Train Like a Wiener – Five reasons why you probably shouldn’t buy things from your fitness idol

If you follow the social media fitness scene, after a while you start to see some clear patterns. One is that in the Instagram and YouTube fitness scene there’s an inordinate amount of woo in the form or various products and supplements being sold to unsuspecting and eager fitness enthusiasts. Another is that people get enamored with their favorite instagrammers or youtubers and buy into their workouts or copy their exercises in a rote manner. The problem with this is that in many cases you’re wasting your time and money on ill-planned exercise and useless of ineffective products.

I want to be clear, this article is going to be very blunt and critical. Despite that, I’m not opposed to social media or fitness. I think it’s great that people are inspired to share their experiences in social media and interested in making a positive change in their lives. With this post I want to support that and encourage you, the reader, to become more self-sufficient and independent and take charge of your own fitness. This post is not a witch hunt and I don’t want to vilify anyone running a legitimate business, that’s why I’m not mentioning any names except in a good context or as sources.

I’m not writing this to sell anything, I’m not sponsored by or affiliated with any company, and this is not fitness advice as such. Take this an op-ed. What I want to do is help everyone in thinking for themselves, and putting their limited resources for the best possible use. So let’s examine the top five reasons why you probably shouldn’t buy your favorite YouTuber’s or Instagrammers or other social media celebrities training programs or supplements.

1. Is your favorite athlete doing well because of or despite the things they’re selling to you?

To summarize upfront: unless you really know the person, their history and their exercise and nutrition regime, you can’t say if they get results because of or despite what they’re selling.

There’s multiple reasons why people in social media look great, many of which have little or nothing to do with their lifestyle and exercise programs. A very basic thing even before we start on fitness is that professional photography is magic. There’s all kinds of sorcery in posing, make-up, lighting and post-production, so don’t trust photos in social media to reflect what a person looks like if they walked past you on the street. There’s a lot to be said about the beauty standard of any given time, yet here we are, at this time and you want to look attractive, but you can’t expect to have the same results as someone else in glossy pictures just by copying them. As the saying goes, even the girls in the magazines don’t look like the girls in the magazines.

Another basic reality check is that the most popular fitness figures in social media are fitness professionals of some sort, either personal trainers, professional fitness competitors, or other sorts of ‘sponsored athletes’, i.e. youtubers/instagrammers who make (some of) their living being a walking, talking, lifting advertisement for their sponsors. Saying it’s not a hobby, it’s a lifestyle is not just a motivational soundbite, it’s a fact that being fit is a job for these people. Especially professional bodybuilders might train twice a day six times a week and have 6-8 measured meals a day. It’s hard work being cover page material.

The next basic thing to understand is that some people are genetically predisposed to grow big muscles and to generally have what is considered an aesthetically pleasing body by current beauty standards. Besides genetics, there’s the sticky issue of Performance Enhancing Drugs (PEDs). You can think what you will of PEDs, but they are a reality and well used in the fitness scene, as exhibited for example in the 2008 documentary Bigger, Stronger, Faster*. According to some estimate in fact PEDs are the most confiscated controlled substance on the border between Canada and the US, and that not only the majority of professional athletes but a fair share of fitness competitors and your garden variety fitness enthusiast use PEDs.  And then the adjacent issue of plastic surgery and implants. Apparently nowadays you can also get most physique issues fixed by implants, starting from the classical breast to glutes, i.e. butt-cheeks, biceps, and calves.

I’m not going to even start guessing which social media celebrity is ’juicing,’ ‘geared up,’ or ‘got some work done’ and who not, as the point of this post is not to go on a witch hunt. The bottom line is that your ideal physique you follow in IG or YouTube might be a result of more than sweaty gym sessions, cleansing tea and protein shakes, but also hefty dose of something something. In case your fitness mogul is using PEDs, you can expect wildly different results than them, not the least because they can not only achieve muscle growth easier even with ill-planned programs and badly executed exercises using PEDs, but they can also do more volume with heavier weights and recover from that. Thus you can’t transfer a geared lifter’s program to your natty lifting and expect results. Thus a healthy dose of scepticism and realistic evaluation of your goals and possibilities is called for.

Talking about ill-conceived programming, I don’t want to overly stereotype, yet it seems to be particularly a female thing that you have often stunningly beautiful people doing silly ‘glute burnout’ workouts for the camera with endless sets, negligible weights and often questionable form and technique, where the only thing you develop is lactic acid in the muscles. That might give you a sense that you’re accomplishing something, but it’s not the best use of your time because you’re not getting stronger and probably also not “toning” your body (see note about toning below).

Feel the burn..
Feel the burn..

While it’s true that exercise regimes with light loads and very high repetitions can be effective, if you look at social media stream where a person looks the same year in and out, and does the same exercises with the same weights, you know that whatever they have is a gift of birth and they don’t have a clue about training or coaching. The cousin of glute burnouts is functional training, where you supposedly train for added stability and coordination by adding unstable platform. That’s all well and good, but first of all adding an unstable platform to lifting heavy way is an excellent way to get injured, and second an exercise is not “functional” if it does not train you to perform a movement pattern that you actually need.  And don’t get me wrong, many of these exercises are hard, and make you sweat for the concentration needed to summon the coordination to perform them alone, but that’s the point. In Alan Thrall’s words, just because it burns it doesn’t mean it’s doing any damage, and effective exercise needs to inflict microscopic damage to the muscle to initiate the protein synthesis that will make them stronger. So if you need to train balance and coordination, and heaven knows I do, by all means, do that but don’t pretend it’s going to tone you.

Functional training is all well and good, but what is the exact function that corresponds to this movement pattern?

Besides, do you know what these people do outside their YouTube videos and Instagram posts? I don’t, and neither do you. A recent publicly examined case of one ‘personal trainer’ illuminates what is possibly going on. This trainer specialized in posing in photoshopped pictures designed to reflect a luxurious fitness lifestyle and ‘online training’ by selling off-the-shelf training programs and meal plans. He had a personal trainer to take care of his training  and tailored meals shipped that had nothing to do with the exercise programs and nutrition regimes he was selling, and even hired staff to take care of the business correspondence so he could concentrate of whatever it was he used his time on. It should be needless to say that you’re not getting your monies worth by paying for a box standard program and meal plan you can just google online in 15 minutes yourself and you’re quite possibly not achieving what you could. This illustrates that it is possible that your favorite social media star is not even taking their own medicine.

2. Are you biting the hand that feeds you? – The sponsored athletes are there to sell  a product

Again to summarize upfront: athlete endorsement by default doesn’t tell anything about a product or service for better or for worse. It only tells that their sponsor thinks that the endorsement deal can help them sell more product.

Nobody said it more explicitly than the colorful veteran bodybuilder Rich Piana: “Supplement companies hire athletes to represent their products, … they’re being paid to represent the products. There’s a commercial running right now, Michael Jordan, he is advertising Fruit of the Loom underwear, and I don’t know about you, but I know damn well Michael Jordan does not wear Fruit of the Loom underwear. … but if you believe Michael Jordan wears Fruit of the Loom and you’re going to wear Fruit of the Loom because he says he does on commercial, then hey, that’s all you man. ”

That is to say that because whoever professional athlete uses or says they use any given product, it does not automatically mean that they use it, that they believe in it, or that it’s any good. Making that conclusion includes the implicit assumption that the athlete would have systematically studied and tried all the alternatives and found the best program and supplements. If you know that to the be true, then endorsement has some credence, but otherwise not. In many cases the athletes and social media stars are endorsing products for money and may not even be using them. It’s called co-branding, you develop your personal brand by getting visibility with your sponsor, and your sponsor is getting associated with that star quality you exhibit.

The only thing for regal quads is the king of protein powders
The only thing for regal quads is the king of protein powders

Further, for people who are in the circuit there’s absolutely no external incentive to speak their mind about training or supplements even if they do have a bad experience. As long as you’re in the circuit, you don’t want to speak ill of your present or past sponsors however bad their product might be, because when you need the next endorsement deal you don’t want to have a reputation as a difficult partner. Especially in judged competitions like bodybuilding, there’s a decent amount of politics going on, so you don’t want to irk the federation and their sponsors. The only people able to speak their mind are independently wealthy athletes who have retired from competition, or people who have independent income streams, that is to say a day job.

