullisen helposti raamiin.

Leipomotuotteisiin ja muihin kaloritiiviisiin ruoka-aineisiin kannattaa suhtautua varovasti painoa pudottaessa

Tämä ei liity gluteiiniherkkyyteen, punttisalien brojutieteen insuliinijuttuihin tai muuhun taikauskoon, vaan siihen faktaan että keskimäärin leipomotuotteissa on paljon energiaa. Myös ‘terveellisissä’ leipomotuotteissa. Esim Lidlin 100% luomuruisruudut sisältävät 246 kcal/100g, eli melkein 250 kcal per pari. Se on saman verran kuin n. 200 grammaa vähärasvaista lihaa tai 300g perunaa. Tämän päälle tulevat vielä voit tai margariinit, juustot yms. mitä leivälle on usein tapana laitella. Ja jos mennään makeisiin leivonnaisiin, reilun kokoinen korvapuusti on esimerkiksi herkästi 500 kcal ja wienerleipä 300.

Älkääkä kukaan ottako tätä niin, että hiilihydraatit yleisesti tai leivonnaiset erityisesti olisivat itsessään pahoja, mutta jos tavoitteena on painon hallinta, jotain kompromisseja täytyy tehdä. Leipä ja muut leivonnaiset sopivat kyllä myös laihduttajan ruokavalioon, mutta jos tykkää syödä mahan täyteen se onnistuu helpommin kun vähentää leipää. Tämä koskee yhtälailla kyllä myös muita kaloritiiviitä tuotteita; jonkunlainen käytönnön raja voisi olla vaikka 200kcal/100g jolloin kannattaa alkaa tarkkailemaan ko. ruoka-aineen käyttöä. Muotoillaan nyt vaikka niin, että jos autossa on tehoa yli 200 hevosvoimaa, niin ei se tee siitä itsessään vaarallista, mutta se tarkoittaa että kaasua ei voi painaa huolettomasti pohjaan samalla tavalla jos siinä olisi normaalit 100 hv. Ja jos sitä tehoa on oikeasti paljon, vaikka 500-800hv, niin silloin sitä kaasua annostellaan aika varovasti ja harvemmin jos koskaan pannaan urku auki. 

Et luultavasti syö niin paljon proteiinia kuin uskot, etkä välttämättä tarpeeksi

Allekirjoittanut on vannoutunut lihansyöjä ja jo pidempään ollut tietoinen että proteiinin syöminen on tärkeää yleiselle hyvinvoinnille ja palautumiselle. Perusluulo siis oli seurantaa aloitellessa että proteiinia tulee ruuasta runsaasti, mahdollisesti jopa turhan paljon. Seurannassa sitten paljastuikin että  proteiinin saanti oli noin puolet oletuksesta, siinä perus-ok tasolla normaalille toimistotyöläiselle, ja noin 2/3 aktiiviliikkujan optimista. Käytännössä jos haluaa päästä lihaksen säilyttämisen tai rakentamisen optimialueelle, vähärasvaisia lihoja, kaloja ja maitotuotteita pitää syödä määrä jota joku saattaisi kuvailla sanoilla ’todella paljon’ ellei jopa ’ihan liikaa’.

Mutta miksi näin paljon puhetta proteiinista, miksi se on tärkeää? Proteiini on yleisen hyvinvoinnin ja mielialan kannalta tärkeää, se pitää kylläisenä ja nälän loitolla myös laihduttaessa, ja erityisesti painoa pudottaessa se suojaa lihaskadolta. Lihaskato on oikea asia, ja keho tyypillisesti pyrkii painoa pudottaessa vähentämään nimen omaan lihasmassaa, koska se on se kehon osa joka kuluttaa energiaa eniten sisäelinten ohella. Ongelman lihaskadosta tekee, että kun painotavoite on saavutettu mutta lihakset on laihdutettu pois, se vaikeuttaa painonhallintaa tulevaisuudessa koska perusenergiankulutus on alentunut ja painon pitäminen tavoitteessa on vaikeampaa kuin sen tarvitsee olla. Toisekseen, sekä esteettisistä että toiminnallisista syistä, rasva on se kehon osa josta pääsääntöisesti pyritään eroon. Lihaksille on käyttöä joka päivä ja lähes joka hetki, rasvalle paljon vähemmän ja sitä ei yleensä ole ainakaan vahingossa liian vähän. Liian pieni so. epäterveellinen rasvaprosentti tyypillisesti ongelma vain ammatti-/kilpaurheilijoilla, kehonrakentajilla ja syömishäiriöiden yhteydessä, ja silloinkaan se ei synny vahingossa vaan vaatii melko päämäärätietoisia toimia.

Lihaskatoa voi pyrkiä välttämään tai minimoimaan syömällä riittävästi, eli paljon, proteiinia ja tekemällä painoharjoittelua. Urheilijan yleissuosituksen haarukka on 1,3-2,0g proteiinia per painokilo per vuorokausi, mutta viimeaikaisen tutkimuksen valossa optimimäärä proteiinia lihaskadon minimoimiseen on 2-2,5g proteiinia/painokilo/vuorokausi, noin neljässä riittävän suuressa (n. >60g kerrallaan) erässä, yhdistettynä painoharjoitteluun (esim. Jäger et al. 2017 ). Sivumennen sanoen tämä on paljon enemmän kuin normaali ravintosuositus, normaalin suosituksen yläpää oli muistaakseni tuolla gramman luokkaa. Vastaavasti ilmeisesti terveydenhuollon piirissä on sitkeä käsitys että ns. liiallinen eli lihaskasvun kannalta optimaalinen proteiinin saanti rasittaa munuaisia ja voi olla vaarallista tai haitallista. Nykytiedon mukaan terveellä aikuisella, jolla ei ole munuaissairauksia, vielä tuo pari grammaa vuorokaudessa ei aiheuta ongelmia kunhan pitää huolta että juo vettä niin ettei elimistö ole koko ajan kuivana ja munuaiset ylitöissä. 

Ja koska henkilökohtainen anekdootti on nähtävästi aina paras ja vastaansanomattomin todistus kaikesta, seuraavassa kuvassa näette miten melkotavalla virallisterveellisen suosituksen mukaisesti ja proteiinia lisäämällä, ja paljon maitoa, viljaa ja jopa välillä sokeria syömällä paino on laskenut mutta rasvaton massa juuri ei. Mittaus on tehty toki Fitbitin vaa’alla ja tiedot poimittu sovelluksesta, eli ei tämä mikään laboratoriomittaus ole, mutta yhtäkaikki tuosta nyt näkee selvät trendit että paino tippuu tuota ym. luokkaa 3kg/kk mutta rasvaton massa ei enempää kuin 0,25 kg. Tämä on siis saavutettu syömällä n. 2g proteiinia per painokilo per vuorokausi ja treenaamalla salilla keskimäärin kolmesti viikossa.

Ylempi viiva on päivittäin mitattu kehonpaino ja alempi rasvaton massa joka on arvioitu resistanssimenetelmällä. Trendiviivat silmämääräisesti. ‘This Month’ on kesäkuu 2018.

Nyt on kun selvitetty miksi proteiini on tärkeä aihe, se miksi minä kirjoitan tässä valkoisesta lihasta, on että paljon puhutaan kuinka eri ruoka-aineissa on ‘paljon proteiinia’, mutta kun tavoittena on syödä 250g proteiinia vuorokaudessa rajatuilla kokonaiskaloreilla, vaikkapa alle 3000 kcal, totuus alkaa paljastua. Otetaanpa esimerkki siitä, miksi tällä on väliä: jos jostain syystä aikoisin syödä koko päivän proteiinit täyteen uunilohesta, sitä pitäisi syödä noin 1,2 kg ja sen kalorirasitus olisi n. 2500 kcal. Tästä jäisi sitten ruhtinaallisesti rapiat 500kcal varastoon millä voisi sitten syödä vaikka yhteensä 6 perunaa ja kaksi palaa ruisleipää, kuivana. Vastaavasti joskus vegepiireissä on heitelty esim. Parsakaalia eriomaisena proteiininlähteenä, ja periaatteessa se sitä onkin, mutta karu totuus on että jos parsakaalista olisi saatava päivän proteiinit, sitä olisi syötävä neljä kiloa päivässä.  

Alla muutamia eri lähteissä hyviksi mainittuja proteiinin lähteitä taulukoituna, mukana on muutama perinteinen ja muutama uudempikin. Taulukossa kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota kalorirasitukseen ja proteiinigramman hintaan. Kalorirasituksen vihreän raja ao. taulukossa on valittu kirjoittajan lähtökohdista esimerkinomaisesti 6,5 kcal/proteiini-gramma, koska sen alle päivän proteiinitavoite muodostaa vähemmän kuin puolet päivän energiantarpeesta. Äärimmäinen taitepiste on n. 13 kcal/proteiini-g, koska tällöin päivän proteiiniannoksen syömiseen menee koko päivän kalorit jos syystä tai toisesta syödään vain tätä proteiinin lähdettä. Näinpä, käytännössä kun katson ruokapäiväkirjaani, niin se mistä proteiini todella tulee tyypillisenä annoksena syötynä on valkoinen liha ja kala, raejuusto sekä lisäravinnehera.

Proteiininlähteiden analyyttisessä vertailussa selkeitä voittajia ovat vanhat suosikit: raejuusto, hera, maitorahka, ja kanan rinta, sekä haastajina seitan ja nyhtökaura. Jälkimmäisten ongelma kuitenkin on, että ne eivät ole ‘täydellisiä’ proteiininlähteitä, eli niistä ei saa kaikkia ihmisen tarvitsemia aminohappoja kerralla. Käytännössä täydellisiä ovat lehmänmaito ja sen jalosteet, kuten hera, kaseiini, juusto, rahka, sekä kananmunat ja lihat/kalat, mutta lihassakin imeytymiskorjattu hyvyysluku on huonompi kuin maidossa ja sen jalosteissa. Esimerkkinä Quornin hyötysuhteesta on arvioitu, että sitä pitäisi syödä noin tuplamäärä naudanlihaan verrattuna että sama ‘teho’ saavutettaisiin. Valkoinen kala on myös hyvin edullinen kalorirasituksen puolesta, mutta keskinkertainen proteiinisisältö ja korkea hinta vievät kustannukset ylös. Ennakkosuosikki kananmuna uppoaa kalorirasitukseen, vaikka muut tunnusluvut ovat kohdallaan. Kananmunanvalkuaisten ainoana haittapuolena on lievää törkeämpi ruuan hukkaaminen, ellei taloudessa satu olemaan asukasta jolle voi syöttää kaikki keltuaiset. Syy ostaa koira, ehkäpä? Hintavertailun ylivoimainen voittaja on soijarouhe, kannoillaan kananmuna, mutta molempia vetää alaspäin kalorirasitus. Ylipäätään on lievä yllätys että kasvisperäiset vaihtoehdot ovat, varauksin seitania ja soijarouhetta lukuun ottamatta, näinkin selkeitä häviäjiä yhtäältä kalorirasituksen ja toisaalta hinnan osalta. Kasvisvaihtoehtojen osalta pitää vielä pitää huolta siitä että mieluummin vaikka samalla aterialla tulee nautittua kaikki aminohapot, eli sitten pitää tehdä yhdistelmiä kuten papuja, riisiä ja/tai vehnää (burritot, uhka vai mahdollisuus?).

Tästä taulukosta ei pidä kuitenkaan lukea, että jotkin elintarvikkeet kuitenkaan olisivat huonoja itsessään, esim. pavut, tattari ja ruisleipä esimerkiksi ovat hyviä ja ravitsevia elintarvikkeita ja mainioita lisäkkeitä jotka osaltaan auttavat proteiinin saannin varmistamisessa, mutta koko pakkaa ei voida niiden varaan rakentaa.

Taulukko: ‘Hyväksi proteiininlähteeksi’ mainittujen ruoka-aineiden proteiini-tunnuslukuja (linkki taulukkoon, K=kasvisperäinen, T=täydellinen proteiininlähde, sisältää kaikki välttämättömät aminohapot ja PDCAAS >0.9;

lähteet: THL/Fineli, tuoteselosteet ja S&K-ryhmän verkkokaupat maalis-huhtikuussa 2018)

Huonoa ruokavaliota ei voi juosta karkuun

Ruokavaliolla on jo yksinään määräävä merkitys painonhallinnassa, mutta liikunta pitää aineenvaihduntaa käynnissä ja kuten edellä todettiin, suojaa myös lihaskadolta.

Vastaavasti liikunta yksinään ei usein ole riittävä työkalu painon hallintaan aivan jo käytännön syistä. Tunti liikuntaa päivässä voi kuluttaa paljonkin, esim. tunti voimaharjoittelua voi kuluttaa esim. minulla, isolla ja painavalla miehellä 500-600 kcal, joskus joukkueen treeneissä arvioitu kulutus on ollut jopa n. 1000kcal/h. Mutta, jos syöminen ei ole hallinnassa tai seurannassa, ihmisellä on ensinnäkin taipumus huomaamattaan kompensoida lisäkulutusta syömällä vähän enemmän, ja vielä jos viikossa tulee naposteltua muutama tuhat kilokaloria vahingossa, niin kaikki suora painohyöty liikunnasta on menetetty.

Taas puhun kokemuksesta, että ihmisellä on helposti taipumus lisäksi vähän palkita itseään hyvin tehdystä treenistä syömällä herkkuja. Se on hyvin inhimillinen impulssi, mutta valitettavasti helposti tarkoittaa että mitään energiavajetta ei sinä päivänä sitten tullut. Liikunta yhdistettynä ruokavalioon onkin painon hallinnan voittava yhdistelmä. Lisäksi makrodieetillä on sekin etu, että ei tarvitse miettiä meneekö ‘treeni hukkaan’ jos ei tule tarpeeksi proteiinia, koska on tiedossa paljonko sitä proteiinia on syöty.

‘Vapaa ateria’ ei tarkoita vihreää valoa koko viikonlopun grillibileille

Laihduttaessa saattaa käydä niin että jossain kolmannen-neljännen viikon kohdalla alkaa olla sen sortin nälkä, että vastaantulevat kotieläimet eivät enää ole turvassa. Näillä main on tapana pitää ‘tankkaus’ tai ‘vapaa ateria’, tunnetaan myös nimellä ‘cheat meal’, ‘huijausateria’ tai ‘re-feed’ (kaikki em. termit tarkoittavat käytännössä samaa, mutta vähän eri asiaa). Sillä oletuksella että syöminen ja paino on tarkoitus ottaa hallintaan, vapaan aterian ei ole tarkoitus muodostua kaikkien aikojen eepisimmäksi bakkanaaliksi, vaan olla määrämittainen tankkaus joka takaa että homma jatkuu raiteillaan. Sivumennen sanoen, jos on taipumusta ahmimis-laihdutus -kierteeseen ja jos ruokavalio on älyttömän rajoittava tai muuten vedetty hullun tiukalle, niin vapaan aterian lisääminen tähän on voi olla heräte syömishäiriöille.

Tankkaus ei siis nimen omaan tarkoita vihreää valoa koko viikonlopun bileisiin, vaan sitä että yhtenä päivänä mielellään yhdellä reilummalla aterialla syödään kalorit nollaan tai vähän yli, painottaen hiilihydraatteja. Edellisessä linkissäkin todettiin että vapaa ateria voi joissain dieeteissä tai joillain ihmisillä olla viikottainenkin asia, mutta minä olen pitänyt niitä noin kerran kuukaudessa yleensä yhdistettynä johonkin tapahtumaan.  Mitäpä tuota turhaan mässäilemään kun tulokset kehittyy aiotusti ja ruokavalio sinällään ei aiheuta päivittäistä kärsimystä.