Beside actual professional athletes, there’s even more spurious stuff going on with social media stars whose income is based on the star qualite they are able to project over YouTube or Instagram. Some companies contact regular instagrammers with endorsement deals or ‘brand ambassador’ offers, where you get to “represent the brand” by buying product bundles at discounted prices and posting about them in social media and if you manage to push enough product you get yours free. Now let’s look at this logically:  They’re getting endorsement deals and sponsorship because first they represent a certain demographic and segment the company wants to sell products to, and second because of what they have done and achieved independently; the sponsors’ products didn’t necessarily have anything to do with the success. People get recruited as ambassador because they have that fitness look and a good social media following. They’re not selected because they’re a good and qualified coach or athlete. The social media star who’s making their living out of endorsement deals and modeling has absolutely no incentive to be rigorous and reflective about what they’re selling. There’s a meme going around that distills this quite well: “I’m working hard now, so that my future daughter does not have to sell protein powder in Instagram” – which is all but a blatant admission wrapped in a joke that people are selling supplements and various other products for the cash, not because they need it, not because it’s a good product, but because they want the cash and added fame from the co-branding deal

3. Are you going to the same goals? – Your training needs to be specific to your goals and constraints, not theirs

Powerlifting champion Andrei Malanichev is sometimes credited saying something to the effect: “Everybody wants to do my program, but they can’t because then it would be their program,” which says it all.

In other words, what you need in terms of programming, exercise selection, and supplements depends who you are, and what are you aiming to achieve in the short and long term. To take any elite level lifter, we can assume they know what they’re doing or at least their coaching team does. However, do you need to be doing the same thing? Yes, no, maybe – I don’t know – it depends what you aim for and what is your current fitness and strength level.

There are some well-tried generic guidelines for effective training that make sense to use, but verbatim copying your favorite athletes’ program or individual exercises just because they are doing it, is not what you need to do. Especially when it comes to accessories, you do small isolation exercises to improve muscle balance and fix weaknesses so you can lift more in the big compound lifts and build serious muscle. Just picking cool looking exercises that you like to do is not conducive to getting stronger or better looking.  This goes to back to the ‘Laws of Training’, what the list starts with is the ‘Law of individual differences’, which is the principle that for effective training you need to address your weaknesses, and go on to say that among other things that your training needs to be specific and progressively harder within your recovery envelope for you to become better, and you can effectively work on one thing, strength, speed, conditioning, at a time. 

Don't forget to train functional, bro.
Don’t forget to train functional, bro.

Where you might say that instafamous fitness models and youtubers are more likely to sell cookie-cutter programs and promote woo for their followers, and that you’re less likely to see professional or elite amateur athletes promoting silly workouts, they are not immune to magical thinking. Pros are always looking for a performance edge, and that’s why they fall for placebos.

If you don’t believe that professional athletes would do something that is not in their best interest or is less than effective, take any of the following examples. A few years ago it was the magnetic or hologram “power” or “energy” bracelet, which was enthusiastically endorsed by hall of fame hockey players, rugby teams and other athletes, that demonstrably had none of the promised effects. Then it was gratuitous use of kinesiology tape featured in 2012 Olympic Games. The 2016 Olympic fad was cupping. The next up and coming woo-based treatment scheduled to break through in 2017-2018 is Graston Technique that’s championed by popular powerlifters at the time of writing. Beside the magnetic/holographic bracelet, most of these things are sort of plausible on the surface, and the marketing copy definitely is heavy on the trappings and finery of scientific language, but on deeper look in theory and practice these are not more effective than established practice and often employed inappropriately.

Then you might ask that why would people get into these, you’d assume it’s in athletes’ best interest to do what’s best for them. Some aspects of the psychopathology are the will to believe, superstition and the search for the elusive performance edge. You’re injured or just somehow not getting where you want to be with the things you’re doing, and maybe your buddy recommends you try this new thing. When your performance plateaus, or you are just not feeling 100%, and there’s a big event coming. I can see you might get even a bit desperate to try even a bit of snake oil to see if you can get that last bit of performance. You try it and you want to believe it’s working, so it does. But not because it’s a good product, but because you want to believe so hard this is the thing that pulls you out of the rut.  

4. But look how successful they are, it must be working? – Competitions and fame as measurement

If your fitness idol has won something, was it really because of the programming, exercise selection, supplements, or because someone else had a bad day or the judges were biased? The point is that if someone wins something using some gear, supplement or training method, it’s not clear that they won just because of that detail. Especially in higher echelons of competition people do their very best to compete and prepare very thoroughly, so winning on the day might be just as much someone else performing poorly than the winner performing well. Then bodybuilding and fitness competitions are judged events, so it is as much a question who are judging and what is their understanding of the perfect physique than the competitors properties, or in some cases who the federation needs to win. You can ask about the 1980 Mr. Olympia competition from Mike Mentzer on that last point.

That is to say that there are many gifted and hard-working athletes out there with a lot of knowledge from training.  The best advice doesn’t always come from the winner of this or that competition. Without mentioning any names, I’m thinking of one well documented cult anti-hero of the fitness scene, who went through a string of five committed coaches running them down one after the other and messing up at least two sponsorships over several years, managing to finally get on stage at a local bodybuilding show with two other competitors, and ended up as a ‘nationally qualified competitor and winner of 3rd place in a qualified show.’ In other words, be very wary of people who have competed once and went on coaching. If someone places comfortably in the top 20 or top 10 in their competitions over a few years with a rising trend, it tells that they have at least made some progress and they have grit and staying power. However, being the best competitor in a sport does not make a person by default articulate, reflective, and able to convey their experience, or otherwise a great coach.

What goes for social media fame, there’s nothing wrong with having a wide fan base, but what you need to understand that the reason for being popular are not the same reasons that make a person a great coach. I’m going out on a limb and say the reasons for popularity have more to do with having a certain je ne sais quoi; star quality and ability to project an engaging personality online rather than straight up coaching ability or athletic performance. Otherwise Boris Sheiko would be one of the most popular social media personalities, right? (Mr. Sheiko’s athletes have won 36 golds, 17 silvers and 3 bronzes in Powerlifting World Championships, as of late 2016 Mr. Sheiko has 17 thousand followers in Instagram, whereas some of the really popular social media stars have 3-9 million).

5. There is no silver bullet – there’s no one perfect program, supplement or product that’ll make it all better.

To quote Stan Efferding about the secret of success at the Westside Barbell gym “… the real secret to their success is they just worked harder. They were in a savage gym, with a savage coach, surrounded by savage lifters, and they trained like savages.”

There are some generally recognized guidelines that work for most people, as discussed above. Each training program has its strengths and weaknesses, and some might suit some individuals better than others. It’s true that some gyms and coaches produce champions, like Boris Sheiko, Juggernaut Training System with Chad Wesley Smith, Westside Barbell with Louie Simmons, Kabuki Strength Lab with Chris Duffin. However that is not only because of the superior programming, it’s also because the expert coaching staff knows how to adapt the general principles to address your individual strengths and weaknesses, and the coaching and peer pressure at the gym gets the best out of you.

There’s also significant selection bias in measuring coaching quality by results, for example Westside is Westside because it’s Westside; ambitious lifters go to Westside because they know Louie and his staff get results, and the same goes for Sheiko, JTS, RTS, and others. From the other side the people who don’t benefit from that mode of training get dropped off, they might quit altogether or go to for example JTS, or RP Strenght, or RTS. The point I’m making is that looking only how many champs one gym or coach produces is not the most accurate measurement, you should look at the average progress all the clients make and attrition rate of the program to draw any conclusions for general population.

To continue beating on a dead horse, the extreme example of this is the Bulgarian method for weightlifting as employed by the Bulgarian national weightlifting team. The system resembled the Soviet Union, and built on recruiting young people, many of whom had nowhere else to go in life, and lift maximal weights every day. The Bulgarians did well in international competitions, but they worked with selected gifted young athletes to begin with and the attrition i.e. drop-out rate of the program was horrible, the logic of this kind of program is more to weed out the weak ones, more than build up strong lifters. In the early Soviet program that’s the basis of Bulgarian method, before they actually studied strength training and came up with things such as the now ubiquitous Prilepin’s Chart, it’s been estimated that the intake was thousands of young lifters that resulted in few champions. The point is that program was also successful on the outside, but the attrition rate was horrible.

Then supplements. Don’t take this as a me being against supplements out of principle. It’s just that if you look at the facts, from e.g. supplement guides that compile existing published research, there aren’t many that have actual robust evidence that they work better than placebo for growing muscle, increasing strength, or aiding recovery. The two that do have robust clinical evidence are protein, particularly whey, and creatine supplements. This means that if someone promises wonderful results for muscle gain, strength, or whatever, just flat out don’t buy it, because they don’t know whatever they’re talking about or they’re telling what you’d like to hear. What you need is to eat a lot of home-cooked food made of fresh ingredients, sleep good and long, and a solid cup of joe before training. And then if for whatever reason you can’t hold on to that, you might supplement your nutrition based on what you actually need, not what some powder merchant tells you do. What I’m saying is that if you use supplements, might as well do it properly; knowing what you actually need and what you’re using, know it works, and using a clinically effective dose. Order the supplements you need as separate powders and blend your own. For an example, you can tailor your own pre-workout like I did.

Remember kids, to become IFBB pro, you just need OutLift, out-lifting everyone else is optional
Remember kids, to become IFBB pro, you just need OutLift, out-lifting everyone else is optional.

In case you’ve wondered, the reason why there are so many impressive sounding  mysterychemicals in various supplement concoctions is that first of all brands try to differentiate and make it seem that their product has as mystical edge over everyone else’s. Another is that some ingredients are cheaper than others. It’s a common practice to include impressive sounding proprietary  ‘complexes’ in the recipe and ingredient list. What these complexes in actuality mean is that you don’t know how much of what ingredient you’re getting per a scoop of the supplement. Which leads us to the second reason why there are so many mystery ingredients, many of the actually effective ingredients are expensive so you want to underdose them and hide them in a ‘proprietary blend’ or ‘complex’ and fill the scoop up with cheaper ones. That way both sales margin per product volume increases and you get to sell more product since the users need to use more of it.

Finally the other fitness-related products then, like cling films and ointments marketed as fat loss wraps, waist trainers, fit teas and what have you. Bluntly speaking these products are all bunk designed to prey on peoples’ insecurities, those seeking shortcuts and desperate to make a positive lifestyle change in their lives.

First, I can tell you as a rugby player, I’ve used warming lotions like Deep Heat profusely on my quads, around the shoulders, and various other body parts, with and without compression bandages, but I haven’t lost any fat there. If they would work, I’d know about it. More seriously, the only reason weight loss or fat melting wraps appear to be working, is because they apply compression to the adipose tissue and in doing so displace liquids and compress the tissue temporarily, making you look leaner in that one place for a short while. For added illusion, if you put on a plastic wrap or a thick neoprene compression sleeve and let it sit for a while, you’re getting sweaty under it because your natural perspiration doesn’t escape through the film and the compression compacts the tissues, and voilá, it ‘worked’ the fat melted away, didn’t it?. The exact same thing goes for waist trainers, shapewear, training corsets, tightlacing, whatever the name you want to use. However the added danger compared to wraps is that with enough use you actually develop muscle atrophy in the core muscles, you waste away your abs and back muscles because the corset incapacitates them, and with yet more use you might actually do some organ damage.

And how about ‘fit’, ‘flat tummy’, and ‘detox’ teas? The various fitness teas are usually a very expensive blend of mediocre to bad green tea with some herbs that supposedly have ‘benefits’. For the same price you can buy the finest gyokuro, if you genuinely enjoy green tea. Green tea in general may or may not be beneficial to general health and weight loss, but these fit and detox blends are exceedingly expensive for what they are, herbal teas with no magical properties beside fabulous spokespersons. Further, dietary ‘detox’ is not a real thing. Detoxification is a medical term for specific treatments of substance abusers and poisoning victims under life-threatening conditions, and that’s a harsh and dangerous medical procedure. Whatever real or imagined toxins your body might be dealing with as a part of your daily life, it’s your liver and kidneys that do the detoxing, not something you ingest unless you’re thinking activated carbon or a specific cocktail of medicine.

You too could grow 20 kilos of leg mass at 13% body fat if you only cleansed, sis.
You too could grow 20 kilos of leg mass at 13% body fat if you only cleansed, sis.

I could go on and on about these products I’ve seen marketed all over Instagram, but look at it this way: if they would work, would there be an army of social media celebrities pushing them, or would they sell themselves? I mean everyone knows about protein, right, you don’t need to sell it because everyone knows it works. You can usually tell when surreptitious marketing is happening, not by the honor-code mandated hashtags ‘#ad’ or ‘#sponsored’, but by gratuitous display of skin coupled with extended praises of the product and a host of hashtags and tags for the sponsor. Usually the more suggestive the exhibition, the more likely it is that something is being sold; in technical terms the amount of cheesecake on display is in direct and positive correlation with the propensity of commercial interest.

Supplement marketing at its finest
Supplement marketing at its finest.


To summarize, things are not all that they seem in social media, for multitude of reasons. The bottom line of this post is that everything goes back to using common sense, not being fooled by groomed professional photography and not getting carried away by promises that are too good to be true. This should be an empowering message, you don’t need all this fitness paraphernalia to be fit healthy and happy.

It follows that you probably shouldn’t trust outright what people are telling about various products they use, Youtube and Instagram feeds. The more dependent your fitness idols are on social media fame, endorsement deals, and flogging sponsor products, the more likely it is they’re selling bunk. If people have an independent income stream, as in a day job (outside fitness industry), you can be more trusting. 

So is everyone out to get you? Probably not, but buying personal training from instagram or youtube celebrities is like getting household appliances from daytime TV infomercials. Yeah, it might be that some of the products are okay – in an ‘if you’ve had a few beers and there’s no cops around’ kind of way – but you can often get the same product cheaper locally from a big box store in that case. And if you need proper tools, you go to the real hardware store to get your Armstrong, Proto, or Sandvik Bahco that’ll last you a lifetime anyway.

On a more serious note, buying into all this woo reinforces the predatory behaviors the fitness industry has been trying to shake off for decades. This includes bad training advice that keeps clients dependent on personal trainers by inhibiting progress, outlandish and borderline fraudulent marketing claims of supplements and other fitness-related products.

It might seem like I’m ragging only on online personal trainers who have their shop window in social media. That’s because poor online training is very common and actually it’s very hard to do properly even for a good experienced coach. This is not to say that there wouldn’t be a lot of poor personal training at physical gyms, just like you can get ripped off in your local shop as well. The point I’m making is that there’s a lot of silliness out of which you need to sieve your golden nuggets. The good side is that in fact there’s also very much good information out there for which you don’t have to pay a dime, if you use some of those google ninja skills and flex some critical thinking muscles.  

Where should you be looking training advice from then? If you want to hire somebody to train you based on their social media, take care at least to do your homework and vet your candidates. Find a trainer who doesn’t sell things because they need some cash, but because they want to lift and help other lifters. If you want good advice, seek for people who have realized a modicum of actual athletic success over some time through some actual work, not a person who’s famous because they’re staggeringly beautiful, because it’s more likely that they’re just that by the virtue of their genetics.

And don’t get this wrong, I’m not a bitter troll who hates people for their good looks, it’s just that a person who has a beautiful figure as a gift of birth can’t tell you how it’s done because they don’t know either, they never had to build it. I feel I need to stress this point because social media seems to be full of beautiful 20-something people who have a massive social media following and endorsement deals, and next to no idea what proper training let alone coaching is. If your prospective trainer shows hardly any workouts and when they do they’re almost the same over months and years and they haven’t made any progress over time, it’s a sign that they don’t know what they’re doing. It’s a different thing if a person has fought themselves from being a skinny or fat kid to an athletic venus or adonis and went on winning competitions, than if they were stunningly handsome to begin with and just started selling programs because people ask for them. In the first case you have the evidence that at least they have managed to make a positive change in their own lives.

The next question is that changing your own life is one thing, but are they qualified to train others? If you’re spending real money on a PT, ask yourself: Do they have a sufficient knowledge base as measured by relevant degrees in sports and exercise science, sports medicine, biomechanics, or peer reviewed publications, do they have legitimate PT certificates and experience in training, for example some client references who also have made some progress, what’s their track record in producing champions, and so on?

Contributing author MissMiaFit lifting some actual weight.
Contributing author MissMiaFit toning with some actual weights.

I’m sure you don’t need my advice, how to train and I’m not going to sell my own brand. However, my counter-intuitive advice is that regardless of your ambitions, seek out a good powerlifting or weightlifting gym and coach, for the following reasons:

  • First, low threshold. Even if you’re intimidated to go to a gym, strength athletes don’t care where you come from, and they’re not there to pose in flashy clothes, impress, or judge anyone, and they respect hard work. They’re there to do their own thing and prepare for the next meet, not to look at other people and judge. Regardless what you might expect, strength athletes are also generally a friendly and welcoming bunch.
  • Second, you’ll put your time to best use by learning good technique and getting stronger boosts your self confidence and quality of life more than pumping iron aimlessly. You’ll not only look and feel better, you’ll be more functional and resilient. And powerlifting is not mutually exclusive with working on aesthetics, if you look at powerlifters below the superheavyweight class, they often have a very good physique. If you don’t believe me, look up Marisa Inda, Mattie Rodgers, Kevin Oak, or Brian Alsruhe – these are all unbelievably strong competitors who give fitness chicks and jocks a good run for their money in terms of looks.