Tankkauksen yhteydessä kannattaa käyttää hyväksi mahdollisuus mässäillä lempiruokaansa. Jos pitää sushista, nyt on hyvä aika käydä syömässä buffetissa koko rahalla, tai voi tehdä sitä ruokaa mitä mummu aina teki ja kieriskellä nostalgiassa. Tässä kohtaa voi myös käyttää hyödyksi jos on joku pakollinen perhejuhla, edustustilaisuus. Nämä vapaatkin ateriat kannattaa kirjata normaalisti, jotta voidaan todeta missä mennään ravinnon suhteen. Jos tunnistaa itsessään taipumusta karata reservaatista kokonaan, vapaa ateria kannattaa mahdollisesti sijoittaa arkipäivälle, ei viikonloppuun, jotta rutiini ohjaa riittävän vahvasti takaisin putkeen.  

Tämä menee vähän hifistelyn puolelle, mutta lähtökohtaisesti myös vapaa ateria kannattaa käyttää terveyttä edistävään sapuskaan. Eli nyt on hyvä aika esim. iskeä sushi-buffettiin kuin sika limppuun. ‘Elintapalääkäri’ Vilho Aholalla oli hyvä pointti, että jos nyt tarkoitus on ylipäätään parantaa terveyttä ja hyvinvointia ruokavaliolla, sitä ei kannata vasiten tärvellä syömällä täyttä moskaa vapaalla aterialla, ellei henkinen kantti ole niin lujilla että koko elämä on hampurilaisesta kiinni. Nimittäin pitkälle prosessoitu energiatiheä rasvainen ja sokerinen ruoka, tavan termein roskaruoka, luultavasti aiheuttaa kehossa matala-asteista tulehdusta, mikä sotkee palautumista, lihaskasvua ja altistaa elintapasairauksille.

’Terveellinen’ ja kevyt ruoka eivät ole sama asia

Nämä asiat on helppo sotkea toisiinsa, mutta kaikki ruoka mikä on ’terveellistä’ tai terveyttä edistävää ei ole kevyttä tai vähäkalorista. Esimerkkinä nyt vaikka sosialisesta mediasta poimittu suosikkileipä: ruisleipää maapähkinävoilla, avokadoa ja vähän aurinkokuivattua tomaattia. Terveellistä kuitua, proteiinia ja hyviä rasvoja, eikö? No kyllä, mutta ei se kevyttä ole. Alla pieni vertailu nyt ihan sattumanvaraisesti klubileipään, jota ei välttämättä pidetä erityisen terveellisenä jos nyt ei erityisen paheellisenakaan. Kannattaa kiinnittää huomio kokonaisenergiaan ja proteiiniin, erona on että avokadoleivässä on saman verran kaloreita kuin kokonaisessa lämpimässä ateriassa, mutta melko vähän proteiinia ja paljon rasvaa. Klubileipiä voi syödä melkein kaksi samoihin kaloreihin ja silloin siinä onkin jo melkein kokonainen ateria jos vielä vaikka lisää salaatin kylkeen. Tämä sääntö että ‘terveellinen’ on eri asia kuin kevyt pätee myös erityisesti ulkona syödessä esim. salaattiannoksiin, mistä seuraavassa esimerkki.

Taulukko: ‘Puhdas’ avocadoruisleipä ja ‘tavallinen’ klubileipä (Lähde THL/Fineli, valmistajan ilmoitus

Ravintolassa pätevät samat fysiikan ja biokemian lait kuin kotona – ulkona syöminen

Ulkona syömisen ‘tarve’ vaihtelee suuresti elämäntilanteen ja mieltymysten mukaan. Kuten sanottua, esim. allekirjoittanut ‘joutuu’ syömään lounasta ulkona lähes jokainen arkipäivä, koska on laiska eikä jaksa tehdä eväitä tai halua olla epäsosiaalinen kun muu firma lähtee lounaalle. Ulkonasyöntikertoja tuleekin ehkä keskimäärin 6-7 kertaa viikossa. Tähän kokemukseen pohjautuen muutama vinkki.

Ensinnä, ihan arkijärjellä, tilaa sen tyyppistä ruokaa kuin laittaisit itse ruokavaliosi ja tavoitteiden puitteissa kotonasi. Ruokailun ja ravitsemuksen tai fysiikan perusteet eivät maagisesti muutu ravintolaympäristössä. Tilaa kalaa tai pihvi ja uuniperuna. Kalaa harva syö tarpeeksi muutenkaan. Jos listalla on lisäkkeenä esim. ranskalaisia, sen voi usein voi myös vaihtaa vihersalaattiin, höyrytettyihin kasviksiin tai uuniperunaan. Lohkoperunat on myös parempi vaihto kuin ranskalaiset. Kiinalaisessa voi aina ottaa esim. kanaa hapanimeläkastikkeella tai kana curryn. Nepalilaisessa riisi tai naanlaipä kannattaa jättää väliin ja käyttää alkusalaatti hyödyksi. Ja niin edelleen, myös tästä selviää arkijärjellä varsin hyvin.

Vastaavasti kasvisvaihtoehto tai salaattiannos ei todellakaan tarkoita automaattisesti kevyttä tai makroystävällistä ruokaa, vähän kuten yllä uumoiltiin. Kasvisruokiin saatetaan perusteetta tai ei laittaa paljonkin rasvaa tuomaan makua ja topakkuutta. Tämä on ansa mihin olen pari kertaa kävellyt ennen kuin opin läksyni. Esimerkiksi taannoin italialaisessa ravintolassa katselin vaihtoehtoja kuten pizzaa ja pastaa ja totesin että tämä johtaa hiilarin ylensyöntiin ja proteiinin alisyöntiin, aivotoiminnan loppumiseen iltapäiväksi ja raamien ylitykseen, ja tilasin halloumisalaatin. Odottaessa, koska aavistelin että tästä jää nälkä, kävin vähän papusalaattia ja muuta kasvishilpettä alkusalaattipöydästä. Salaatti tuli ja siinä oli muun muassa aika laatta halloumijuustoa ja kokonainen avokado. Yhdessä öljyisen alkusalaatin kanssa tuloksena oli vahingossa ‘kevyt’ vajaan 1500 kcal salaattilounas, josta kuitenkin tuli melko marginaalisesti proteiinia. Sitten loppupäivänä yritettiin taiteilla maksimimäärä proteiinia minimikaloreilla.

Menestystä elämässä ei mitata makroissa

Yllä johdannossa puhuttiinkin, että makrojen mittaamisen tarkkuuden maksimointi ei ole itse tarkoitus, vaan väline painon hallintaan ja suorituskyvyn ylläpitoon. Niinpä painon, tulosten ja kunnon kehittyminen ovat tärkeämpiä tulosmittareita kuin se miten tarkkaan osutaan makrotavoitteisiin. Mittaamisen pitää olla riittävän lähellä ja johdonmukaista että laskennasta on jotain hyötyä, mutta jos paino ja tulokset kuitenkin kehittyvät oikeaan suuntaan aiotulla tavalla, ei tarvitse syödä sokeria suoraan pussista jos hiilarit jäävät vaikka 20 grammaa auki. Kirjoitan tämän vain siksi että näinkin olen kuullut tehtävän ja en usko että tälläinen kiintiön täyttäminen parantaa hyvinvointia, varsinkaan jos se tulee tavaksi.

Makrojen alittamisesta (tai ylittämisestä) kannattaa huolestua jos siitä tulee toistuvaa tai jopa lähes päivittäistä ja se vaikuttaa merkittävästi viikottaiseen energiamäärään. Silloinkin se kannattaa ensisijaisesti yrittää korjata paremmalla aterioiden suunnittelulla ja valmistelulla. Minun tapauksessa pohjaa onnistumiselle luotiin pari kuukautta ennen ravinnon seurannan aloittamista opettelemalla järkevä ateriarytmi ja lautasmallin käyttö. Tämäkin on sitä järkevää joustavuutta. Eniten henkilökohtaisesti olen ollut huolissaan proteiinin sovittamisesta haarukkaan ja kun sen onnistuu niin muut osat ovat yleensä loksahtaneet melko vähällä miettimisellä paikalleen ihan normaalilla lautasmallilla. Ja viimeisenä, ravinnon seurannan aloittaminen voi olla stressaavaa, niinkuin kaikki isommat elintapoja ja rutiinien muutokset. Sitä ei siis kannata turhaan säikähtää, mutta jos seuranta saa aikaan pakonomaista ajattelua, kiristely-ahmimis -käyttäytymistä (vrt. vapaalla aterialla sikailu yllä), tai tuottaa jatkuvaa pahaa mieltä ja stressiä, niin silloin täytyy pysähtyä miettimään, että onko tämä nyt se asia tai aika minun elämässä milloin juuri tätä kannattaa tehdä ja puhua tästä valmentajan kanssa. Menetystä elämässä ja onnea ei pidä mitata makroissa.

Yhteenveto

No mitä tästä nyt jää käteen? Toivottavasti lukijat saivat tästä käytännön eväitä ravinnon seurannan käytäntöön ja arkeen. Jos joku jaksoi tänne asti lukea, niin joku ehkä pettyi että ei tässäkään ollut neuvoja miten vielä täksi kesäksi pääsee rantakuntoon. Se on kyllä totta, mutta hyvä uutinen on, että kun nyt aloittaa ja laittaa ruokailun kuntoon, niin ensi kesänä voi olla juuri niin revitty kuin haluaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ihmisen onnellisuus on kiinni paljon muustakin kuin siitä näkyykö vatsalihakset. Vielä kuitenkin melkolailla tärkein asia asia viimeiseksi:

Ensin suuret linjat, sitten yksityiskohdat

Lihastohtorin blogissa on vastikään ollut kaksi juttua juuri tästä, Anni Vuohijoki, maamme eturivin voimaurheilija sekä Lihis itse kirjoittivat miten perusasioiden sekä ravitsemuksen ja harjoittelun suurten linjojen kannattaa olla kunnossa ennen kuin aletaan keskittymään yksittäisiin pieniin jutuihin. Tunnustan olevani itsekin sen sortin kaveri jolta jossain välissä hämärtyivät suorituskyvyn, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta olennaisten perusasioiden ja pienten yksityiskohtien välinen mittakaava.

Yksityiskohtien miettimisestä ei sinällään ole haittaa ja erityisesti kilpaurheilussa se on perusteltua ja tarpeellista, mutta jos ajatellaan että ihmisellä on rajattu määrä aikaa ja energiaa käyttää minkä tahansa asian pohtimiseen: jos ravinnon, palautumisen ja harjoittelun perusasiat ovat rempallaan niin energia on paremmin käytetty niiden korjaamisessa kuin yksityiskohtien säätämisessä. On esimerkiksi kohtuullisen turhaa miettiä treenilatureita, superfoodeja, palautusjuomien tai muun ravinnon optimaalista ajoitusta, tai sitä että pitääkö nyt ostaa kaseiinia yöksi ja ultrasuodatettua heraa vai isolaattia palautukseen että aminohappojen taso veressä on optimaalinen, tai vaikkapa painoharjoittelun erikoistekniikoita kuten muuttuvaa vastusta ja pakkotoistoja, jos samaan aikaan nukkuu huonosti 6h tai jopa vähemmän yössä, syö vähän kuinka sattuu milloin sattuu ja käy salilla vähän epäsäännöllisesti ja silloinkin lähinnä #YOLOttaa oksennus suussa maksimeita joka viikko, kun luultavasti ihan perusasioiden kuntoon saattamisella saadaan parempia tuloksia vähemmällä stressillä. Jos et usko, niin kysy Vuohijoen Annilta tai kokeile.

Tylsillä ja epä-mediaseksikkäillä perusasioilla, kuten unella, palautumisella, järkevällä ja tavoitteita tukevalla ravinnolla, sekä säännöllisellä liikunnalla, on se sitten juoksua, uintia, pyöräilyä, nostamista, tai kaikkien näiden yhdistelmä, luodaan se perusta jolle huippukuntoa ja suorituskykyä voidaan rakentaa. Kun perustus on kunnossa, sen päälle voi sitten alkaa miettiä erilaista hienosäätöä, kuten harjoittelun tarkempaa ja monipuolisempaa ohjelmointia. Mitä enemmän elämässä on menossa erilaisia asioita, tai mitä enemmän on haasteita, sitä tärkeämpi tämä pointti on. Pilvenpiirtäjänkin voi rakentaa maanjäristysalueelle tai suolle, ks. Tokio ja Manhattan, mutta se vaatii että perustukset tehdään asian vaatimalla vakavuudella.

Tämän jälkeen vielä kertauksena pääviestit, jotka rakentuvat tälle perusajatukselle:

Huonoa ruokavaliota ei voi juosta karkuun – tämä ajatus on rinnakkainen edelliselle ja käytännössä tarkoittaa, että tavoitteet saavutetaan helpommin ja aiotussa saamissa pysyminen on helpompaa kun ruokavalion suunnittelee järkevistä lähtökohdista ja pääosin terveyttä edistävistä elintarvikkeista.

Suunnittelu auttaa alkuun – rutiinit vievät läpi – ruokavalion seuranta tai siinä pysyminen on huomattavasti helpompaa kun suunnittelee syömistään vähän ennakoiden ja rakentaa tarkoituksella vaikka vähän kerrassaan terveyttä edistäviä rutiineja elämään. Ruokavalioon kannattaa suunnitella kerrallaan pienin muutos joka tuo haluttuja tuloksia ja on kestävä kompromissi elämänlaadun ja tavoitteiden saavuttamisen välillä. Ruokavaliota voi aina parannella jatkossa.

Kaapit kannattaa siivota alkuseurannan aikana – jos on altis napostelulle, niin ravinnon seurantaa ja erityisesti painon hallintaa tai laihduttamista aloittaessa kannattaa tehdä tavoitteiden mukaiset valinnat itselleen mahdollisimman helpoksi pitämällä kotona kaapeissa ja etenkin näkyvillä ravitsevia ja terveellisiä ruokia ja ruoka-aineita, ja vastaavasti siivota erilaiset raskaasti prosessoidut ja energiarikkaat elintarvikkeet pois tai piiloon.

Paino nousee, paino laskee, mutta lopussa kiitos seisoo – vaikka miten tarkasti söisi, paino ei vain kehity täysin lineaarisesti ja ennustettavasti, tämä kuuluu prosessiin ja sitä ei kannata säikähtää.

Painoa pudottaessa voi ja kannattaa syödä hyvin – jatkuva nälkä on inhottavaa ja altistaa napostelulle tai erilaisille repsahduksille. Niinpä kannattaa syödä paljon ruokaa, ja siis erityisesti kevyttä ja terveyttä edistävää sellaista.

Et luultavasti syö niin paljon proteiinia kuin uskot – aktiivisen ihmisen ruokavaliossa proteiini on helposti pullonkaula varsinkin jos ruoka pitää saada mahtumaan johonkin energiarajaan. Siksi kannattaa kiinnittää huomiota siihen että syö proteiinia riittävästi ja laadukkaista lähteistä.  

Opettele erottamaan koska on nälkä ja koska tekee mieli syödä – jos napostelusta tulee tapah, mukaan tarttuu helposti turhia kaloreita. Kannattaa täyttää maha terveyttävä edistävällä sapuskalla ruoka-aikoihin ja pyrkiä eroon tavan vuoksi syömisestä aterioiden välissä.

Leipomotuotteisiin ja muihin energiatiiviisiin elintarvikkeisiin kannattaa suhtautua varovasti painoa pudottaessa – leivonnaisia ei tarvitse karttaa, mutta kannattaa tiedostaa että myös terveellisissä leivonnaisissa kuten leivässä on paljon energiaa. Kaikenlaisia ruoka-aineita voi syödä, mutta jos niissä on energiaa enemmän kuin n. 200kcal/100g, kannattaa asettaa ne tarkkailuun. 

‘Vapaa ateria’ ei tarkoita vihreää valoa koko viikonlopun grillibileille – painoa alentaessa nälkä voi kasaantua ja jossain vaiheessa käydä sietämättömäksi, tällöin yleensä yleensä suunnitellaan tankkaus, mutta se ei tarkoita että on tarkoitus syödä koko viikon kaloreita kerralla. Tankkaus kannattaa hoitaa hallitusti ja yhdellä reilummalla aterialla, jolloin voi myös käyttää hyödyksi erilaisia elämässä eteen sattuvia juhlia tms.

Fysiikan ja biokemian lait ovat samat ravitsemusliikkeessä ja kotona – Ravintolassa kannattaa siis syödän saman tyyppisiä ruokia kuin oman ruokavalion puitteissa söisi muuallakin.

Menestystä ei mitata makroilla vaan tuloksilla – loppuviimeksi ravinnon seuranta on väline yhdessä harjoittelun ohjelmoinnin kanssa joilla tavoitellaan parempaa elämää. Terveyden, hyvinvoinnin ja suorituskyvyn kehittyminen ovat tärkeämpiä mittareita kuin osuminen grammalleen makrotavoitteiseen, joten ravinnon seurannasta ei kannata tehdä itselleen pakkomiellettä jos tulosmittarit kehittyvät aiottuun suuntaan.  

 

Kirjoittaja Kalle Piirainen on entinen rugbyn harrastaja ja aktiiviliikkuja, joka tykkää nostaa ja samoilla luonnossa. Kalle on tekniikan tohtori ja innovaatiojohtamisen dosentti, työskentelee politiikkaneuvonantajana ja konsulttina.

Tekstin on asiatarkastanut voimavalmentaja Heikki Marin. Heikki on Rebel Lifters Oy:n toimitusjohtaja, voimavalmentaja ja puhuja. Kalle on Työskennellyt Heikin kanssa ravinnon ja valmennuksen hienosäädön parissa. Heikin tavoittaa osoitteesta rebellifters.fi

Mainokset

Train Like a Wiener – Five reasons why you probably shouldn’t buy things from your fitness idol

If you follow the social media fitness scene, after a while you start to see some clear patterns. One is that in the Instagram and YouTube fitness scene there’s an inordinate amount of woo in the form or various products and supplements being sold to unsuspecting and eager fitness enthusiasts. Another is that people get enamored with their favorite instagrammers or youtubers and buy into their workouts or copy their exercises in a rote manner. The problem with this is that in many cases you’re wasting your time and money on ill-planned exercise and useless of ineffective products.

I want to be clear, this article is going to be very blunt and critical. Despite that, I’m not opposed to social media or fitness. I think it’s great that people are inspired to share their experiences in social media and interested in making a positive change in their lives. With this post I want to support that and encourage you, the reader, to become more self-sufficient and independent and take charge of your own fitness. This post is not a witch hunt and I don’t want to vilify anyone running a legitimate business, that’s why I’m not mentioning any names except in a good context or as sources.

I’m not writing this to sell anything, I’m not sponsored by or affiliated with any company, and this is not fitness advice as such. Take this an op-ed. What I want to do is help everyone in thinking for themselves, and putting their limited resources for the best possible use. So let’s examine the top five reasons why you probably shouldn’t buy your favorite YouTuber’s or Instagrammers or other social media celebrities training programs or supplements.

1. Is your favorite athlete doing well because of or despite the things they’re selling to you?

To summarize upfront: unless you really know the person, their history and their exercise and nutrition regime, you can’t say if they get results because of or despite what they’re selling.

There’s multiple reasons why people in social media look great, many of which have little or nothing to do with their lifestyle and exercise programs. A very basic thing even before we start on fitness is that professional photography is magic. There’s all kinds of sorcery in posing, make-up, lighting and post-production, so don’t trust photos in social media to reflect what a person looks like if they walked past you on the street. There’s a lot to be said about the beauty standard of any given time, yet here we are, at this time and you want to look attractive, but you can’t expect to have the same results as someone else in glossy pictures just by copying them. As the saying goes, even the girls in the magazines don’t look like the girls in the magazines.

Another basic reality check is that the most popular fitness figures in social media are fitness professionals of some sort, either personal trainers, professional fitness competitors, or other sorts of ‘sponsored athletes’, i.e. youtubers/instagrammers who make (some of) their living being a walking, talking, lifting advertisement for their sponsors. Saying it’s not a hobby, it’s a lifestyle is not just a motivational soundbite, it’s a fact that being fit is a job for these people. Especially professional bodybuilders might train twice a day six times a week and have 6-8 measured meals a day. It’s hard work being cover page material.

The next basic thing to understand is that some people are genetically predisposed to grow big muscles and to generally have what is considered an aesthetically pleasing body by current beauty standards. Besides genetics, there’s the sticky issue of Performance Enhancing Drugs (PEDs). You can think what you will of PEDs, but they are a reality and well used in the fitness scene, as exhibited for example in the 2008 documentary Bigger, Stronger, Faster*. According to some estimate in fact PEDs are the most confiscated controlled substance on the border between Canada and the US, and that not only the majority of professional athletes but a fair share of fitness competitors and your garden variety fitness enthusiast use PEDs.  And then the adjacent issue of plastic surgery and implants. Apparently nowadays you can also get most physique issues fixed by implants, starting from the classical breast to glutes, i.e. butt-cheeks, biceps, and calves.

I’m not going to even start guessing which social media celebrity is ’juicing,’ ‘geared up,’ or ‘got some work done’ and who not, as the point of this post is not to go on a witch hunt. The bottom line is that your ideal physique you follow in IG or YouTube might be a result of more than sweaty gym sessions, cleansing tea and protein shakes, but also hefty dose of something something. In case your fitness mogul is using PEDs, you can expect wildly different results than them, not the least because they can not only achieve muscle growth easier even with ill-planned programs and badly executed exercises using PEDs, but they can also do more volume with heavier weights and recover from that. Thus you can’t transfer a geared lifter’s program to your natty lifting and expect results. Thus a healthy dose of scepticism and realistic evaluation of your goals and possibilities is called for.

Talking about ill-conceived programming, I don’t want to overly stereotype, yet it seems to be particularly a female thing that you have often stunningly beautiful people doing silly ‘glute burnout’ workouts for the camera with endless sets, negligible weights and often questionable form and technique, where the only thing you develop is lactic acid in the muscles. That might give you a sense that you’re accomplishing something, but it’s not the best use of your time because you’re not getting stronger and probably also not “toning” your body (see note about toning below).

Feel the burn..
Feel the burn..

While it’s true that exercise regimes with light loads and very high repetitions can be effective, if you look at social media stream where a person looks the same year in and out, and does the same exercises with the same weights, you know that whatever they have is a gift of birth and they don’t have a clue about training or coaching. The cousin of glute burnouts is functional training, where you supposedly train for added stability and coordination by adding unstable platform. That’s all well and good, but first of all adding an unstable platform to lifting heavy way is an excellent way to get injured, and second an exercise is not “functional” if it does not train you to perform a movement pattern that you actually need.  And don’t get me wrong, many of these exercises are hard, and make you sweat for the concentration needed to summon the coordination to perform them alone, but that’s the point. In Alan Thrall’s words, just because it burns it doesn’t mean it’s doing any damage, and effective exercise needs to inflict microscopic damage to the muscle to initiate the protein synthesis that will make them stronger. So if you need to train balance and coordination, and heaven knows I do, by all means, do that but don’t pretend it’s going to tone you.

functional2
Functional training is all well and good, but what is the exact function that corresponds to this movement pattern?

Besides, do you know what these people do outside their YouTube videos and Instagram posts? I don’t, and neither do you. A recent publicly examined case of one ‘personal trainer’ illuminates what is possibly going on. This trainer specialized in posing in photoshopped pictures designed to reflect a luxurious fitness lifestyle and ‘online training’ by selling off-the-shelf training programs and meal plans. He had a personal trainer to take care of his training  and tailored meals shipped that had nothing to do with the exercise programs and nutrition regimes he was selling, and even hired staff to take care of the business correspondence so he could concentrate of whatever it was he used his time on. It should be needless to say that you’re not getting your monies worth by paying for a box standard program and meal plan you can just google online in 15 minutes yourself and you’re quite possibly not achieving what you could. This illustrates that it is possible that your favorite social media star is not even taking their own medicine.

2. Are you biting the hand that feeds you? – The sponsored athletes are there to sell  a product

Again to summarize upfront: athlete endorsement by default doesn’t tell anything about a product or service for better or for worse. It only tells that their sponsor thinks that the endorsement deal can help them sell more product.

Nobody said it more explicitly than the colorful veteran bodybuilder Rich Piana: “Supplement companies hire athletes to represent their products, … they’re being paid to represent the products. There’s a commercial running right now, Michael Jordan, he is advertising Fruit of the Loom underwear, and I don’t know about you, but I know damn well Michael Jordan does not wear Fruit of the Loom underwear. … but if you believe Michael Jordan wears Fruit of the Loom and you’re going to wear Fruit of the Loom because he says he does on commercial, then hey, that’s all you man. ”

That is to say that because whoever professional athlete uses or says they use any given product, it does not automatically mean that they use it, that they believe in it, or that it’s any good. Making that conclusion includes the implicit assumption that the athlete would have systematically studied and tried all the alternatives and found the best program and supplements. If you know that to the be true, then endorsement has some credence, but otherwise not. In many cases the athletes and social media stars are endorsing products for money and may not even be using them. It’s called co-branding, you develop your personal brand by getting visibility with your sponsor, and your sponsor is getting associated with that star quality you exhibit.

The only thing for regal quads is the king of protein powders
The only thing for regal quads is the king of protein powders

Further, for people who are in the circuit there’s absolutely no external incentive to speak their mind about training or supplements even if they do have a bad experience. As long as you’re in the circuit, you don’t want to speak ill of your present or past sponsors however bad their product might be, because when you need the next endorsement deal you don’t want to have a reputation as a difficult partner. Especially in judged competitions like bodybuilding, there’s a decent amount of politics going on, so you don’t want to irk the federation and their sponsors. The only people able to speak their mind are independently wealthy athletes who have retired from competition, or people who have independent income streams, that is to say a day job.

Beside actual professional athletes, there’s even more spurious stuff going on with social media stars whose income is based on the star qualite they are able to project over YouTube or Instagram. Some companies contact regular instagrammers with endorsement deals or ‘brand ambassador’ offers, where you get to “represent the brand” by buying product bundles at discounted prices and posting about them in social media and if you manage to push enough product you get yours free. Now let’s look at this logically:  They’re getting endorsement deals and sponsorship because first they represent a certain demographic and segment the company wants to sell products to, and second because of what they have done and achieved independently; the sponsors’ products didn’t necessarily have anything to do with the success. People get recruited as ambassador because they have that fitness look and a good social media following. They’re not selected because they’re a good and qualified coach or athlete. The social media star who’s making their living out of endorsement deals and modeling has absolutely no incentive to be rigorous and reflective about what they’re selling. There’s a meme going around that distills this quite well: “I’m working hard now, so that my future daughter does not have to sell protein powder in Instagram” – which is all but a blatant admission wrapped in a joke that people are selling supplements and various other products for the cash, not because they need it, not because it’s a good product, but because they want the cash and added fame from the co-branding deal

3. Are you going to the same goals? – Your training needs to be specific to your goals and constraints, not theirs

Powerlifting champion Andrei Malanichev is sometimes credited saying something to the effect: “Everybody wants to do my program, but they can’t because then it would be their program,” which says it all.

In other words, what you need in terms of programming, exercise selection, and supplements depends who you are, and what are you aiming to achieve in the short and long term. To take any elite level lifter, we can assume they know what they’re doing or at least their coaching team does. However, do you need to be doing the same thing? Yes, no, maybe – I don’t know – it depends what you aim for and what is your current fitness and strength level.

There are some well-tried generic guidelines for effective training that make sense to use, but verbatim copying your favorite athletes’ program or individual exercises just because they are doing it, is not what you need to do. Especially when it comes to accessories, you do small isolation exercises to improve muscle balance and fix weaknesses so you can lift more in the big compound lifts and build serious muscle. Just picking cool looking exercises that you like to do is not conducive to getting stronger or better looking.  This goes to back to the ‘Laws of Training’, what the list starts with is the ‘Law of individual differences’, which is the principle that for effective training you need to address your weaknesses, and go on to say that among other things that your training needs to be specific and progressively harder within your recovery envelope for you to become better, and you can effectively work on one thing, strength, speed, conditioning, at a time. 

Don't forget to train functional, bro.
Don’t forget to train functional, bro.

Where you might say that instafamous fitness models and youtubers are more likely to sell cookie-cutter programs and promote woo for their followers, and that you’re less likely to see professional or elite amateur athletes promoting silly workouts, they are not immune to magical thinking. Pros are always looking for a performance edge, and that’s why they fall for placebos.

If you don’t believe that professional athletes would do something that is not in their best interest or is less than effective, take any of the following examples. A few years ago it was the magnetic or hologram “power” or “energy” bracelet, which was enthusiastically endorsed by hall of fame hockey players, rugby teams and other athletes, that demonstrably had none of the promised effects. Then it was gratuitous use of kinesiology tape featured in 2012 Olympic Games. The 2016 Olympic fad was cupping. The next up and coming woo-based treatment scheduled to break through in 2017-2018 is Graston Technique that’s championed by popular powerlifters at the time of writing. Beside the magnetic/holographic bracelet, most of these things are sort of plausible on the surface, and the marketing copy definitely is heavy on the trappings and finery of scientific language, but on deeper look in theory and practice these are not more effective than established practice and often employed inappropriately.

Then you might ask that why would people get into these, you’d assume it’s in athletes’ best interest to do what’s best for them. Some aspects of the psychopathology are the will to believe, superstition and the search for the elusive performance edge. You’re injured or just somehow not getting where you want to be with the things you’re doing, and maybe your buddy recommends you try this new thing. When your performance plateaus, or you are just not feeling 100%, and there’s a big event coming. I can see you might get even a bit desperate to try even a bit of snake oil to see if you can get that last bit of performance. You try it and you want to believe it’s working, so it does. But not because it’s a good product, but because you want to believe so hard this is the thing that pulls you out of the rut.  