And if getting a PT locally isn’t an option, never fear. If you’d rather read a book, Starting Strength and Practical Programming by Mark Rippetoe are the classic one-two jab-and-cross combo of lifting. The Wonderland that is Internet has also some very good resources. For beginners I’d particularly recommend YouTube channels by Alan Thrall, Brian Alsruhe, and Omar Isuf. For a bit more fine tuned advice, I’d go and take a look at Izzy Narvaez Powerlifting to Win web page and channel, and Strength Theory portal by Greg Nuckols. Following Dr. Layne Norton, Chad Wesley Smith and Juggernaut Training Systems website, Dr. Mike Israetel and Renaissance Periodization, Chris Duffin of Kabuki Strength, Matt Wenning of Ludus Magnus, and Westside Barbell podcast might not be a bad idea for new ideas to spice up your training. If you’re into lighter side of things and can handle saucy humor, Mark Bell’s SuperTraining YouTube channel might be worth a visit. If the list looks somehow slanted in the gender balance, that’s regrettably true. However I’ve gleaned through a wide variety of training material in my time, and there are regrettably very few female content creators who upload training material of consistent high quality. If you, the reader, know some, please add to my knowledge.

I personally like to follow the advice of successful powerlifters in their mid-to-late thirties and fourties, because these people have been often lifting competitively for more than 10 years, and if they’re still in the game and functional, it tells that they know a thing or two about longevity, injury prevention and rehabilitation, and they’ve likely hit a plateau or several and overcome that. I like to follow Matt Wenning, Chris Duffin, and Stan Efferding, all three of whom are one time World Champion powerlifters and produce quality material of interest. As a rule of thumb, I’d say anyone who deadlifts roughly triple their body weight or 350kg/770lbs, whichever comes first, and has been lifting over 5 years injury free is probably worth at least hearing out.

Anticipating some critique for this piece of writing, who am I to criticize people and talk about these things? Well, I have some lifting, some mountain biking and some rugby in my history. That’s to say I’m not born yesterday. I like lifting, and thinking, and writing, and I’d like others to experience the joy of lifting and start with the best foot forward.  I’m also secure enough as a human being to know how much I don’t. I’m not a coach and I don’t pretend to be, that’s why I cite people more knowledgeable than myself. But more importantly for this paper, I can think straight and interpret data by virtue of training and profession. You see, arguments aren’t evaluated by who lays them out, but by how does the logic work and factual premises hold. So if you have objections, please write a comment and I’m happy to discuss things.  

Credits and notices

The following people have kindly contributed to this piece through advice and comments:

Juha Hulmi, PhD (Exercise Science), Academy Research Fellow at University of Jyväskylä, and Adjunct Professor of Exercise Physiology at University of Helsinki. Dr. Hulmi’s primary research area is muscle hypertrophy. Dr. Hulmi writes a popular fitness blog Lihastohtori (in Finnish)

Mia Sand, better know as MissMiaFit in Instagram. Ms. Sand is a fitness enthusiast, a model, and a health care professional.

Copyright notice: Rights to images belong to their respective owners, pictures used under Fair Use, and credits are withheld to protect the identity of the persons in questions. Credits available on request.

Note 1: ‘Toning’ might be predominantly a female thing, but what toning means in practice is that you grow more muscle and/or loose body fat. The predominate female attributes of vogue seems to be well developed legs and wide hips with an hourglass figure. The pelvic bone determines your hip width, and it’s not going to change without reconstructive surgery, your core musculature determines your waist size, and toning your hiney and legs for more of an hourglass figure means you need to grow muscle in your behind and legs, specifically the gluteai, hamstrings and quadriceps. Any bodybuilder tells you that what growing muscle for natty lifters means lifting relatively heavy weights with full long range of motion in a controlled manner and getting stronger, as well as eating a lot of food and resting a lot, not pumping small weights with partial range of motion and licking an apple for dinner. If any PT tells you otherwise, they’re either selling a miracle cure, or at least telling you comforting lies you’d like to hear.

Another predominantly female thing is the fear of getting ‘too big’. Your average female does not have enough androgenic anabolic hormones in their body to accidentally develop monstrous muscles. Even for the average male it’s hard, and especially after the first half a year of going to the gym, after the beginner gains have been received, any change in lean mass and strength requires incrementally more and harder work. You’re not going to balloon up accidentally to a monster, even if you’re in the lucky few with the genetic predisposition to have high androgenic hormone levels, . If you look at top level bodybuilders from both sexes, they are genetically predisposed and/or using PEDs, have a huge training volume up to twice a day 6 days a week, and 6-8 meals a day; they didn’t grow that big by accident.



Mistä on hyvät tutkimusaiheet tehty?

..kysyy aloitteleva jatko-opiskelija. Tämä juttu on tietyllä tapaa jatkoa edelliselle kirjoitukselle jatko-opiskelijan lukulistastasta. Näytin sitä kirjoituksen ”tilaajalle” ja sain vastaukseksi kysymyksen, että miten se aihe sitten oikein valitaan. Aiheen valinnan tärkeyttä kun painotetaan kuulemma usein ohjeissa, mutta kuulemma niissä ei kerrota miten se valinta sitten tapahtuu. Yritän siis seuraavassa purkaa auki jonkinlaisen tavan valita tutkimusaihe.

Tämä kirjoitus on siirretty toiseen blogiin, ks.

Mitä jatko-opiskelijan kannattaisi lukea?

Ystäväni, joka suunnittelee aloittavansa jatko-opintoja kysyi taannoin, että mitä jatko-opiskelijan pitäisi lukea? Samalla tuli ehdotus, että kirjoittaisin jopa blogiin siitä jutun. Seuraavassa siis listaa kirjoista ja artikkeleista jotka ovat vaikuttaneet minun ajatteluuni ja jotka luulisin hyödylliseksi muidenkin lukea. Tämä lukulista korvaa kenenkään jatko-opintojen ohjaajan antamia ohjeita, vaan sen on tarkoitus toimia oheismateriaalina ja avartajana. Senpä tähden en ole erikseen listannut minkään, edes oman tieteenalani, klassikkoja erikseen vaan sellaisia helmiä jotka ovat muuten vaarassa jäädä lukematta.

Kirjoitus on siirretty toiseen blogiin:

Arse gratia artis

Tulin taannoin lukeneeksi Bruce Charltonin pamfletin ”The Story of Real Science”, joka on tarina länsimaisen tieteen kehityksestä ja rappiosta. Charltonin ponsi on, että itse asiassa todellinen tiede on kuollut ja muuttunut joskisikin muuksi; enemmänkin juhlamenojen harjoittamiseksi ja sijaistoiminaksi kuin määrätietoiseksi ja pyrkimykseksi uuden tiedon tuottamiseksi maailman ihmeistä. Kirjoitin tämän blogikirjoituksen ensimmäisen version jo hyvä tovi sitten, mutta heräsin pohtimaan asiaa uudemman kerran nyt kun olen jälleen tutkimuksellisissa tehtävissä. Ohessa siis omia sisäpiirin reflektita tieteentekimisen tilasta ja ajatuksia mahdollisista korjausliikkeistä.

Charlton ajattelee ilmeisesti, että ”tiede”-niminen ilmiö on syntynyt Euroopassa monien epätavallisten olosuhteiden mahdollistamana oikkuna ja alkanut elää omaa elämäänsä  – ja nyt institutionalisoitumisen myötä ilmiö on saavuttanut loppunsa. Totuutta omalla kustannuksellaan ja oman totuuteen kohdistuvan intohimonsa vieminä etsineiden ihmisten toiminnan ja keskinäisen keskustelun on korvannut itseään valvova, julkisella rahalla itsetarkoituksellisesti pyörivä  koneisto, jonka on naamioitava tuotteensa tieteellisiksi edistysaskeliksi riippumatta siitä onko edistystä tapahtunut. Tilanne närästää Charltonia kovin kirpeästi.


Charltonin pontta tukevia merkkejä siitä, että tutkimuksen tekeminen on muuttunut eräänlaiseksi rahtikultin harjoittamiseksi (missä suoritetaan erilaisia seremonioita, ymmärtämättä täysin mistä on kysymys ja oikeastaan välittämättä onko toiminnassa mitään sisältöä) on ilmassa jos tutkimuksen tekemisen arkea tarkastelee kriittisesti. Jos muistelen vertaisryhmääni jatko-opinnoissa, niin ns. totuuden etsintä ja järkevien tutkimuskysymyksiin sopivien menetelmien valinta ei ollut hirvittävän korkealla listalla, kun mietittiin mikä on tärkeintä tutkimustyössä. Paljon enemmän tohotettiin siitä miten julkaistaan, ja varsin vähän siitä mitä julkaistaan tai miksi.

Rahtikultti-ilmiö esiintyy tutkimuksesa erityisesti liittyen ”tieteelliseen metodologiaan”: yhteiskuntatieteellistä tutkimustoimintaa seuranneena  olen havainnut että on joukko tutkijoita jotka tuntuvat uskovan melko voimakkaasti, että tiettyjen metodologisten rituaalien seurailu tuottaa tuloksia, jotka ovat arvokkaita ja ”tieteellisiä” (koska ne on synnytetty metodisesti), vaikka ne olisivat itsessään sekavia, hyödyttömiä ja epäkiinnostavia ja usein banaalejakin.