4. But look how successful they are, it must be working? – Competitions and fame as measurement

If your fitness idol has won something, was it really because of the programming, exercise selection, supplements, or because someone else had a bad day or the judges were biased? The point is that if someone wins something using some gear, supplement or training method, it’s not clear that they won just because of that detail. Especially in higher echelons of competition people do their very best to compete and prepare very thoroughly, so winning on the day might be just as much someone else performing poorly than the winner performing well. Then bodybuilding and fitness competitions are judged events, so it is as much a question who are judging and what is their understanding of the perfect physique than the competitors properties, or in some cases who the federation needs to win. You can ask about the 1980 Mr. Olympia competition from Mike Mentzer on that last point.

That is to say that there are many gifted and hard-working athletes out there with a lot of knowledge from training.  The best advice doesn’t always come from the winner of this or that competition. Without mentioning any names, I’m thinking of one well documented cult anti-hero of the fitness scene, who went through a string of five committed coaches running them down one after the other and messing up at least two sponsorships over several years, managing to finally get on stage at a local bodybuilding show with two other competitors, and ended up as a ‘nationally qualified competitor and winner of 3rd place in a qualified show.’ In other words, be very wary of people who have competed once and went on coaching. If someone places comfortably in the top 20 or top 10 in their competitions over a few years with a rising trend, it tells that they have at least made some progress and they have grit and staying power. However, being the best competitor in a sport does not make a person by default articulate, reflective, and able to convey their experience, or otherwise a great coach.

What goes for social media fame, there’s nothing wrong with having a wide fan base, but what you need to understand that the reason for being popular are not the same reasons that make a person a great coach. I’m going out on a limb and say the reasons for popularity have more to do with having a certain je ne sais quoi; star quality and ability to project an engaging personality online rather than straight up coaching ability or athletic performance. Otherwise Boris Sheiko would be one of the most popular social media personalities, right? (Mr. Sheiko’s athletes have won 36 golds, 17 silvers and 3 bronzes in Powerlifting World Championships, as of late 2016 Mr. Sheiko has 17 thousand followers in Instagram, whereas some of the really popular social media stars have 3-9 million).

5. There is no silver bullet – there’s no one perfect program, supplement or product that’ll make it all better.

To quote Stan Efferding about the secret of success at the Westside Barbell gym “… the real secret to their success is they just worked harder. They were in a savage gym, with a savage coach, surrounded by savage lifters, and they trained like savages.”

There are some generally recognized guidelines that work for most people, as discussed above. Each training program has its strengths and weaknesses, and some might suit some individuals better than others. It’s true that some gyms and coaches produce champions, like Boris Sheiko, Juggernaut Training System with Chad Wesley Smith, Westside Barbell with Louie Simmons, Kabuki Strength Lab with Chris Duffin. However that is not only because of the superior programming, it’s also because the expert coaching staff knows how to adapt the general principles to address your individual strengths and weaknesses, and the coaching and peer pressure at the gym gets the best out of you.

There’s also significant selection bias in measuring coaching quality by results, for example Westside is Westside because it’s Westside; ambitious lifters go to Westside because they know Louie and his staff get results, and the same goes for Sheiko, JTS, RTS, and others. From the other side the people who don’t benefit from that mode of training get dropped off, they might quit altogether or go to for example JTS, or RP Strenght, or RTS. The point I’m making is that looking only how many champs one gym or coach produces is not the most accurate measurement, you should look at the average progress all the clients make and attrition rate of the program to draw any conclusions for general population.

To continue beating on a dead horse, the extreme example of this is the Bulgarian method for weightlifting as employed by the Bulgarian national weightlifting team. The system resembled the Soviet Union, and built on recruiting young people, many of whom had nowhere else to go in life, and lift maximal weights every day. The Bulgarians did well in international competitions, but they worked with selected gifted young athletes to begin with and the attrition i.e. drop-out rate of the program was horrible, the logic of this kind of program is more to weed out the weak ones, more than build up strong lifters. In the early Soviet program that’s the basis of Bulgarian method, before they actually studied strength training and came up with things such as the now ubiquitous Prilepin’s Chart, it’s been estimated that the intake was thousands of young lifters that resulted in few champions. The point is that program was also successful on the outside, but the attrition rate was horrible.

Then supplements. Don’t take this as a me being against supplements out of principle. It’s just that if you look at the facts, from e.g. Examine.com supplement guides that compile existing published research, there aren’t many that have actual robust evidence that they work better than placebo for growing muscle, increasing strength, or aiding recovery. The two that do have robust clinical evidence are protein, particularly whey, and creatine supplements. This means that if someone promises wonderful results for muscle gain, strength, or whatever, just flat out don’t buy it, because they don’t know whatever they’re talking about or they’re telling what you’d like to hear. What you need is to eat a lot of home-cooked food made of fresh ingredients, sleep good and long, and a solid cup of joe before training. And then if for whatever reason you can’t hold on to that, you might supplement your nutrition based on what you actually need, not what some powder merchant tells you do. What I’m saying is that if you use supplements, might as well do it properly; knowing what you actually need and what you’re using, know it works, and using a clinically effective dose. Order the supplements you need as separate powders and blend your own. For an example, you can tailor your own pre-workout like I did.

Remember kids, to become IFBB pro, you just need OutLift, out-lifting everyone else is optional
Remember kids, to become IFBB pro, you just need OutLift, out-lifting everyone else is optional.

In case you’ve wondered, the reason why there are so many impressive sounding  mysterychemicals in various supplement concoctions is that first of all brands try to differentiate and make it seem that their product has as mystical edge over everyone else’s. Another is that some ingredients are cheaper than others. It’s a common practice to include impressive sounding proprietary  ‘complexes’ in the recipe and ingredient list. What these complexes in actuality mean is that you don’t know how much of what ingredient you’re getting per a scoop of the supplement. Which leads us to the second reason why there are so many mystery ingredients, many of the actually effective ingredients are expensive so you want to underdose them and hide them in a ‘proprietary blend’ or ‘complex’ and fill the scoop up with cheaper ones. That way both sales margin per product volume increases and you get to sell more product since the users need to use more of it.

Finally the other fitness-related products then, like cling films and ointments marketed as fat loss wraps, waist trainers, fit teas and what have you. Bluntly speaking these products are all bunk designed to prey on peoples’ insecurities, those seeking shortcuts and desperate to make a positive lifestyle change in their lives.

First, I can tell you as a rugby player, I’ve used warming lotions like Deep Heat profusely on my quads, around the shoulders, and various other body parts, with and without compression bandages, but I haven’t lost any fat there. If they would work, I’d know about it. More seriously, the only reason weight loss or fat melting wraps appear to be working, is because they apply compression to the adipose tissue and in doing so displace liquids and compress the tissue temporarily, making you look leaner in that one place for a short while. For added illusion, if you put on a plastic wrap or a thick neoprene compression sleeve and let it sit for a while, you’re getting sweaty under it because your natural perspiration doesn’t escape through the film and the compression compacts the tissues, and voilá, it ‘worked’ the fat melted away, didn’t it?. The exact same thing goes for waist trainers, shapewear, training corsets, tightlacing, whatever the name you want to use. However the added danger compared to wraps is that with enough use you actually develop muscle atrophy in the core muscles, you waste away your abs and back muscles because the corset incapacitates them, and with yet more use you might actually do some organ damage.

And how about ‘fit’, ‘flat tummy’, and ‘detox’ teas? The various fitness teas are usually a very expensive blend of mediocre to bad green tea with some herbs that supposedly have ‘benefits’. For the same price you can buy the finest gyokuro, if you genuinely enjoy green tea. Green tea in general may or may not be beneficial to general health and weight loss, but these fit and detox blends are exceedingly expensive for what they are, herbal teas with no magical properties beside fabulous spokespersons. Further, dietary ‘detox’ is not a real thing. Detoxification is a medical term for specific treatments of substance abusers and poisoning victims under life-threatening conditions, and that’s a harsh and dangerous medical procedure. Whatever real or imagined toxins your body might be dealing with as a part of your daily life, it’s your liver and kidneys that do the detoxing, not something you ingest unless you’re thinking activated carbon or a specific cocktail of medicine.

You too could grow 20 kilos of leg mass at 13% body fat if you only cleansed, sis.
You too could grow 20 kilos of leg mass at 13% body fat if you only cleansed, sis.

I could go on and on about these products I’ve seen marketed all over Instagram, but look at it this way: if they would work, would there be an army of social media celebrities pushing them, or would they sell themselves? I mean everyone knows about protein, right, you don’t need to sell it because everyone knows it works. You can usually tell when surreptitious marketing is happening, not by the honor-code mandated hashtags ‘#ad’ or ‘#sponsored’, but by gratuitous display of skin coupled with extended praises of the product and a host of hashtags and tags for the sponsor. Usually the more suggestive the exhibition, the more likely it is that something is being sold; in technical terms the amount of cheesecake on display is in direct and positive correlation with the propensity of commercial interest.

Supplement marketing at its finest
Supplement marketing at its finest.

Conclusion

To summarize, things are not all that they seem in social media, for multitude of reasons. The bottom line of this post is that everything goes back to using common sense, not being fooled by groomed professional photography and not getting carried away by promises that are too good to be true. This should be an empowering message, you don’t need all this fitness paraphernalia to be fit healthy and happy.

It follows that you probably shouldn’t trust outright what people are telling about various products they use, Youtube and Instagram feeds. The more dependent your fitness idols are on social media fame, endorsement deals, and flogging sponsor products, the more likely it is they’re selling bunk. If people have an independent income stream, as in a day job (outside fitness industry), you can be more trusting. 

So is everyone out to get you? Probably not, but buying personal training from instagram or youtube celebrities is like getting household appliances from daytime TV infomercials. Yeah, it might be that some of the products are okay – in an ‘if you’ve had a few beers and there’s no cops around’ kind of way – but you can often get the same product cheaper locally from a big box store in that case. And if you need proper tools, you go to the real hardware store to get your Armstrong, Proto, or Sandvik Bahco that’ll last you a lifetime anyway.

On a more serious note, buying into all this woo reinforces the predatory behaviors the fitness industry has been trying to shake off for decades. This includes bad training advice that keeps clients dependent on personal trainers by inhibiting progress, outlandish and borderline fraudulent marketing claims of supplements and other fitness-related products.

It might seem like I’m ragging only on online personal trainers who have their shop window in social media. That’s because poor online training is very common and actually it’s very hard to do properly even for a good experienced coach. This is not to say that there wouldn’t be a lot of poor personal training at physical gyms, just like you can get ripped off in your local shop as well. The point I’m making is that there’s a lot of silliness out of which you need to sieve your golden nuggets. The good side is that in fact there’s also very much good information out there for which you don’t have to pay a dime, if you use some of those google ninja skills and flex some critical thinking muscles.  

Where should you be looking training advice from then? If you want to hire somebody to train you based on their social media, take care at least to do your homework and vet your candidates. Find a trainer who doesn’t sell things because they need some cash, but because they want to lift and help other lifters. If you want good advice, seek for people who have realized a modicum of actual athletic success over some time through some actual work, not a person who’s famous because they’re staggeringly beautiful, because it’s more likely that they’re just that by the virtue of their genetics.

And don’t get this wrong, I’m not a bitter troll who hates people for their good looks, it’s just that a person who has a beautiful figure as a gift of birth can’t tell you how it’s done because they don’t know either, they never had to build it. I feel I need to stress this point because social media seems to be full of beautiful 20-something people who have a massive social media following and endorsement deals, and next to no idea what proper training let alone coaching is. If your prospective trainer shows hardly any workouts and when they do they’re almost the same over months and years and they haven’t made any progress over time, it’s a sign that they don’t know what they’re doing. It’s a different thing if a person has fought themselves from being a skinny or fat kid to an athletic venus or adonis and went on winning competitions, than if they were stunningly handsome to begin with and just started selling programs because people ask for them. In the first case you have the evidence that at least they have managed to make a positive change in their own lives.

The next question is that changing your own life is one thing, but are they qualified to train others? If you’re spending real money on a PT, ask yourself: Do they have a sufficient knowledge base as measured by relevant degrees in sports and exercise science, sports medicine, biomechanics, or peer reviewed publications, do they have legitimate PT certificates and experience in training, for example some client references who also have made some progress, what’s their track record in producing champions, and so on?

Contributing author MissMiaFit lifting some actual weight.
Contributing author MissMiaFit toning with some actual weights.

I’m sure you don’t need my advice, how to train and I’m not going to sell my own brand. However, my counter-intuitive advice is that regardless of your ambitions, seek out a good powerlifting or weightlifting gym and coach, for the following reasons:

  • First, low threshold. Even if you’re intimidated to go to a gym, strength athletes don’t care where you come from, and they’re not there to pose in flashy clothes, impress, or judge anyone, and they respect hard work. They’re there to do their own thing and prepare for the next meet, not to look at other people and judge. Regardless what you might expect, strength athletes are also generally a friendly and welcoming bunch.
  • Second, you’ll put your time to best use by learning good technique and getting stronger boosts your self confidence and quality of life more than pumping iron aimlessly. You’ll not only look and feel better, you’ll be more functional and resilient. And powerlifting is not mutually exclusive with working on aesthetics, if you look at powerlifters below the superheavyweight class, they often have a very good physique. If you don’t believe me, look up Marisa Inda, Mattie Rodgers, Kevin Oak, or Brian Alsruhe – these are all unbelievably strong competitors who give fitness chicks and jocks a good run for their money in terms of looks.

And if getting a PT locally isn’t an option, never fear. If you’d rather read a book, Starting Strength and Practical Programming by Mark Rippetoe are the classic one-two jab-and-cross combo of lifting. The Wonderland that is Internet has also some very good resources. For beginners I’d particularly recommend YouTube channels by Alan Thrall, Brian Alsruhe, and Omar Isuf. For a bit more fine tuned advice, I’d go and take a look at Izzy Narvaez Powerlifting to Win web page and channel, and Strength Theory portal by Greg Nuckols. Following Dr. Layne Norton, Chad Wesley Smith and Juggernaut Training Systems website, Dr. Mike Israetel and Renaissance Periodization, Chris Duffin of Kabuki Strength, Matt Wenning of Ludus Magnus, and Westside Barbell podcast might not be a bad idea for new ideas to spice up your training. If you’re into lighter side of things and can handle saucy humor, Mark Bell’s SuperTraining YouTube channel might be worth a visit. If the list looks somehow slanted in the gender balance, that’s regrettably true. However I’ve gleaned through a wide variety of training material in my time, and there are regrettably very few female content creators who upload training material of consistent high quality. If you, the reader, know some, please add to my knowledge.

I personally like to follow the advice of successful powerlifters in their mid-to-late thirties and fourties, because these people have been often lifting competitively for more than 10 years, and if they’re still in the game and functional, it tells that they know a thing or two about longevity, injury prevention and rehabilitation, and they’ve likely hit a plateau or several and overcome that. I like to follow Matt Wenning, Chris Duffin, and Stan Efferding, all three of whom are one time World Champion powerlifters and produce quality material of interest. As a rule of thumb, I’d say anyone who deadlifts roughly triple their body weight or 350kg/770lbs, whichever comes first, and has been lifting over 5 years injury free is probably worth at least hearing out.

Anticipating some critique for this piece of writing, who am I to criticize people and talk about these things? Well, I have some lifting, some mountain biking and some rugby in my history. That’s to say I’m not born yesterday. I like lifting, and thinking, and writing, and I’d like others to experience the joy of lifting and start with the best foot forward.  I’m also secure enough as a human being to know how much I don’t. I’m not a coach and I don’t pretend to be, that’s why I cite people more knowledgeable than myself. But more importantly for this paper, I can think straight and interpret data by virtue of training and profession. You see, arguments aren’t evaluated by who lays them out, but by how does the logic work and factual premises hold. So if you have objections, please write a comment and I’m happy to discuss things.  

Credits and notices

The following people have kindly contributed to this piece through advice and comments:

Juha Hulmi, PhD (Exercise Science), Academy Research Fellow at University of Jyväskylä, and Adjunct Professor of Exercise Physiology at University of Helsinki. Dr. Hulmi’s primary research area is muscle hypertrophy. Dr. Hulmi writes a popular fitness blog Lihastohtori (in Finnish)

Mia Sand, better know as MissMiaFit in Instagram. Ms. Sand is a fitness enthusiast, a model, and a health care professional.

Copyright notice: Rights to images belong to their respective owners, pictures used under Fair Use, and credits are withheld to protect the identity of the persons in questions. Credits available on request.

Note 1: ‘Toning’ might be predominantly a female thing, but what toning means in practice is that you grow more muscle and/or loose body fat. The predominate female attributes of vogue seems to be well developed legs and wide hips with an hourglass figure. The pelvic bone determines your hip width, and it’s not going to change without reconstructive surgery, your core musculature determines your waist size, and toning your hiney and legs for more of an hourglass figure means you need to grow muscle in your behind and legs, specifically the gluteai, hamstrings and quadriceps. Any bodybuilder tells you that what growing muscle for natty lifters means lifting relatively heavy weights with full long range of motion in a controlled manner and getting stronger, as well as eating a lot of food and resting a lot, not pumping small weights with partial range of motion and licking an apple for dinner. If any PT tells you otherwise, they’re either selling a miracle cure, or at least telling you comforting lies you’d like to hear.

Another predominantly female thing is the fear of getting ‘too big’. Your average female does not have enough androgenic anabolic hormones in their body to accidentally develop monstrous muscles. Even for the average male it’s hard, and especially after the first half a year of going to the gym, after the beginner gains have been received, any change in lean mass and strength requires incrementally more and harder work. You’re not going to balloon up accidentally to a monster, even if you’re in the lucky few with the genetic predisposition to have high androgenic hormone levels, . If you look at top level bodybuilders from both sexes, they are genetically predisposed and/or using PEDs, have a huge training volume up to twice a day 6 days a week, and 6-8 meals a day; they didn’t grow that big by accident.

 

Mistä on hyvät tutkimusaiheet tehty?

..kysyy aloitteleva jatko-opiskelija. Tämä juttu on tietyllä tapaa jatkoa edelliselle kirjoitukselle jatko-opiskelijan lukulistastasta. Näytin sitä kirjoituksen ”tilaajalle” ja sain vastaukseksi kysymyksen, että miten se aihe sitten oikein valitaan. Aiheen valinnan tärkeyttä kun painotetaan kuulemma usein ohjeissa, mutta kuulemma niissä ei kerrota miten se valinta sitten tapahtuu. Yritän siis seuraavassa purkaa auki jonkinlaisen tavan valita tutkimusaihe.

Tämä kirjoitus on siirretty toiseen blogiin, ks. http://kallepiirainen.wordpress.com/2013/08/16/mista-on-hyvat-tutkimusaiheet-tehty/

Mitä jatko-opiskelijan kannattaisi lukea?

Ystäväni, joka suunnittelee aloittavansa jatko-opintoja kysyi taannoin, että mitä jatko-opiskelijan pitäisi lukea? Samalla tuli ehdotus, että kirjoittaisin jopa blogiin siitä jutun. Seuraavassa siis listaa kirjoista ja artikkeleista jotka ovat vaikuttaneet minun ajatteluuni ja jotka luulisin hyödylliseksi muidenkin lukea. Tämä lukulista korvaa kenenkään jatko-opintojen ohjaajan antamia ohjeita, vaan sen on tarkoitus toimia oheismateriaalina ja avartajana. Senpä tähden en ole erikseen listannut minkään, edes oman tieteenalani, klassikkoja erikseen vaan sellaisia helmiä jotka ovat muuten vaarassa jäädä lukematta.

Kirjoitus on siirretty toiseen blogiin: http://kallepiirainen.wordpress.com/2013/08/16/mita-jatko-opiskelijan-kannattaisi-lukea/

Arse gratia artis

Tulin taannoin lukeneeksi Bruce Charltonin pamfletin ”The Story of Real Science”, joka on tarina länsimaisen tieteen kehityksestä ja rappiosta. Charltonin ponsi on, että itse asiassa todellinen tiede on kuollut ja muuttunut joskisikin muuksi; enemmänkin juhlamenojen harjoittamiseksi ja sijaistoiminaksi kuin määrätietoiseksi ja pyrkimykseksi uuden tiedon tuottamiseksi maailman ihmeistä. Kirjoitin tämän blogikirjoituksen ensimmäisen version jo hyvä tovi sitten, mutta heräsin pohtimaan asiaa uudemman kerran nyt kun olen jälleen tutkimuksellisissa tehtävissä. Ohessa siis omia sisäpiirin reflektita tieteentekimisen tilasta ja ajatuksia mahdollisista korjausliikkeistä.

Charlton ajattelee ilmeisesti, että ”tiede”-niminen ilmiö on syntynyt Euroopassa monien epätavallisten olosuhteiden mahdollistamana oikkuna ja alkanut elää omaa elämäänsä  – ja nyt institutionalisoitumisen myötä ilmiö on saavuttanut loppunsa. Totuutta omalla kustannuksellaan ja oman totuuteen kohdistuvan intohimonsa vieminä etsineiden ihmisten toiminnan ja keskinäisen keskustelun on korvannut itseään valvova, julkisella rahalla itsetarkoituksellisesti pyörivä  koneisto, jonka on naamioitava tuotteensa tieteellisiksi edistysaskeliksi riippumatta siitä onko edistystä tapahtunut. Tilanne närästää Charltonia kovin kirpeästi.

Ongelma

Charltonin pontta tukevia merkkejä siitä, että tutkimuksen tekeminen on muuttunut eräänlaiseksi rahtikultin harjoittamiseksi (missä suoritetaan erilaisia seremonioita, ymmärtämättä täysin mistä on kysymys ja oikeastaan välittämättä onko toiminnassa mitään sisältöä) on ilmassa jos tutkimuksen tekemisen arkea tarkastelee kriittisesti. Jos muistelen vertaisryhmääni jatko-opinnoissa, niin ns. totuuden etsintä ja järkevien tutkimuskysymyksiin sopivien menetelmien valinta ei ollut hirvittävän korkealla listalla, kun mietittiin mikä on tärkeintä tutkimustyössä. Paljon enemmän tohotettiin siitä miten julkaistaan, ja varsin vähän siitä mitä julkaistaan tai miksi.

Rahtikultti-ilmiö esiintyy tutkimuksesa erityisesti liittyen ”tieteelliseen metodologiaan”: yhteiskuntatieteellistä tutkimustoimintaa seuranneena  olen havainnut että on joukko tutkijoita jotka tuntuvat uskovan melko voimakkaasti, että tiettyjen metodologisten rituaalien seurailu tuottaa tuloksia, jotka ovat arvokkaita ja ”tieteellisiä” (koska ne on synnytetty metodisesti), vaikka ne olisivat itsessään sekavia, hyödyttömiä ja epäkiinnostavia ja usein banaalejakin.

Aihetta ovat sivunnet myös toimittaja, tutkija Ben Goldacren mainio kirja Bad Science, joka kritisoi voimakkaasti sitä tapaa jolla tiedeuutisia kirjoitetaan ja miten tutkimusta tulkitaan lehdissä. Goldacren ponsi oli että tiedetoimittajat ovat katoava luonnonvara, ja uutisointi tietieestä ja sen tuloksista aliarvio lukijaa karkeasti ja tekee tutkimukselle karhunpalveluksen saamalla sen vaikuttamaan tyhmältä. Tämä on omiaan lisäämään rahtikulttikäytöstä, koska jos kukaan mukaan ei ota tätä vakavasti tai suuremmin välitä mtä täällä tapahtuu, miksemme mekin voisi alkaa kirjoittamaan mediaseksikästä hölynpölyä, sen sijaan että mietittäisiin hiki hatussa miten saadaan parempaa tietoa maailmasta.

Politiikantekijän perinteinen ratkaisu seurailee tieteenkijän toivomusta, eli kun tieteen tasosssa on ongelmia, niin perusratkaisu on heittää enemmän rahaa peliin sillä oletuksella että se parantaa tasoa jollain aikavälillä, koska resursseistahan on aina pula ja jos vain olisi aikaa ja työvoimaa, niin silloinhan me tehtäisiin parempaa tiedettä. Huono uutinen on, että rahoitus on osa ongelmaa. Rahtikultteja tukee myös nykyinen rahoituskäytäntö, missä yliopistoja palkitaan tutkintojen määrästä ja tutkimuspaperien määrästä, juurikaan kysymätä mitä aitoja yhteiskuntaa hyödyttäviä valmiuksia tutkinnon suorittaneilla on, tai mitä aitoja edistysaskelia tutkimuspapereissa on julkaistu. Mitättömien kontribuutioiden tekeminen olemassaolevaan keskusteluun kasvattaa oman julkaisutoiminnan määrää ja on kannustettavaa. Suurten edistysaskeleiden ottamiseen ei ole olemassa erityisiä kannustimia. Jos sinulla on idea, on karriäärinrakennuksen kannalta järkevää esittää se monisanaisesti, useassa julkaisussa, kuin ytimekkäästi ja helposti ymmärrettävässä muodossa.

Tosin on myös niin, että jos esität artikkelissa jotakin oikein mullistavaa, se saa viittauksia ja huomiota. Tosin tässä tullaan taas ongelmaan, että tutkija jolla on kova kiire julkaista, törmää nopeasti ongelmaan jos yrittää esittää jotain valtavirrasta poikeavaa, tai suorastaan mullistavaa. Ei vähiten siksi etä julkaisujen toimituskunnassa istuu uratutkijoita joiden työn uudet löydöt voivat repiä palasiksi, joten tieteellisten vallankumousten tekeminen vaatii sen sortin huolellista tutkimusta ja raastavan kivistä julkaisupolkua, johon seuraavaa määräaikaisuuden hakua varten hiki hatussa papereita keräävä rationaalinen tukija ei kovin kesken ryhdy.

Näiden yleisempien ongelmien ohella, yksi tieteen rappion ajuri on tutkimuksen mikroerikoistuminen, johon myös Charlton kiinnitti huomiota. Sen sijaan että tiede pyrkisi ratkaisemaan suuria yhtenäisiä kysymyksiä, tutkijat etsivät ”sinisen meren strategiaa” kilvan lokeroitumalla pieniin erikoisaloihin joissa voivat olla lähes yksin huippuasiantuntijoita. On helppo olla paras jossain jos kukaan ei ole kiinnostunut asiasta niin paljoa, että viitsisi suuremmin kilpailla. Julkaisutoiminnan kannustimet ovat sen luontoisia, että ne ohjaavat mikro-spesialisaatioon, koska varsinkin jos perustaa oman kulttinsa ja kokoaa kaverinsa sitä kannattavan lehden toimituskunnaksi, on helppo työntää papereita ulos tasaiseen tahtiin.

Vaikka usein väitetään, että tieteellinen järjestelmä on itsensä korjaava kaikkine vertaisarviokäytöntöineen ja korkeine eettisine standardeineen,  huono uutinen on, että jos joskus onkin ollut, niin ei ole enää. Oireena tästä tietynlaisesta tason rapistumisesta on että kansainvälisten julkaisujen määrä on kasvanut ja myös kansainvälisten tiedelehtien määrä on kasvanut hurjasti, mutta silti vain muutamat klassikot keräävät viittauksia mitään ihmeempää määrää. Tunnen tai tiedän akateemikkoja jotka pyörittävät professuurin ja projektien ohella tusinaakin kansainvälistä tiedelehteä, joilla on hyvinkin suoraviivainen ja väljä vertaisarviokäytäntö.

Vertaisarviokäytäntö on jäänyt alan ulkopuoliselle varmasti varsin tuntemattomaksi käsitteksi, mutta se on tieteessä eräänlainen pyhä traditio, joka syntyi kun proto-tieteilijät väittelivät kirjallisesti ja suullisesti tuloksista ja syntyi keskinäisen kunioituksen ilmapiiri jossa kannustettiin toisia ja itseä napakampiin suorituksiin. Nykyään se näyttäytyy silloin kun lähettää artikkelin julkaistavaksi konferenssiin tai lehteen, jolloin se lähetetään toimituskunnalle arvioitavaksi, ja toimituskunta lukee jutun läpi ja päättää kantaako paperin meriitti niin pitkälle etä se on aito lisä tieteelliseen tietoon. Vertaisarvion tarkoituksena on toimia tietynlaisena kirittäjänä, mutta varjopuolena on että nämä ns. tieteen portinvartijat eivät välttämättä ole idealisteja, ja uusilla ideoilla tai lähestymistavoilla on usein vaikeuksia tunkeutua kentälle, jos ne eivät sovi vanhoihin kehyksiin. Tietyllä tapaa takaperoinen ilmiö on myös se että nimen omaan poikkitieteellisiä julkaisuja on vaikea saada läpi monesti, koska ne eivät sovi asetettuihin raameihin totutulla tavalla.

Karl Popperin aikanaan huomiota herättänyt ajatus oli että tieteellinen tieto sisältää tosia väitelauseita, jotka selittävät ja ennustava maailmaa ja joiden tulee olla empiirisesti kumottavissa. Tätä ajatusta kutsutaan Popperin falsifikationismiksi, ja sen ajatuksena on että tieteilijät kehittelevät teorioita, so. näitä väitteitä tai sääntöjä maailmassa esiintyvitä syy-seuraus -suhteista perustuen aiempaan tutkimukseen ja omiin havaintoihinsa, operationalisoivat ja pyrkivät kumoamaan ne nähdäkseen että pitävätkö ne paikkansa empiiristen havaintojen edessä. Näin tiede edistyy sillä tavoin, että vain todellisten havaintojen testit läpikäyneet väitteet saavat toden statuksen. Imre Lakatos, joka oli Popperin kriitikko, lisäsi että tieteessä on isompia ja pienempiä väitteitä, jotka rakentavat tosien väitelauseiden verkon, jossa pienemmät väitteet ikäänkuin suojevat isompia väitteitä. Puhtaimmillaan tämä toimii matematiikassa, jossa on tietynlaisia perusväitteitä joita kutsutaan aksioomiksi, ja joiden varaan matemaattiset todistelut rakennetaan, muotoon ”koska on/voidaan olettaa a ja b, seuraa tässä tapauksessa c”. Myös fysiikka on täynnä tälläisiä väitteitä, esim. ”kappaleen kiihdyttämiseen tarvittana voima on kappaleen massan ja kiihtyvyyden tulo (matemaattisella notaatiolla F=ma)”, joka itse asiassa on kumottu Einsteinin toimesta, joka totesi että kappaleen nopeus vaikuttaa sen massaan suurilla nopeuksilla, ja empiirinen havainto on osoittanut että Newtonin teoria ei ennusta kappaleen liikettä tarkasti. Käytännön tieteentekemisessä falsifikationismi kaatuu kuitenki usein operationalisoinnista kiistelyyn ja itse kukin niin kovin mieluusti pitää omasta lempiteoriastaan kiinni kuin lapsestaan, ei vähiten siksi, että omat keskeiset kontrobuutiot usein rakentuvat siihen uhattuu lempiteoriaan.