Aihetta ovat sivunnet myös toimittaja, tutkija Ben Goldacren mainio kirja Bad Science, joka kritisoi voimakkaasti sitä tapaa jolla tiedeuutisia kirjoitetaan ja miten tutkimusta tulkitaan lehdissä. Goldacren ponsi oli että tiedetoimittajat ovat katoava luonnonvara, ja uutisointi tietieestä ja sen tuloksista aliarvio lukijaa karkeasti ja tekee tutkimukselle karhunpalveluksen saamalla sen vaikuttamaan tyhmältä. Tämä on omiaan lisäämään rahtikulttikäytöstä, koska jos kukaan mukaan ei ota tätä vakavasti tai suuremmin välitä mtä täällä tapahtuu, miksemme mekin voisi alkaa kirjoittamaan mediaseksikästä hölynpölyä, sen sijaan että mietittäisiin hiki hatussa miten saadaan parempaa tietoa maailmasta.

Politiikantekijän perinteinen ratkaisu seurailee tieteenkijän toivomusta, eli kun tieteen tasosssa on ongelmia, niin perusratkaisu on heittää enemmän rahaa peliin sillä oletuksella että se parantaa tasoa jollain aikavälillä, koska resursseistahan on aina pula ja jos vain olisi aikaa ja työvoimaa, niin silloinhan me tehtäisiin parempaa tiedettä. Huono uutinen on, että rahoitus on osa ongelmaa. Rahtikultteja tukee myös nykyinen rahoituskäytäntö, missä yliopistoja palkitaan tutkintojen määrästä ja tutkimuspaperien määrästä, juurikaan kysymätä mitä aitoja yhteiskuntaa hyödyttäviä valmiuksia tutkinnon suorittaneilla on, tai mitä aitoja edistysaskelia tutkimuspapereissa on julkaistu. Mitättömien kontribuutioiden tekeminen olemassaolevaan keskusteluun kasvattaa oman julkaisutoiminnan määrää ja on kannustettavaa. Suurten edistysaskeleiden ottamiseen ei ole olemassa erityisiä kannustimia. Jos sinulla on idea, on karriäärinrakennuksen kannalta järkevää esittää se monisanaisesti, useassa julkaisussa, kuin ytimekkäästi ja helposti ymmärrettävässä muodossa.

Tosin on myös niin, että jos esität artikkelissa jotakin oikein mullistavaa, se saa viittauksia ja huomiota. Tosin tässä tullaan taas ongelmaan, että tutkija jolla on kova kiire julkaista, törmää nopeasti ongelmaan jos yrittää esittää jotain valtavirrasta poikeavaa, tai suorastaan mullistavaa. Ei vähiten siksi etä julkaisujen toimituskunnassa istuu uratutkijoita joiden työn uudet löydöt voivat repiä palasiksi, joten tieteellisten vallankumousten tekeminen vaatii sen sortin huolellista tutkimusta ja raastavan kivistä julkaisupolkua, johon seuraavaa määräaikaisuuden hakua varten hiki hatussa papereita keräävä rationaalinen tukija ei kovin kesken ryhdy.

Näiden yleisempien ongelmien ohella, yksi tieteen rappion ajuri on tutkimuksen mikroerikoistuminen, johon myös Charlton kiinnitti huomiota. Sen sijaan että tiede pyrkisi ratkaisemaan suuria yhtenäisiä kysymyksiä, tutkijat etsivät ”sinisen meren strategiaa” kilvan lokeroitumalla pieniin erikoisaloihin joissa voivat olla lähes yksin huippuasiantuntijoita. On helppo olla paras jossain jos kukaan ei ole kiinnostunut asiasta niin paljoa, että viitsisi suuremmin kilpailla. Julkaisutoiminnan kannustimet ovat sen luontoisia, että ne ohjaavat mikro-spesialisaatioon, koska varsinkin jos perustaa oman kulttinsa ja kokoaa kaverinsa sitä kannattavan lehden toimituskunnaksi, on helppo työntää papereita ulos tasaiseen tahtiin.

Vaikka usein väitetään, että tieteellinen järjestelmä on itsensä korjaava kaikkine vertaisarviokäytöntöineen ja korkeine eettisine standardeineen,  huono uutinen on, että jos joskus onkin ollut, niin ei ole enää. Oireena tästä tietynlaisesta tason rapistumisesta on että kansainvälisten julkaisujen määrä on kasvanut ja myös kansainvälisten tiedelehtien määrä on kasvanut hurjasti, mutta silti vain muutamat klassikot keräävät viittauksia mitään ihmeempää määrää. Tunnen tai tiedän akateemikkoja jotka pyörittävät professuurin ja projektien ohella tusinaakin kansainvälistä tiedelehteä, joilla on hyvinkin suoraviivainen ja väljä vertaisarviokäytäntö.

Vertaisarviokäytäntö on jäänyt alan ulkopuoliselle varmasti varsin tuntemattomaksi käsitteksi, mutta se on tieteessä eräänlainen pyhä traditio, joka syntyi kun proto-tieteilijät väittelivät kirjallisesti ja suullisesti tuloksista ja syntyi keskinäisen kunioituksen ilmapiiri jossa kannustettiin toisia ja itseä napakampiin suorituksiin. Nykyään se näyttäytyy silloin kun lähettää artikkelin julkaistavaksi konferenssiin tai lehteen, jolloin se lähetetään toimituskunnalle arvioitavaksi, ja toimituskunta lukee jutun läpi ja päättää kantaako paperin meriitti niin pitkälle etä se on aito lisä tieteelliseen tietoon. Vertaisarvion tarkoituksena on toimia tietynlaisena kirittäjänä, mutta varjopuolena on että nämä ns. tieteen portinvartijat eivät välttämättä ole idealisteja, ja uusilla ideoilla tai lähestymistavoilla on usein vaikeuksia tunkeutua kentälle, jos ne eivät sovi vanhoihin kehyksiin. Tietyllä tapaa takaperoinen ilmiö on myös se että nimen omaan poikkitieteellisiä julkaisuja on vaikea saada läpi monesti, koska ne eivät sovi asetettuihin raameihin totutulla tavalla.

Karl Popperin aikanaan huomiota herättänyt ajatus oli että tieteellinen tieto sisältää tosia väitelauseita, jotka selittävät ja ennustava maailmaa ja joiden tulee olla empiirisesti kumottavissa. Tätä ajatusta kutsutaan Popperin falsifikationismiksi, ja sen ajatuksena on että tieteilijät kehittelevät teorioita, so. näitä väitteitä tai sääntöjä maailmassa esiintyvitä syy-seuraus -suhteista perustuen aiempaan tutkimukseen ja omiin havaintoihinsa, operationalisoivat ja pyrkivät kumoamaan ne nähdäkseen että pitävätkö ne paikkansa empiiristen havaintojen edessä. Näin tiede edistyy sillä tavoin, että vain todellisten havaintojen testit läpikäyneet väitteet saavat toden statuksen. Imre Lakatos, joka oli Popperin kriitikko, lisäsi että tieteessä on isompia ja pienempiä väitteitä, jotka rakentavat tosien väitelauseiden verkon, jossa pienemmät väitteet ikäänkuin suojevat isompia väitteitä. Puhtaimmillaan tämä toimii matematiikassa, jossa on tietynlaisia perusväitteitä joita kutsutaan aksioomiksi, ja joiden varaan matemaattiset todistelut rakennetaan, muotoon ”koska on/voidaan olettaa a ja b, seuraa tässä tapauksessa c”. Myös fysiikka on täynnä tälläisiä väitteitä, esim. ”kappaleen kiihdyttämiseen tarvittana voima on kappaleen massan ja kiihtyvyyden tulo (matemaattisella notaatiolla F=ma)”, joka itse asiassa on kumottu Einsteinin toimesta, joka totesi että kappaleen nopeus vaikuttaa sen massaan suurilla nopeuksilla, ja empiirinen havainto on osoittanut että Newtonin teoria ei ennusta kappaleen liikettä tarkasti. Käytännön tieteentekemisessä falsifikationismi kaatuu kuitenki usein operationalisoinnista kiistelyyn ja itse kukin niin kovin mieluusti pitää omasta lempiteoriastaan kiinni kuin lapsestaan, ei vähiten siksi, että omat keskeiset kontrobuutiot usein rakentuvat siihen uhattuu lempiteoriaan.

Tieteensosiologian ohella yksi merkittävä selittäjä tieteen ongelmille on ns. Sturgeonin sääntö, tieteiskirjailija Theodore Sturgeonin mukaan, joka  tarinan mukaan vastasi kirjallisuustoimittajan kysymykseen ”miksi 90% tieteiskirjallisuudesta on moskaa?” hetken mietittyään, että se johtuu vain siitä että että kaikesta ihmisen tekemisestä 90% on moskaa. Tieteessä, ja tietenkin muuallakin, tämä on ongelma siksi että tiede elää niistä pienistä kultahipuista jotka ovat se olennaisin 10%. Voi olla että varsinainen tieteellinen edistys tapahtuu siellä viimeisessä prosentissa, joka sitten hukkuu kaikkeen siihen moskaan Varsinkin uudet alalla tulijat ovat suurissa vaikeuksissa erottaa rahtikultinharjoittajat niistä jotka tekevät työtä tosissaan ja tekevät sen minkä ihminen pystyy ja sen jälkeen paremmin uudestaan.


Yhteenvetona siis, modernin tieteen ongelma kaikenkaikkiaan tiivistyy pariin huolestuttavaan seikkaan, samaan aikaan kun voluumia pyritään kasvattamaan, niin huomio hajaantuu entistä laajemmalle. Käytönnössä sen sijaan että lisärahalla saataisiin lisää edistystä, rintama pikemminkin laajenee ja kenttä rämettyy erilaisten pikku koulukuntien hommaluksi, sen sijaan että jotkut terävät kärjet tyntyisivät määrätietoisesti entistä pidemmälle. Tätä kehitystä tukevat vääränlaiset kannustimet jotka palkitsevat tuotteliaasta puuhastelusta enemmän kuin harkituista edistysaskelista.

Kovia väitteitä, eikö totta? Mihin tämä sitten perustuu? Osa havainnoista perustuu ihan minun arkikokemukseeni tutkijana ja TKI-politiikan neuvonantajana. Mutta samalla paljon havainnoista pohjaa työssäni käymiin keskusteluihin ja eri hankkeissa tehtyihin haastatteluihin ja niistä tehtyyn tulkintaan. Keskustelukumppanina on ollut suurten ja pienten suomalaisten teollisuusyritysten TKI-henkilöstöä, tutkimusrahoittajien ja ministeriöiden viranhaltijoita ja tutkijoita. Uskoisin myös, että havainnoille löytyy kaikupohjaa tutkimuksessa ja politiikanteossa. Käsittääkseni nämä ongelmat ovat aika hyvin tiedossa, vaikka niistä ei välttämättä näin eksplisiittisesti puhuttaisikaan.

Lopullisia ratkaisuja on hankala keksiä ensinäkemältä, mutta eräitä ehdotuksia on helpohko haarukoida. Rahoituksen ensinnäkin pitäisi maksaa ensiluokkaisista tuloksista tai mieluummin vielä vaikutuksista, ei aktiviteeteista. Kuten edellä sivuttiin, on lehtiä ja on lehtiä, joten nykypäivänä(-kään) sillä meriitillä että joku juttu on julkaistu lehdessä, eli tieteellisessä aikakauskirjassa, ei ole käytönnössä mitään painoa itsessään. Hyvä alku olisi että yliopistoja palkittaisin ensisijaisesti vain julkaisuista kourallisessa monialaisia ja vuosikymmeniä pyörineitä tiedelehtiä joilla on progressiivinen tutkimusohjelma, ei siis progressiivinen poliittisesti vaan Popperilaisessa mielessä, tarkoittaen että keskustelu on kriittistä ja vireää. Rahoitusta voisi sitoa myös yliopiston tulosten riippumattomaan, sikäli kun se nyt ylipäätään on mahdollista, vertaisarviointiin, joka takaisi jonkinlaisen edes siedettävän yhteisen laatutason.

Kuten edellä todettiin, keskeisin ratkaisu, jota on tähän asti tarjottu on ollut tehdä enemmän tiedettä. Nyt kun ollaan jo kuopassa, se tarkoittaa että kaivetaan lisää. Sen sijan kannattaisi ehkä miettiä, että miten päästään ulos kuopasta. Tämä on kaiketi Charltonin mielestä keskeisin ongelma. Tieteellisen julkaisutoiminnan ollessa toimintaa, jota tehdään ilman rahoitusta, esim. jonkin muun työn ohella, ei ihmisillä ole kovin suuria kannusteita julkaista mitään itsetarkoituksellisesti. Julkaisemaan pyritään vain sellaista, mikä koetaan aidosti kontribuutioksi. Vastaavastii (julkinen) rahoitus taas täytyy ”oikeuttaa” näyttämällä tuloksia esim juuri julkaisujen muodossa. Uransa jatkamista ja lisärahoituksen saamista haluavalla tieteenrahoittajalla on erittäin suuret kannustimet saada rahalla aikaan jotakin. Vaikka aitoja edistysaskelia tai muuta hyödyllistä ei syntyisi, niin sellaisena tarjoillaan sitten jotakin muuta. Jos jollakin tutkimusalueella päästäänkin jonkinlaiseen aitoon edistysaskeleeseen, se helposti hukkuu tieteellisen toiminnan suureen volyymiin, koska sillä ei ole mitään keinoa erottautua ”aidosti aitona” edistysaskeleena, koska kaikki rahoitusta nauttivat tutkimuksen tekijät pyrkivät esittämään lopputuotteensa sellaisena.

Jos tieteellisen toiminnan rahoitus sitten lopetetaan, ymmärrettävänä pelkona on että moni aito ja hyödyllinen kontribuutio jää julkaisematta, koska taloudellisia mahdollisuuksia ei ole. No, tässä kohtaa on punnittava hyötyjä ja haittoja. Julkaisujen määrän romahtaessa julkaisemiseen liittyvä glooria ja kunnia kasvavat suuresti. Tämä motivoi julkaisemiseen, vaikka se pitäisikin tehdä entistä enemmän ”omalla ajalla” ja omalla tai työnantajan kustannuksella. Kannattaa muistaa että eräätkin suurimmista tieteen edistysaskelista ovat syntyneet harrastelun seurauksena. Jos katsotaan valistuksen aikaan, jolloi tiede siinä mielessä kun me sen nyt tunnemme, syntyi se tapahtui kokonaan harrastuspohjalta. Sittemmin 1900-luvun alussa Einstein kehitteli keskeisimmät ajatuksensa kuuluisasti patenttivirkailijana ja eräs postuumisti maineikkaimpia filosofeja C.S. Peirce kirjoitteli kuuluisat teoksensa työskennellessään maanmittaajana 1930-luvulla. Myös fysiikan, tietotekniikan ja bioteknologian suuria edisysaskeleita on otettu nimen omaan kaupallisissa laboratorioissa, transistori keksittiin 1940-luvun lopulla Bellin laboratorioissa ja niin edelleen.

Mitä tulee sitten osaamisen kehittämiseen, olen melko vahvasti sitä mieltä että jo maisteriopiskelijoille pitäsi opettaa tieteellistä ajattelua, tieteenteoriaa, epistemologiaa, metodologiaa, logiikkaa, argumentointia ja väittelytaitoa, jotka auttavat ymmärtämään mistä tutkimuksesta on kysymys ja lukemaan sitä kriittisesti. Oppimistavoitteena pitäisi olla, että opiskelija pystyy sujuvasti lukemaan ja arvioimaan kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja sekä tekemään keskinkertaisen meta-analyysin lukemastaan, ennenkuin pääsee yliopistosta. Joku sanoo nyt tietysti että onhan meillä kandityöt, gradut ja dipat sitä varten. Niiden lähdeluetteloita ja käsittelytapaa katsoen, minä vastaan ”pffft”. Vain vitosen dipoissa jos niissäkään on yleensä katsastettu kirjallisuutta mitenkään kriittisesti, ja itse asiasa varsin monessa väikkärissäkin on tyydytty lainaamaan muiden työtä varsin kritiikittömästi, sen kummemmin tutkimatta juttujen tutkimusasetelmaa ja premissejä, sekä niiden sopivuutta omaan tutkimukseen. Tässä siis tullaan hyvin helposti tuonne Bad Science-alueelle. Vähän erikoisempi suositus on esitetty kirjallisuudessa; neuvo on että tutkimukseen pitäisi psykologisilla testeillä värvätä tinkimättömiä totuudenetsijöitä joilla vahvoja psykopaattisia tendessejä, jotka siis toisin sanoen silmät palaen kieroilevat, lahjovat ja kiemurtelevat tiensä kohti suurempaa totuutta ajattelematta mitä muut ovat siitä mieltä. Tämä edustaa melko puhtaasti johtamiskoulukuntaa, joka tunnetaan nimellä ”jos ei homma toimi, mies vaihtuu”.