Tieteensosiologian ohella yksi merkittävä selittäjä tieteen ongelmille on ns. Sturgeonin sääntö, tieteiskirjailija Theodore Sturgeonin mukaan, joka  tarinan mukaan vastasi kirjallisuustoimittajan kysymykseen ”miksi 90% tieteiskirjallisuudesta on moskaa?” hetken mietittyään, että se johtuu vain siitä että että kaikesta ihmisen tekemisestä 90% on moskaa. Tieteessä, ja tietenkin muuallakin, tämä on ongelma siksi että tiede elää niistä pienistä kultahipuista jotka ovat se olennaisin 10%. Voi olla että varsinainen tieteellinen edistys tapahtuu siellä viimeisessä prosentissa, joka sitten hukkuu kaikkeen siihen moskaan Varsinkin uudet alalla tulijat ovat suurissa vaikeuksissa erottaa rahtikultinharjoittajat niistä jotka tekevät työtä tosissaan ja tekevät sen minkä ihminen pystyy ja sen jälkeen paremmin uudestaan.

Keskustelut

Yhteenvetona siis, modernin tieteen ongelma kaikenkaikkiaan tiivistyy pariin huolestuttavaan seikkaan, samaan aikaan kun voluumia pyritään kasvattamaan, niin huomio hajaantuu entistä laajemmalle. Käytönnössä sen sijaan että lisärahalla saataisiin lisää edistystä, rintama pikemminkin laajenee ja kenttä rämettyy erilaisten pikku koulukuntien hommaluksi, sen sijaan että jotkut terävät kärjet tyntyisivät määrätietoisesti entistä pidemmälle. Tätä kehitystä tukevat vääränlaiset kannustimet jotka palkitsevat tuotteliaasta puuhastelusta enemmän kuin harkituista edistysaskelista.

Kovia väitteitä, eikö totta? Mihin tämä sitten perustuu? Osa havainnoista perustuu ihan minun arkikokemukseeni tutkijana ja TKI-politiikan neuvonantajana. Mutta samalla paljon havainnoista pohjaa työssäni käymiin keskusteluihin ja eri hankkeissa tehtyihin haastatteluihin ja niistä tehtyyn tulkintaan. Keskustelukumppanina on ollut suurten ja pienten suomalaisten teollisuusyritysten TKI-henkilöstöä, tutkimusrahoittajien ja ministeriöiden viranhaltijoita ja tutkijoita. Uskoisin myös, että havainnoille löytyy kaikupohjaa tutkimuksessa ja politiikanteossa. Käsittääkseni nämä ongelmat ovat aika hyvin tiedossa, vaikka niistä ei välttämättä näin eksplisiittisesti puhuttaisikaan.

Lopullisia ratkaisuja on hankala keksiä ensinäkemältä, mutta eräitä ehdotuksia on helpohko haarukoida. Rahoituksen ensinnäkin pitäisi maksaa ensiluokkaisista tuloksista tai mieluummin vielä vaikutuksista, ei aktiviteeteista. Kuten edellä sivuttiin, on lehtiä ja on lehtiä, joten nykypäivänä(-kään) sillä meriitillä että joku juttu on julkaistu lehdessä, eli tieteellisessä aikakauskirjassa, ei ole käytönnössä mitään painoa itsessään. Hyvä alku olisi että yliopistoja palkittaisin ensisijaisesti vain julkaisuista kourallisessa monialaisia ja vuosikymmeniä pyörineitä tiedelehtiä joilla on progressiivinen tutkimusohjelma, ei siis progressiivinen poliittisesti vaan Popperilaisessa mielessä, tarkoittaen että keskustelu on kriittistä ja vireää. Rahoitusta voisi sitoa myös yliopiston tulosten riippumattomaan, sikäli kun se nyt ylipäätään on mahdollista, vertaisarviointiin, joka takaisi jonkinlaisen edes siedettävän yhteisen laatutason.

Kuten edellä todettiin, keskeisin ratkaisu, jota on tähän asti tarjottu on ollut tehdä enemmän tiedettä. Nyt kun ollaan jo kuopassa, se tarkoittaa että kaivetaan lisää. Sen sijan kannattaisi ehkä miettiä, että miten päästään ulos kuopasta. Tämä on kaiketi Charltonin mielestä keskeisin ongelma. Tieteellisen julkaisutoiminnan ollessa toimintaa, jota tehdään ilman rahoitusta, esim. jonkin muun työn ohella, ei ihmisillä ole kovin suuria kannusteita julkaista mitään itsetarkoituksellisesti. Julkaisemaan pyritään vain sellaista, mikä koetaan aidosti kontribuutioksi. Vastaavastii (julkinen) rahoitus taas täytyy ”oikeuttaa” näyttämällä tuloksia esim juuri julkaisujen muodossa. Uransa jatkamista ja lisärahoituksen saamista haluavalla tieteenrahoittajalla on erittäin suuret kannustimet saada rahalla aikaan jotakin. Vaikka aitoja edistysaskelia tai muuta hyödyllistä ei syntyisi, niin sellaisena tarjoillaan sitten jotakin muuta. Jos jollakin tutkimusalueella päästäänkin jonkinlaiseen aitoon edistysaskeleeseen, se helposti hukkuu tieteellisen toiminnan suureen volyymiin, koska sillä ei ole mitään keinoa erottautua ”aidosti aitona” edistysaskeleena, koska kaikki rahoitusta nauttivat tutkimuksen tekijät pyrkivät esittämään lopputuotteensa sellaisena.

Jos tieteellisen toiminnan rahoitus sitten lopetetaan, ymmärrettävänä pelkona on että moni aito ja hyödyllinen kontribuutio jää julkaisematta, koska taloudellisia mahdollisuuksia ei ole. No, tässä kohtaa on punnittava hyötyjä ja haittoja. Julkaisujen määrän romahtaessa julkaisemiseen liittyvä glooria ja kunnia kasvavat suuresti. Tämä motivoi julkaisemiseen, vaikka se pitäisikin tehdä entistä enemmän ”omalla ajalla” ja omalla tai työnantajan kustannuksella. Kannattaa muistaa että eräätkin suurimmista tieteen edistysaskelista ovat syntyneet harrastelun seurauksena. Jos katsotaan valistuksen aikaan, jolloi tiede siinä mielessä kun me sen nyt tunnemme, syntyi se tapahtui kokonaan harrastuspohjalta. Sittemmin 1900-luvun alussa Einstein kehitteli keskeisimmät ajatuksensa kuuluisasti patenttivirkailijana ja eräs postuumisti maineikkaimpia filosofeja C.S. Peirce kirjoitteli kuuluisat teoksensa työskennellessään maanmittaajana 1930-luvulla. Myös fysiikan, tietotekniikan ja bioteknologian suuria edisysaskeleita on otettu nimen omaan kaupallisissa laboratorioissa, transistori keksittiin 1940-luvun lopulla Bellin laboratorioissa ja niin edelleen.

Mitä tulee sitten osaamisen kehittämiseen, olen melko vahvasti sitä mieltä että jo maisteriopiskelijoille pitäsi opettaa tieteellistä ajattelua, tieteenteoriaa, epistemologiaa, metodologiaa, logiikkaa, argumentointia ja väittelytaitoa, jotka auttavat ymmärtämään mistä tutkimuksesta on kysymys ja lukemaan sitä kriittisesti. Oppimistavoitteena pitäisi olla, että opiskelija pystyy sujuvasti lukemaan ja arvioimaan kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja sekä tekemään keskinkertaisen meta-analyysin lukemastaan, ennenkuin pääsee yliopistosta. Joku sanoo nyt tietysti että onhan meillä kandityöt, gradut ja dipat sitä varten. Niiden lähdeluetteloita ja käsittelytapaa katsoen, minä vastaan ”pffft”. Vain vitosen dipoissa jos niissäkään on yleensä katsastettu kirjallisuutta mitenkään kriittisesti, ja itse asiasa varsin monessa väikkärissäkin on tyydytty lainaamaan muiden työtä varsin kritiikittömästi, sen kummemmin tutkimatta juttujen tutkimusasetelmaa ja premissejä, sekä niiden sopivuutta omaan tutkimukseen. Tässä siis tullaan hyvin helposti tuonne Bad Science-alueelle. Vähän erikoisempi suositus on esitetty kirjallisuudessa; neuvo on että tutkimukseen pitäisi psykologisilla testeillä värvätä tinkimättömiä totuudenetsijöitä joilla vahvoja psykopaattisia tendessejä, jotka siis toisin sanoen silmät palaen kieroilevat, lahjovat ja kiemurtelevat tiensä kohti suurempaa totuutta ajattelematta mitä muut ovat siitä mieltä. Tämä edustaa melko puhtaasti johtamiskoulukuntaa, joka tunnetaan nimellä ”jos ei homma toimi, mies vaihtuu”.

Yksi tieteelliseen julkaisutoimintaan liittyvä perusongelma on myös se että tiedelehtiä eivät lue kuin toiset tieteenharjoitajat, koska ne ovat hyvin kalliita ja vaikeasti saatavilla muuten kuin institutionaalisten tietokantatilausten kautta. Tietynlainen tulevaisuuden visio tälle voisi olla avoin tiedepankki johon julkaisut voidaan koota ja esimerkiksi vielä koodata semanttisesti. Tähän suuntaan on jo liikkunutkin avoin Social Science Research Network SSRN, jossa monetkin hyvin vakavasti otettavat tieteentekijät julkaisevat alustavia havaintoja ja hyvinkin viimeisteltyjä luonnosversioita artikkeleista.

Mitä sitten tulee siihen ongelmaan että tiedemaailma on jonkinlainen todellisuuskupla, eikä sillä ole suurempaa yhteiskunnallista merkitystä, luultavasti helpoin ellei ainoa lääke olisi muuttaa ainakin osa tutkimusrahoituksesta palvelusetelityyppiseksi, eli jaetaan esim yrityksille shekkejä joilla ne voivat ostaa suomessa TEKESin tai Akatemian piikkiin työaikaa korkeakouluista omien ja asikkaidensa ongelmien ratkaisuun. Tästä on hyvää kokemusta esim. Eestissä, jossa kokeiltiin ja havaintona on että erityisesti pienyrityksille tämä on hallinnollisesti kevyt ja hyvä tapa päästä kiinni vimeisimpään tutkimustietoon ja hyödyntää sitä omassa lisäarvon tuotannossa.

Tosin tätä suuntaan akateeminen maailma vastustaa ankarasti, koska tapana on ajatella että teollisuuden ongelmat ovat pääosin triviaaleja ja ja niiden parissa työskentely on välipalapuuhastelua. No tietysti näin usein onkin. Varsinkin raskaan julkisen rahoituksen maissa on tapana, että teknis-orientoitunut tutkimusrahoitus on ikäänkuin yritysten ylimääräinen T&K budjetti jolla puuhataan kaikenlaista projektitoimintaa suuremmin välittämättä sen tieteellisestä kontribuutiosta. Vieläpä usein niin että tutkimuksen aloitteet tulevat yliopistoista joissa on alituinen pula projektirahoituksesta ja yritykset ovat mukana lähinnä nimellisellä panoksella seuraamassa jos kuitenkin syntyisi jotain mielenkiintoista jolla voisi tehdä rahaa. Mutta valitettavasti edellä käydyn keskustelun valossa näyttää että perinteisesti pyhänä pidetty ”ars gratia artis” -periaate toteutuu muodossa arse gratia artis, ja tieteen institutonalisoituneen tutkimuksenharjoittamisen rahoittaminen sen itsensä vuoksi ei automaattisesti tuota toivottuja kultajyviä.

Oma lukunsa on sitten koko julkisen rahoituksen additionaliteetti, eli kysymys siitä tuottaako julkinen rahoitus  vipuvaikutuksellaan jotain sellaista arvokasta joka muuten olisi jäänyt tekemättä. Taannoisessa ison TKI-rahoitusohjelman arvioinnissa tehdyssä hastattelussa ersä maamme IT-alan keskisimmistä vaikuttajista sanoi, jotakuinkin että Suomessa ei ole koskaan tehty julkisella tuella mitään TKI-toimintaa jota ei jollain aikataululla olisi tehty yksityisellä investoinnilla. Teollisuuden edustajat ovat kyllä laajasti sitä mieltä että julkisen rahan vipuvaikutus on sitä, että tehdään asioita joita olisi tehty joka tapauksessa, mutta ennemmin ja nopeammin, ja parhaassa tapauksessa isommin, perusteellisemmin ja paremmin. Esimerkkejä löytyy suuntaan jos toiseenkin. Kuuluisimpia esimerkkejä todella onnistuneesta julkisesta TKI rahoituksesta on Yhdysvaltain avaruusohjelma 1960-luvulla, jonka tuloksena syntyi valtava määrä teknologiaa ja tiedettä. Mutta toisaalta olisiko tämä kaikki jäänyt tekemättä jos avaruusohjelmaa ei olisi ollut? Tätä on hankala spekuloida, koska äärettömän ajan kuluessa tuhat apinaa kirjoituskoneeseen kahlittuna tuottaa jollain todennäköisyydellä Shakespearen tuotannon, mutta avaruusohjelma eittämättä toi jäntevyyttä toimintaan ja suuntasi ilmailu- ja muun teollisuuden ponnistuksia yhteiseen teemaan.

Lopuksi on todettava, että tätä puheenvuoroa on helppo lukea, että minun mielestäni julkisen tutkimuksen rahoitus pitäisi lopettaa, tai varmaan myös siten että tutkimusrahoitus pitäisi alistaa enemmän poliittiselle tai muulle ohjaukselle. En kuitenkaan ole sitä mieltä. Poliittisen ohjauksen ongelma on se, että jos tehdään tutkimusta nykyisiin ongelmiin niin ratkaisut ovat myöhässä. Lisäksi on äärimmäisen vaikea enustaa mikä on tärkeää ja rahoittamisen arvoista. Minun lempiesimerkkini on Fourier-analyysi, jota matemaatikko Joseph Fourier kehitteli 1800-luvulla. Fourierin kuningasajatus oli kehittää matemaattinen pohja aaltomuotojen ilmaisemiselle geneeristen triginimetristen funktioiden muodossa. Aikanaan Fourierin puuhastelua pidettiin hullun touhuna, koska eihän näille funktioille ole koskaan mitään käyttöä. Nykyään, reilut 200 vuotta myöhemmin, Fourier-muunnokset ovat läsnä aivan kaikkialla, missä käsitellään ääntä ja kuvaa, ja lisäksi niitä Fourierin matematiikkaa käytetään esimerkiksi lämpökattiloiden suunnittelussa ja kaikkialla missä pitää enneustaa lämmönjohtumista. Eli tutkimus kannattaa, vaikka sille ei aina heti olisikaan käyttöä. Minun mielestäni siis tutkimusta kannattaa rahoittaa, mutta kannusteet olisi kehitettävä siihen suuntaan että tiedettä palkitaan ensisijassa arvokkaista tuloksista, ei aktiviteeteista. Lisäksi olen sitä mieltä että soveltavaa tutkimusta ja kehitystäkin kannattaa rahoittaa jossain määrin, jos sille on olemassa selkeä tilaus ja käyttö.