Yksi tieteelliseen julkaisutoimintaan liittyvä perusongelma on myös se että tiedelehtiä eivät lue kuin toiset tieteenharjoitajat, koska ne ovat hyvin kalliita ja vaikeasti saatavilla muuten kuin institutionaalisten tietokantatilausten kautta. Tietynlainen tulevaisuuden visio tälle voisi olla avoin tiedepankki johon julkaisut voidaan koota ja esimerkiksi vielä koodata semanttisesti. Tähän suuntaan on jo liikkunutkin avoin Social Science Research Network SSRN, jossa monetkin hyvin vakavasti otettavat tieteentekijät julkaisevat alustavia havaintoja ja hyvinkin viimeisteltyjä luonnosversioita artikkeleista.

Mitä sitten tulee siihen ongelmaan että tiedemaailma on jonkinlainen todellisuuskupla, eikä sillä ole suurempaa yhteiskunnallista merkitystä, luultavasti helpoin ellei ainoa lääke olisi muuttaa ainakin osa tutkimusrahoituksesta palvelusetelityyppiseksi, eli jaetaan esim yrityksille shekkejä joilla ne voivat ostaa suomessa TEKESin tai Akatemian piikkiin työaikaa korkeakouluista omien ja asikkaidensa ongelmien ratkaisuun. Tästä on hyvää kokemusta esim. Eestissä, jossa kokeiltiin ja havaintona on että erityisesti pienyrityksille tämä on hallinnollisesti kevyt ja hyvä tapa päästä kiinni vimeisimpään tutkimustietoon ja hyödyntää sitä omassa lisäarvon tuotannossa.

Tosin tätä suuntaan akateeminen maailma vastustaa ankarasti, koska tapana on ajatella että teollisuuden ongelmat ovat pääosin triviaaleja ja ja niiden parissa työskentely on välipalapuuhastelua. No tietysti näin usein onkin. Varsinkin raskaan julkisen rahoituksen maissa on tapana, että teknis-orientoitunut tutkimusrahoitus on ikäänkuin yritysten ylimääräinen T&K budjetti jolla puuhataan kaikenlaista projektitoimintaa suuremmin välittämättä sen tieteellisestä kontribuutiosta. Vieläpä usein niin että tutkimuksen aloitteet tulevat yliopistoista joissa on alituinen pula projektirahoituksesta ja yritykset ovat mukana lähinnä nimellisellä panoksella seuraamassa jos kuitenkin syntyisi jotain mielenkiintoista jolla voisi tehdä rahaa. Mutta valitettavasti edellä käydyn keskustelun valossa näyttää että perinteisesti pyhänä pidetty ”ars gratia artis” -periaate toteutuu muodossa arse gratia artis, ja tieteen institutonalisoituneen tutkimuksenharjoittamisen rahoittaminen sen itsensä vuoksi ei automaattisesti tuota toivottuja kultajyviä.

Oma lukunsa on sitten koko julkisen rahoituksen additionaliteetti, eli kysymys siitä tuottaako julkinen rahoitus  vipuvaikutuksellaan jotain sellaista arvokasta joka muuten olisi jäänyt tekemättä. Taannoisessa ison TKI-rahoitusohjelman arvioinnissa tehdyssä hastattelussa ersä maamme IT-alan keskisimmistä vaikuttajista sanoi, jotakuinkin että Suomessa ei ole koskaan tehty julkisella tuella mitään TKI-toimintaa jota ei jollain aikataululla olisi tehty yksityisellä investoinnilla. Teollisuuden edustajat ovat kyllä laajasti sitä mieltä että julkisen rahan vipuvaikutus on sitä, että tehdään asioita joita olisi tehty joka tapauksessa, mutta ennemmin ja nopeammin, ja parhaassa tapauksessa isommin, perusteellisemmin ja paremmin. Esimerkkejä löytyy suuntaan jos toiseenkin. Kuuluisimpia esimerkkejä todella onnistuneesta julkisesta TKI rahoituksesta on Yhdysvaltain avaruusohjelma 1960-luvulla, jonka tuloksena syntyi valtava määrä teknologiaa ja tiedettä. Mutta toisaalta olisiko tämä kaikki jäänyt tekemättä jos avaruusohjelmaa ei olisi ollut? Tätä on hankala spekuloida, koska äärettömän ajan kuluessa tuhat apinaa kirjoituskoneeseen kahlittuna tuottaa jollain todennäköisyydellä Shakespearen tuotannon, mutta avaruusohjelma eittämättä toi jäntevyyttä toimintaan ja suuntasi ilmailu- ja muun teollisuuden ponnistuksia yhteiseen teemaan.

Lopuksi on todettava, että tätä puheenvuoroa on helppo lukea, että minun mielestäni julkisen tutkimuksen rahoitus pitäisi lopettaa, tai varmaan myös siten että tutkimusrahoitus pitäisi alistaa enemmän poliittiselle tai muulle ohjaukselle. En kuitenkaan ole sitä mieltä. Poliittisen ohjauksen ongelma on se, että jos tehdään tutkimusta nykyisiin ongelmiin niin ratkaisut ovat myöhässä. Lisäksi on äärimmäisen vaikea enustaa mikä on tärkeää ja rahoittamisen arvoista. Minun lempiesimerkkini on Fourier-analyysi, jota matemaatikko Joseph Fourier kehitteli 1800-luvulla. Fourierin kuningasajatus oli kehittää matemaattinen pohja aaltomuotojen ilmaisemiselle geneeristen triginimetristen funktioiden muodossa. Aikanaan Fourierin puuhastelua pidettiin hullun touhuna, koska eihän näille funktioille ole koskaan mitään käyttöä. Nykyään, reilut 200 vuotta myöhemmin, Fourier-muunnokset ovat läsnä aivan kaikkialla, missä käsitellään ääntä ja kuvaa, ja lisäksi niitä Fourierin matematiikkaa käytetään esimerkiksi lämpökattiloiden suunnittelussa ja kaikkialla missä pitää enneustaa lämmönjohtumista. Eli tutkimus kannattaa, vaikka sille ei aina heti olisikaan käyttöä. Minun mielestäni siis tutkimusta kannattaa rahoittaa, mutta kannusteet olisi kehitettävä siihen suuntaan että tiedettä palkitaan ensisijassa arvokkaista tuloksista, ei aktiviteeteista. Lisäksi olen sitä mieltä että soveltavaa tutkimusta ja kehitystäkin kannattaa rahoittaa jossain määrin, jos sille on olemassa selkeä tilaus ja käyttö.


Charlton, B.G. The story of real science: it’s rise, decline and death, Working Paper, April 15th 2012, available:

Kirja-arvio: Konsulttidemokratia

Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen ”Konsulttidemokratia: Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton” (julk. 2013, kust. Gaudeamus) on noussut kuumaksi puheenaiheeksi niin mediassa kuin konsulttimaailmassa. Siitä on vedetty johtopäätöksiä että konsultit suorastaan yrittävät vallankaappausta maassa, ja ovat vähintään seteliselkärankaisia verenimijöitä.

Niinpä kirja kiinnosti erityisesti, koska se lupasi olla tutkimusta ja herätti niinkin poleemisia puheenvuoroja mediassa. Tästä jokainen voi mielessään vetää johtopäätöksen ”se koira älähtää johon kalikka kalahtaa”, mutta itse asiassa minusta se kalahti paljon vähemmän kuin aiheen ympärillä käyntiin lähteneestä keskustelusta olisi luullut.

Ennekuin mennään aiheeseen niin tunnustuksena todettakoon, että olen tutkija sekä konsultti ja nimeen omaan vieläpä julkisen sektorin konsultti. Niin muodoin on myös syytä todeta, että mikään mitä kirjoitan ei edusta nykyisten tai entisten työnantajieni kantaa, vaan kaikki alla oleva on omaa mielipidettäni.


Ensimmäiseksi on todettava että kirja on helppolukuinen ja sujuva esitys aiheeseen ja teksti rullaa eteenpäin kuin huomaamatta. Ensimmäisen lukukerran yleisvaikutelma kirjasta on kuitenkin lievästi epäjohdonmukainen, ikään kuin kirjassa olisi itse asiassa kaksi kirjaa survottu yhteen. Kirja jakaantuu neljään päälukuun, joista johdanto ja toinen numeroitu luku ”Konsulttidemokratian rakennuspalikat” edustavat tutkimuksellista aiheen käsittelyä, jotka ovat tietyllä tapaa eri paria taas ensimmäisen ja kolmannen luvun ”Uudet vallankumoukselliset” ja ”Kansalaisilla töissä – kohti rohkeaa valtiota” kanssa jotka on kirjoitettu enemmän kuin pamfletti, ujostelematta omaa mielipidettä. Näinpä ehdottaisinkin ehkä lukemaan kirjan järjestyksessä Johdanto – II luku – I luku III luku, jolloin se muodostaa johdonmukaisen kokonaisuuden jossa esitetään havaintoja maailmasta ja sitten esitetään niihin liittyvä mielipide.