Kirjallisuus

Charlton, B.G. The story of real science: it’s rise, decline and death, Working Paper, April 15th 2012, available: http://thestoryofscience.blogspot.com

Kirja-arvio: Konsulttidemokratia

Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen ”Konsulttidemokratia: Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton” (julk. 2013, kust. Gaudeamus) on noussut kuumaksi puheenaiheeksi niin mediassa kuin konsulttimaailmassa. Siitä on vedetty johtopäätöksiä että konsultit suorastaan yrittävät vallankaappausta maassa, ja ovat vähintään seteliselkärankaisia verenimijöitä.

Niinpä kirja kiinnosti erityisesti, koska se lupasi olla tutkimusta ja herätti niinkin poleemisia puheenvuoroja mediassa. Tästä jokainen voi mielessään vetää johtopäätöksen ”se koira älähtää johon kalikka kalahtaa”, mutta itse asiassa minusta se kalahti paljon vähemmän kuin aiheen ympärillä käyntiin lähteneestä keskustelusta olisi luullut.

Ennekuin mennään aiheeseen niin tunnustuksena todettakoon, että olen tutkija sekä konsultti ja nimeen omaan vieläpä julkisen sektorin konsultti. Niin muodoin on myös syytä todeta, että mikään mitä kirjoitan ei edusta nykyisten tai entisten työnantajieni kantaa, vaan kaikki alla oleva on omaa mielipidettäni.

Yleisarvio

Ensimmäiseksi on todettava että kirja on helppolukuinen ja sujuva esitys aiheeseen ja teksti rullaa eteenpäin kuin huomaamatta. Ensimmäisen lukukerran yleisvaikutelma kirjasta on kuitenkin lievästi epäjohdonmukainen, ikään kuin kirjassa olisi itse asiassa kaksi kirjaa survottu yhteen. Kirja jakaantuu neljään päälukuun, joista johdanto ja toinen numeroitu luku ”Konsulttidemokratian rakennuspalikat” edustavat tutkimuksellista aiheen käsittelyä, jotka ovat tietyllä tapaa eri paria taas ensimmäisen ja kolmannen luvun ”Uudet vallankumoukselliset” ja ”Kansalaisilla töissä – kohti rohkeaa valtiota” kanssa jotka on kirjoitettu enemmän kuin pamfletti, ujostelematta omaa mielipidettä. Näinpä ehdottaisinkin ehkä lukemaan kirjan järjestyksessä Johdanto – II luku – I luku III luku, jolloin se muodostaa johdonmukaisen kokonaisuuden jossa esitetään havaintoja maailmasta ja sitten esitetään niihin liittyvä mielipide.

Noin päällepäin johdannossa ja toisessa luvussa on varsin vähän mitään erikoista. Johdannon sävy muuttuu ensimmäisessä luvussa, jossa lähinnä tunnutaan demonisoivan SITRAa, ja siinä sivussa myös (muita) konsultteja. Jos SITRA on jäänyt oudoksi, se siis on eduskunnan pankkivaltuuston valvoma valtiollinen pääomasijoittaja ja ajatushautomo. Luku rakentaa kuvaa SITRAsta jonkinlaisena epämääräisenä uhkana yhteiskuntajärjestykselle ja kaikenkarvaisia konsultteja jollakin epämääräisellä tapaa SITRAn kätyreiksi, tai vähintäänkin moraalisesti suurpiirteisiksi ja/tai epäpäteviksi huiputtajiksi. Luvussa nostetaan myös kritiikin kohteeksi  managerialismin käsite, joka tarkoittaa jotakuinkin normaaleja yritystoiminnan johtamisen käytäntöjen ja oppien soveltamista julkisen sektorin kontekstissa.

Toinen luku esittelee aineistoon perustuen havaintoja konsulttien käytön seurauksista hallinnossa. Edellisen luvun maalaama kuva konsulteista ja konsulttidemokratian rakennuspalikoista muuttuu, ainakin minulla, aivan huomattavasti kun tullaan toiseen lukuun. Luku nimittäin maalaa enimmäkseen kuvan julkisen sektorin asiantuntijapalveluiden hankinnan ongelmista ja tavoista joilla hankintalainsäädäntöä venytetään. Siinä missä ensimmäisessä luvussa maalataan kuva managerialismin vallankumouksesta, toisessa luvussa piirtyy kuva huonosti valmistellusta ja toteutetusta hankintatoimesta, joka johtanut suurimpaan osaan niistä julkisen sektorin ongelmista, joille kirjoittajat ovat antaneet nimen konsulttidemokratia.

Viimeisessä luvussa aloitetaan taas managerialismista ja esitetään kirjoittajien oma visio julkishallinnosta. Kolmas luku maalaa kuvan rohkeasta valtiosta, joka toimii tuottavasti demokraattisessa ohjauksessa kansalaistensa parhaaksi, ja käyttää minimäärän konsulttipalveluita. Lopussa en ole ihan varma mihin suuntaan kirjoittajien syyttävä sormi osoittaa, kirjoittajat ovat siinä suhteessa hyvin diplomaattisia. Julkisuudessa näyttää vallitsevan jossain määrin ilmapiiri jossa konsultit ovat tarinan roistoja, mutta kirjan johtopäätökset näyttävät ehdottavan enimmäkseen toimia jotka koskevat julkisen sektorin toimintatapoja. Kirjoittajat itse sanovat, että kirja antaa tavallista enemmän tulkinnanvaraa lukijalle, mikä on totta toisessa luvussa. Käytän sitä vapautta tässä tulkitakseni, että näyttää itse asiassa siltä että julkisyhteisöt ovat nähtävästi pääosin itse aiheuttaneet ongelmansa.

Tutkijan arvio

Tässä kohtaa laitan tutkijahatun päähän ja esitän muutaman huomion kirjasta tieteellisen vertaisarvioinnin näkökulmasta. En tee sitä kritisoinnin ilosta, vaan se toivottavasti auttaa lukijaa asettamaan kirjan viestin perspektiiviin. Itse asiassa kirjoittajat itse puhuvat puheenvuorokirjasta, joka on kaiketi eri asia kuin pamfletti tai tutkimusraportti, joten vertaisarviointi voi olla lievästi epäreilu asetelma, mutta koska kirjaa on käsitelty paljon julkisuudessa ikään kuin tutkimuksena, niin voi olla paikallaan katsoa sitä myös tutkimuksen kriteereillä.

Teoksen tavoite on esittää ensimmäinen laajaan aineistoon perustuva kokonaistutkimus konsulttien käytöstä julkisella sektorilla. Koska aihe on kunnianhimoisen laaja, se ei ole erityisen fokusoitunut. Kirjoittajat eivät myöskään tarkemmin erittele mitä uutta tietoa kirja tuo tutkimuksen kenttään, kuin viittaamalla aiempiin julkaisuihin jotka ovat suppeampaa aiheeltaan ja keskittyvät johonkin konsulttien käytön osa-alueeseen.

Jos laitan tutkijanhatun kunnolla päähän ja alan lukea niin ensimmäisenä huomio kiinnittyy käsitteiden määrittelyyn. Käsite konsultti on määritelty johdannossa kattamaan käytännössä kaikki konsultoinnin ja asiantuntijapalveluiden alueet, mukaan lukien myös ajatushautomotoiminnan. Kirjan edetessä ei ole kaiken aikaa selvää minkäsortin konsultoinnista kulloinkin puhutaan. Erityisesti pamflettimaisissa ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa konsultit niputetaan yhteen homogeeniseen massaan, vaikka kirjoittajat toisaalla tarkoituksella mainitsevat että konsultointia on hyvin monenlaista. Nyt lukija ei voi yhtäältä arvioida mitä konsultoinnin haaraa mikäkin havainto koskee ja toisaalta myöskään onko aihe käsitelty kattavasti ja mitkä johtopäätökset koskevat mitäkin konsultoinnin muotoa vai kaikkia yhtälailla.

Toisena huomio kohdistuu aineistoon, sen keräämiseen ja käsittelyyn. Aineistona on käytetty kirjoittajien mukaan haastatteluja, jotka ovat puoli-strukturoituja teemahaastatteluja, kirjanpitoaineistoa ja hankinta-asiakirjoja. Kirjan suurin ongelma tutkimuksen näkökulmasta on, että tutkijat eivät esitä mitään mentelmää tai analyysikehikkoa jonka läpi aineistoja on tulkittu.

Aineistosta lähinnä haastatteluja lainataan eksplisiittisesti ja ilmeisesti hankinta-asiakirjoja ja tiliotteita tutkimalla on muodostettu tilasto konsulttipalveluihin käytetyistä rahasummista. Lukijalle ei kuitenkaan missään vaiheessa muodostu kokonaiskuvaa siitä, että mitä haastatteluissa on sanottu lainausten ulkopuolella ja siten ei ole mitään mahdollisuutta seurata miten johtopäätökset ja suositukset muodostuvat aineistosta. Kuten edellä totesin käsitteiden yhteydessä, koska aineiston käsittely ei ole läpinäkyvää, niin lukija ei voi mitenkään arvioida kuinka suurta osaa julkisen konsulttitoiminnan kokonaisuudesta huomiot koskevat; onko kaikki konsulttitoiminta rahan hukkaa, vai vain osa siitä jne. Tämä voi olla myös yksi syy siihen, että johtopäätökset tuntuvat olevan analyysistä irralliset.

Toinen kysymys sitten on, että mikä aineiston laatu tai kattavuus on ollut. Kysymyksen herättää se että kirjoittajat lainaavat varsinkin toisen luvun loppupuolella suhteellisen paljon julkaistua tutkimusta, ikään kuin jatkaakseen aineistoa. Lukijalle ei myöskään ole esitetty miten haastateltavat on valittu ja miten edustava otos he ovat.

Kun edellä huomioin että kirjoittajat eivät sano mihin kirjallisuuteen he tuovat uutta, he eivät myöskään lopussa kerro mikä oli kontribuutio olemassa olevaan tietoon. Matkan varrella tutkimuskirjallisuuden kanssa ei myöskään suuremmin keskustella, vaan sitä lainataan annettuna. Lainauksia ei myöskään perustella esittämällä meta-analyysin tyyppistä poikkileikkausta kirjallisuudesta, joten erityisen kriittinen lukija voi kysyä että onko lähteiden ja/tai aineiston käytössä tapahtunut ns. kirsikanpoimintaa.

Selvyyden vuoksi totean, että ei ole erityistä näyttöä, että aineisto olisi poikkeuksellisen huonoa, tai että sitä olisi erityisen voimakkaasti väännelty omiin tarkoitusperiin. Tutkijahattuiselle lukijalle vain yksinkertaisesti tulee mieleen näitä kysymyksiä, koska kirjoittajat eivät esitä aineistonhankintastrategiaa, analyysiviitekehystä eivätkä käsittele muuta kirjallisuutta laajasti ja kriittisesti. Kriittisyydestä puheen ollen kirjoittajat eivät myöskään ole järin reflektiivisiä omien tulostensa luotettavuuden, toistettavuuden ja harhattomuuden suhteen, joten lukija jää tässäkin suhteessa roikkumaan ilmaan.

Jos kirjoitan tylysti, niin näillä eväillä teoksen tieteellisiä ansioita ei voi arvioida kuin korkeintaan tutkija joka on sisällä relevantin tutkimusalan diskurssissa ja silloinkin huonosti. Jos olisin vertaisarvioimassa tätä tutkimuksena julkaisua tai esim. väitöstä varten, ehdottaisin asemoitumaan olemassa olevaan kotimaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuteen, tekemään siitä meta-analyysin, esittämään jonkin alan standardia edustavat menetelmällisen kehyksen ja esittämään aineiston tulkinnan sen kautta ja sitten arvioimaan omia havaintoja kriittisesti edellä mainitun meta-analyysin valossa. Eli tuomio olisi uudelleenkirjoitus ja uudelleenlähetys (alan termein ”rewrite and resubmit”).

Kirjoittajien ajatus on helposti ollut kosiskella ns. suurta yleisöä ja välttää tekemästä aiheesta liian monimutkaista ja sen käsittelystä tuskastuttavan yksityiskohtaista, mutta lukijaan olisi voinut luottaa vähän enemmän. Tutkimuksen näkökulmasta suurempi kysymys on, että sikäli jos kirjalle halutaan antaa tutkimuksen leima, suurempi läpinäkyvyys työhön olisi paikallaan.

Keskustelut

Kuten todettu, kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppo lukea ja sinällään mieluisa lukukokemus. Kuitenkin kirjassa on omat ongelmansa jos sitä lukee kriittisesti. Nimittäin, kuten yllä todettiin, kirjoittajat sortuvat samaan läpinäkymättömyyden puutteeseen kuin konsultit ja asetelmasta tuleekin vähän mieleen sanonta ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”. Itse asiassa konsulttidemokratia on jotakuinkin yhtä läpinäkyvä aineiston ja omien mielipiteiden sisäänleipomisen suhteen kuin keskimääräinen konsultin toteuttaman selvityshankkeen loppuraportti.

Yritin lukiessa hahmottaa kirjoittajien pääväitettä, joka voi olla jotain seuraavaa:

Koska

P1: konsulttien käyttämät viitekehykset eivät sovellu julkiselle sektorille ja

P2: konsulttitoiminnan hankinta on hoidettu huonosti,

V1: konsulttipalveluita tulee hankkia minimäärä.

Ensimmäinen premissi näistä kahdesta on avoimempi keskustelulle. Nimitäin jos oletetaan että edustuksellisen demokratian rakenteet toimivat, konsernimaisessa toimintatavassa ei itsessään pitäisi olla rakenteellista vikaa. Jos ajatellaan äärimmilleen vietyä hallinnon konserniohjausta, tullaan tilanteeseen jossa eduskunta on ikään kuin yhtiökokous, joka antaa ohjeita hallitukselle ja voi tarvittaessa erottaa hallituksen välikysymyksellä ellei se seuraa yhtiökokouksen ohjeita. Hallituksen alla Valtioneuvon kanslia on konsernihallinto ja Valtionvarainministeriö on taloushallinto, ja sektoriministeriöt ovat ikään kuin divisioonat tai osastot joilla on omat erityistehtävänsä. Lisäksi kirjoittajien mukaan SITRA esittää, että sektoreiden välillä tapahtuu vaihtoa ja että johtaminen ammattimaistuu. Tässä mallissa poliittinen ohjaus tapahtuu ylätasolla, jossa asetetaan tavoitteet poliittisessa prosessissa ja valtiokonserni suunnittelee ja hoitaa toimet joilla se parhaiten näkee pääsevänsä tavoitteisiin.

Tätä ajatusta kirjoittajat kritisoivat hieman epämääräisesti epädemokraattisuudesta ja tarjoavat ratkaisuksi ministeriöiden toiminnan politisointia komiteoiden välityksellä. Tässä suosituksessa on itsestään selvästi järkeä vain, jos oletetaan että kansanedustuslaitos ei toimi siinä mielessä, että se pystyisi päättämään selkeät linjat ja tavoitteet johon on pyritään ja pystyisi seuraamaan ministeriöiden raportoinnin perusteella miten niihin on päästy. Ilmeisesti kirjoittajat ovat sitä mieltä, että tälläinen poliittinen ohjaus ei riitä tai toimi, sillä en muuten keksi miksi faktapohjainen (fact-based) tai yritysmäinen ministeriöiden toiminta olisi huono asia.

Tässä kohtaa myös on lievä ristiriita; jos katson rohkean valtion luonnostelmaa, niin se ei pohjimmiltaan kovin paljon eroa ajatuksista joita kirjoittajat esittävät SITRAn esittävän. Kirjassa tai sen pamflettimaisemissa osuuksissa tuntuukin aavistuksen olevan pohjavirtaus, että kirjoittajat ainakin osaksi vastustavat liikkeenjohdon oppeja siksi, että kirjoittajat tulevat eri diskurssista, ei niinkään paljon itse asian vuoksi. Sivumennen sanoen poliittisen ohjauksen lisääminen valmistelutyöhön ei näytä sekään itsestään selvästi parantavan lainvalmistelun tai politiikkatoimien laatua, jos Raimo Sailaksen Talouselämässä 15.3. julkaistua haastattelua on uskominen.

Toinen premissi on varsin hyvin aineistolla perusteltu, tosin aineiston läpinäkymättömyydestä johtuen ei ole mahdollista arvioida miten laaja ongelma todellisuudessa on. Lukijana ei ole mahdollista tietää ovatko kirjoittajat poimineet pahimmat ongelmatapaukset ja käyttävät niitä polttoaineena argumentin läpiviemiseen. Joka tapauksessa havainnot hankintatoimesta vastaavat varsin hyvin arkikokemusta, eli niihin on minun näkökulmastani vähän kommentoitavaa.

Oikeastaan suurempi huomio liittyy vain osaksi kirjaan ja enemmän siitä käytyyn keskusteluun. Nimittäin näyttää, että osaksi kirjassa ja vielä enemmän siitä käydyssä keskustelussa on jonkin verran sotkettu syy ja seuraus toisiinsa. Kirjasta saa herkästi sen käsityksen että erilaiset konsultit ovat pääsyynä julkisen hallinnon sekaannuksen ja huonoon johtamiseen, mutta toisen luvun aineiston valossa voisi yhtä hyvin päätellä että konsulttidemokratia on vain lieveilmiö siitä, että julkinen sektori on sisäisessä sekaannuksessa ja yrittää paikata sitä erilaisilla asiantuntijapalveluilla.

Lisäksi on syytä huomioida, että kirja ei vaikuttaisi olevan mitenkään arvovapaa, päätellen siitä että muutamassa kohdassa ”uusliberalilismi” esiintyy ikään kuin syytöksenä ja kirjassa puhutaan myös aavistuksen syyttävään sävyyn itsetarkoituksellisesta julkisen sektorin pienentämisestä. Vaikuttaa siltä että kirjoittajat vastustavat uusliberalismia ja sen ilmentymänä pitämäänsä managerialismia, mutta eivät tee sitä mitenkään läpinäkyvästi ja epäilen että tämä voi olla syynä myös lukujen väliseen epäjatkuvuuteen.

Konsultteja ei toki voi pitää sivullisina uhreina, mutta jos konsultit ovat verenimijöitä niin silloin ne ovat kuin Terry Prattchetin vampyyrejä: Konsultit voivat olla sulavasti käyttäytyviä, mahdollisesti hyvin pukeutuvia ja ajoittain karismaattisia, mutta ne eivät voi ylittää hankintamenettelyn virtaavaa vettä ilman että joku laskee sillan, eivätkä voi tulla myymään paikkoihin joihin heitä ei kutsuta. Lisäksi ne kammoavat pyhiä symboleja kuten oikeusprosessia ja kuolevat naurettavan helposti jos tilaaja iskee seipään sydämeen jättämällä laskun maksamatta jos sopimusvelvoitteet eivät täyty. Tahtoo sanoa, että konsulteista ei ole mitään vaaraa jos hankkija on tilanteen tasalla ja tietää mitä haluaa saavuttaa.

Kirjan lukijalle on ehkä hyödyksi ymmärtää vähän mihin konsulttien toiminta perustuu, jotta havainnot asettuvat oikeaan viitekehykseen. Ensimmäisenä pitää muistaa että konsultit ovat rahan tekemisen bisneksessä ja sitä tehdäkseen tarjoavat asiantuntijapalveluita. Konsulttitoiminnan perussääntö on, että konsultin keskeisin resurssi on osaaminen ja työaika. Niinpä konsultit myyvät ensisijassa työaikaansa. Toimeksiannoissa proseduuri on pääosin seuraava: hankintailmoitus julkaistaan ja siinä esitetään toimeksiannon tausta ja tarkoitus, sekä usein vaatimuksia tarjoajalle ja jokin budjetti. Toimittaja laatii tarjouksen jossa tärkein osa on toimeksiannon tulkinta ja työsuunnitelma toimeksiannon toteuttamiseksi. Lisäksi esitellään henkilöt ja heidän kokemuksensa vastaavanlaisista toimeksiannoista. Hinnoittelu perustuu työsuunnitelmaan ja sen toteuttamisen vaatimaan työmäärään. Kun sopimus syntyy, työsuunnitelma vahvistetaan ja konsultti alkaa toteuttaa sitä sovitussa aikataulussa sopimuksen puitteissa.

Yleensä toimeksiantosopimuksessa määritellään, että toimeksiannon toteutukseen käytetään henkilöitä joilla on tarvittava osaaminen, joka vastaa sitä mitä tarjouksessa on esitetty. On varsin tavallista että toimeksiantojen osia tekevät henkilöt joilla jostain syystä on vähemmän työtä pöydällään kun hanke on menossa. Jos tilaaja haluaa varmistaa että toimeksiannon toteuttamiseen osallistuvat juuri ne konsultit jotka on esitetty tarjouksessa, sen voi erikseen varmistaa sopimuksessa. Kun tämän konsulttitoiminnan peruslogiikan ymmärtää, asiantuntijapalveluiden hankinta muodostuu helpommaksi ja ymmärrettävämmäksi.

Tässä on tärkeää huomata, että käytännössä toimeksianto ja se mitä siitä voidaan saada ulos lukittuu jo paljon hankintavaiheessa. Jos työn tilaajalle ei oikein ole selvää mitkä ovat halutut tulokset, niin ei se ole selvää myöskään toteuttajalle. Sivuhuomautuksena on syytä todeta, että jos organisaatio ei tiedä mitä se haluaa konsulteilta, niin se ei välttämättä saa työryhmä- tai komiteatyöllä sen enempää aikaan. Tarvittaessa määrittelyä voidaan hieroa jonkin sortin prosessikonsultoinnilla, mutta se pitäisi huomioida sitten jo työsuunnitelmassa.

Milloin konsulteista sitten on hyötyä? Kirjoittajien toteamus, että konsulteista on hyötyä silloin kun tarvitaan harvinaista erityisosaamista tai ulkopuolista ja suhteellisen riippumatonta näkökulmaa ja tehdään jotain kertaluontoisia tai harvoin toistuvia toimenpiteitä voisi olla suoraan työnantajani suusta. Vaativat muutokset voivat olla oiva kohde prosessikonsultoinnille, paitsi jos ne toistuvat joka vuosi kuin vuodenajat. Erilaiset selvitykset voivat olla hyvä konsultointikohde, koska konsultti voi tarjota oman näkökulmansa ja haastatteluiden yms. aineiston kautta saada myös sidosryhmien näkemyksen mukaan. Fasilitoinnille tai prosessikonsultoinnillekin on tilauksensa jos jokin prosessi hannaa sen takia, että henkilösuhteet klikkaavat ja työstä ei tahdo tulla mitään ilman erotuomaria.

Havainto, että jatkuvissa tai usein toistuvissa toimissa konsultit tulevat kalliiksi yksinkertaisesti johtuen konsulttitoiminnan ansaintalogiikasta on kohtuullisen kiistaton. Jatkuvaan konsulttityöhön liittyy juuri myös kirjoittajien nostama riski, että kaikki oppiminen ja asiantuntemus kumuloituu konsulteille, ei tilaajille, on myös todellinen ja kannattaa ottaa huomioon. Puolestaan väite siitä että konsultit tekisivät päätöksiä tai käyttäisivät valtaa, ei ole kiistaton. Konsultoinnin logiikka on kuitenkin tuottaa tietoa päätöksenteon tueksi jota viranhaltijat voivat käyttää, aivan samaan tapaan kuin komiteoissa ja työryhmissä.

Lopuksi on todettava, että yllä kuvatuista puutteistaan huolimatta kirja on hyvä avaus julkisen johtamisen kehittämiseen. Jos kirjaa lukee tutkimusraporttina, se on vahvimmillaan silloin kun se esittää aineistoon perustuvia havaintoja konsulttidemokratiasta, mutta se on heikompi vetäessään johtopäätöksiä. Jos se ottaa pamflettina, se on tavallista paremmin perusteltu näkökulma siihen miten kirjoittajien mielestä hallintoa tulisi kehittää.

Takaisitko Riot Entertainmentin lainat?

Eilen katselin uutisista ministeri Urpilaista inttämässä tuskatuneena euroalueen lainatakuista ”Espanjaan ei lähetetä senttiäkään” ja siihen päälle Soinia toteamasta alistuneena että kauheata politiikka kun rikkinäisiin systeemeihin lapioidaan lisää rahaa ja odotetaan että se korjaa onghelmat. Tuli mieleen että mitenkäs nämä lainatakuut oikein toimivat, nimittäin onhan teknisesti ottaen totta ettei euromaihin lähetetä rahaa siinä merkityksessä kuin ministeri Urpilainen kuvittelee opposition ajattelevan, mutta takuissa on se ongelma että pitää kuitenkin valmistautua siihen että ne tulevat maksettavaksi jos lainan ottaja ei suoriudu veloistaan. Tässä mielessä minusta on ihan järkevä kysymys että miten paljon me oikein voimme lainoja taata pitäen mielessä että ne tulevat mahdollisesti kuitenkin maksettavaksi. Ei tarvitse kuin miettiä 1990-luvun lamaa jolloin yksi sun toinen joutui vararikkoon kun varsinaiset velalliset eivät enää suoriutuneetkaan veloistaan.

Nyt mitä näihin takuisiin tulee, niin tässä kun pihakeinussa mietin tätä takuuasiaa niin tuli jotenkin kumma mielleyhtymä Kreikan talouden ja Ruit Entertainmentin taloudenhoidon välille. Minusta tätä euroalueen velkatakuiden ongelmaa on helpompi ajatella kun vie sen analogiana noin yksilötasolle. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin voidaan leikkiä hetki että ollaan 2000-luvun alussa ja opiskelukaveri on perustanut hyvän firman joka tuo rahaa kuin suokuokalla uudesta nousevasta liiketoiminta-alueesta. Kaverit ovat innostuneita ja tekevät työtä niska limassa ja tuovat lisää rahaa, ja päätät sijoittaa itsekkin kun näyttää että tämä voisi olla hyvä juttu.

Mutta sitten, kun kaikki menee päällisin puolin hyvin, paljastuukin että firma onkin ihan mätä sisältä; kaikki se raha mikä on tullut firmaan sijoituksina on mennytkin tolkuttoman hyviin henkilöstöetuihin, bileisiin ja PR:n, mutta oikein mitään varsinaista arvonluontia ei ole tapahtunut. Paljastuu myös että tätä kaikkea on peitelty rehellisyyden rajoilla kulkevalla luovalla kirjanpidolla. Kun homma räjähtää silmiin niin sijoittajat pääosin katoavat, suuria ja alati kasvavia kuluja ei pystytäkkään kattamaan kun sisään ei tule uusia sijoituksi eikä varsinaisia tuotteita ole saatu oikein ulos ainakaan suunnitellulla tai luvatulla tavalla. Lisäksi asiakkaat alkavat kyselemään missä luvatut tuotteet ovat.

Nyt toiminta pitäisi pystyä pääomittamaan ja opiskelukaveri tulee kyselemän pussit silmien alla, että takaisitko lainan yrityksen pääomittamiseen jotta saadaan tuotteet kehitettyä loppuun ja toimitettua asiakkaalle. Lainaa käydään kyselemässä, koska yksityiset sijoittajat eivät enää anna pääomaa ja osakkeen arvokin on romahtanut. Vakuuksia ei ole joten lainaakaan ei saa kuin tähtitieteellisellä korolla, paitsi jos on takaajia. Kaveri selittää tämän vähän siloitellen ja sanoo ettei tarvita kun tämä yksi laina, ollaan ihan pian pääsemässä tulorahoitukseen.

Nyt, takaistko tämän lainan? Mietit kuumeisesti että olet laittanut aika ison osan säästöistäsi osakkeisiin kohtuu hyvällä hintaa, ja vaikka välillä olit plussalla niin nyt potistasi on sulanut kolme neljänestä pois. Tekee kipeää ajatella että homma menee nurin ja menetät koko potin, eikä nykyisellä kurssilla tekisi myydä poiskaan koska siinä menee kaikki säästöt. Mietit kuitenkin että sitten olet vielä syvemmällä sopassa jos laina ei riitäkkään kulujen kattamiseen tai jos sijoittavat laittavat koko roskan myyntiin. Verojen maksun aikakin lähestyy ja verottaja voi hakea puljun konkurssiin jos ei kassasta löydy riittävästi rahaa.

Katselet kaveria ja mietit vakavasti, että jos nämä vesselit eivät ole tähänkään mennessä saaneet aikaa muuta kuin kuumaa ilmaa, niin mitenhän se tuotteiden toimittaminen nyt sitten oikeasti onnistuu. Onko se nyt joka tapauksessa menoa vai onko tämä ohimenevä markkinapaniikki ja korjaantuu sillä jos joku vaan jaksaa uskoa ja pääomittaa vielä hetken että lupaukset saadaan lunastukseen jolloin kaikki voittavat? Mietit myös sitä mitä tiedät yrityksen toiminnasta lehtijuttujen ja kuulopuheiden perusteella että hoitaako tämä toimiva johto jonka olet tavannut lähinnä juhlissa nyt oikeasti homman kotiin.  Entä bileisiin tottunut henkilöstö, nyt kun ilmainen loma on ohi, alkaako se puurtaa nyt oikeasti yhdeksästä yhdeksään tuotteita kasaan, vai alkaako avainhenkilöiden joukkopako pikkuhiljaa.

Tietysti syyt vararikon takana ja kehityspolut ovat euroalueen kriisitalouksissa kertaluokkaa monimutkaisemat kuin Riot Entertainmentin tapauksessa. Lisäksi tietysti seuraukset ovat potentiaalisesti eri mittaluokkaa jos kokonainen maa menee konkurssiin, kuin jos yksi yritys, mutta pohjimmiltaa minusta analogia pitää. Joku on ottanut liikaa riskiä, ja elänyt leveämmin kuin on ollut varaa ja tuottanut vähemmän kuin on luvattu ja väitetty. Molemmissa on minusta ydinkysymys: uskotko sinä että euroalueen kriisitalouksissa systeemi ei ole rikki, vaan kysessä on vain hikka markkinoilla? Vai onko nyt kuitenkin niin että kyseessä ei ole mikään Markkinoiden salajuoni, vaan valuvika alueen talouksissa, joka ei korjaannu vain heittämällä lisää rahaa koneeseen? Nimittäin jos kyseessä on tilapäinen häiriö, niin taatahan kannattaa, mutta jos kyseessä on perustavanlaatuinen vika, niin silloin pitkällä tähtäimelläolisi helpompaa leikata huonot palat pois unionista kuin homeet pois juustosta ja jatkaa elämää.

Miettikääpä sitä juhannuksenanne,

-K