Noin päällepäin johdannossa ja toisessa luvussa on varsin vähän mitään erikoista. Johdannon sävy muuttuu ensimmäisessä luvussa, jossa lähinnä tunnutaan demonisoivan SITRAa, ja siinä sivussa myös (muita) konsultteja. Jos SITRA on jäänyt oudoksi, se siis on eduskunnan pankkivaltuuston valvoma valtiollinen pääomasijoittaja ja ajatushautomo. Luku rakentaa kuvaa SITRAsta jonkinlaisena epämääräisenä uhkana yhteiskuntajärjestykselle ja kaikenkarvaisia konsultteja jollakin epämääräisellä tapaa SITRAn kätyreiksi, tai vähintäänkin moraalisesti suurpiirteisiksi ja/tai epäpäteviksi huiputtajiksi. Luvussa nostetaan myös kritiikin kohteeksi  managerialismin käsite, joka tarkoittaa jotakuinkin normaaleja yritystoiminnan johtamisen käytäntöjen ja oppien soveltamista julkisen sektorin kontekstissa.

Toinen luku esittelee aineistoon perustuen havaintoja konsulttien käytön seurauksista hallinnossa. Edellisen luvun maalaama kuva konsulteista ja konsulttidemokratian rakennuspalikoista muuttuu, ainakin minulla, aivan huomattavasti kun tullaan toiseen lukuun. Luku nimittäin maalaa enimmäkseen kuvan julkisen sektorin asiantuntijapalveluiden hankinnan ongelmista ja tavoista joilla hankintalainsäädäntöä venytetään. Siinä missä ensimmäisessä luvussa maalataan kuva managerialismin vallankumouksesta, toisessa luvussa piirtyy kuva huonosti valmistellusta ja toteutetusta hankintatoimesta, joka johtanut suurimpaan osaan niistä julkisen sektorin ongelmista, joille kirjoittajat ovat antaneet nimen konsulttidemokratia.

Viimeisessä luvussa aloitetaan taas managerialismista ja esitetään kirjoittajien oma visio julkishallinnosta. Kolmas luku maalaa kuvan rohkeasta valtiosta, joka toimii tuottavasti demokraattisessa ohjauksessa kansalaistensa parhaaksi, ja käyttää minimäärän konsulttipalveluita. Lopussa en ole ihan varma mihin suuntaan kirjoittajien syyttävä sormi osoittaa, kirjoittajat ovat siinä suhteessa hyvin diplomaattisia. Julkisuudessa näyttää vallitsevan jossain määrin ilmapiiri jossa konsultit ovat tarinan roistoja, mutta kirjan johtopäätökset näyttävät ehdottavan enimmäkseen toimia jotka koskevat julkisen sektorin toimintatapoja. Kirjoittajat itse sanovat, että kirja antaa tavallista enemmän tulkinnanvaraa lukijalle, mikä on totta toisessa luvussa. Käytän sitä vapautta tässä tulkitakseni, että näyttää itse asiassa siltä että julkisyhteisöt ovat nähtävästi pääosin itse aiheuttaneet ongelmansa.

Tutkijan arvio

Tässä kohtaa laitan tutkijahatun päähän ja esitän muutaman huomion kirjasta tieteellisen vertaisarvioinnin näkökulmasta. En tee sitä kritisoinnin ilosta, vaan se toivottavasti auttaa lukijaa asettamaan kirjan viestin perspektiiviin. Itse asiassa kirjoittajat itse puhuvat puheenvuorokirjasta, joka on kaiketi eri asia kuin pamfletti tai tutkimusraportti, joten vertaisarviointi voi olla lievästi epäreilu asetelma, mutta koska kirjaa on käsitelty paljon julkisuudessa ikään kuin tutkimuksena, niin voi olla paikallaan katsoa sitä myös tutkimuksen kriteereillä.

Teoksen tavoite on esittää ensimmäinen laajaan aineistoon perustuva kokonaistutkimus konsulttien käytöstä julkisella sektorilla. Koska aihe on kunnianhimoisen laaja, se ei ole erityisen fokusoitunut. Kirjoittajat eivät myöskään tarkemmin erittele mitä uutta tietoa kirja tuo tutkimuksen kenttään, kuin viittaamalla aiempiin julkaisuihin jotka ovat suppeampaa aiheeltaan ja keskittyvät johonkin konsulttien käytön osa-alueeseen.

Jos laitan tutkijanhatun kunnolla päähän ja alan lukea niin ensimmäisenä huomio kiinnittyy käsitteiden määrittelyyn. Käsite konsultti on määritelty johdannossa kattamaan käytännössä kaikki konsultoinnin ja asiantuntijapalveluiden alueet, mukaan lukien myös ajatushautomotoiminnan. Kirjan edetessä ei ole kaiken aikaa selvää minkäsortin konsultoinnista kulloinkin puhutaan. Erityisesti pamflettimaisissa ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa konsultit niputetaan yhteen homogeeniseen massaan, vaikka kirjoittajat toisaalla tarkoituksella mainitsevat että konsultointia on hyvin monenlaista. Nyt lukija ei voi yhtäältä arvioida mitä konsultoinnin haaraa mikäkin havainto koskee ja toisaalta myöskään onko aihe käsitelty kattavasti ja mitkä johtopäätökset koskevat mitäkin konsultoinnin muotoa vai kaikkia yhtälailla.

Toisena huomio kohdistuu aineistoon, sen keräämiseen ja käsittelyyn. Aineistona on käytetty kirjoittajien mukaan haastatteluja, jotka ovat puoli-strukturoituja teemahaastatteluja, kirjanpitoaineistoa ja hankinta-asiakirjoja. Kirjan suurin ongelma tutkimuksen näkökulmasta on, että tutkijat eivät esitä mitään mentelmää tai analyysikehikkoa jonka läpi aineistoja on tulkittu.

Aineistosta lähinnä haastatteluja lainataan eksplisiittisesti ja ilmeisesti hankinta-asiakirjoja ja tiliotteita tutkimalla on muodostettu tilasto konsulttipalveluihin käytetyistä rahasummista. Lukijalle ei kuitenkaan missään vaiheessa muodostu kokonaiskuvaa siitä, että mitä haastatteluissa on sanottu lainausten ulkopuolella ja siten ei ole mitään mahdollisuutta seurata miten johtopäätökset ja suositukset muodostuvat aineistosta. Kuten edellä totesin käsitteiden yhteydessä, koska aineiston käsittely ei ole läpinäkyvää, niin lukija ei voi mitenkään arvioida kuinka suurta osaa julkisen konsulttitoiminnan kokonaisuudesta huomiot koskevat; onko kaikki konsulttitoiminta rahan hukkaa, vai vain osa siitä jne. Tämä voi olla myös yksi syy siihen, että johtopäätökset tuntuvat olevan analyysistä irralliset.

Toinen kysymys sitten on, että mikä aineiston laatu tai kattavuus on ollut. Kysymyksen herättää se että kirjoittajat lainaavat varsinkin toisen luvun loppupuolella suhteellisen paljon julkaistua tutkimusta, ikään kuin jatkaakseen aineistoa. Lukijalle ei myöskään ole esitetty miten haastateltavat on valittu ja miten edustava otos he ovat.

Kun edellä huomioin että kirjoittajat eivät sano mihin kirjallisuuteen he tuovat uutta, he eivät myöskään lopussa kerro mikä oli kontribuutio olemassa olevaan tietoon. Matkan varrella tutkimuskirjallisuuden kanssa ei myöskään suuremmin keskustella, vaan sitä lainataan annettuna. Lainauksia ei myöskään perustella esittämällä meta-analyysin tyyppistä poikkileikkausta kirjallisuudesta, joten erityisen kriittinen lukija voi kysyä että onko lähteiden ja/tai aineiston käytössä tapahtunut ns. kirsikanpoimintaa.

Selvyyden vuoksi totean, että ei ole erityistä näyttöä, että aineisto olisi poikkeuksellisen huonoa, tai että sitä olisi erityisen voimakkaasti väännelty omiin tarkoitusperiin. Tutkijahattuiselle lukijalle vain yksinkertaisesti tulee mieleen näitä kysymyksiä, koska kirjoittajat eivät esitä aineistonhankintastrategiaa, analyysiviitekehystä eivätkä käsittele muuta kirjallisuutta laajasti ja kriittisesti. Kriittisyydestä puheen ollen kirjoittajat eivät myöskään ole järin reflektiivisiä omien tulostensa luotettavuuden, toistettavuuden ja harhattomuuden suhteen, joten lukija jää tässäkin suhteessa roikkumaan ilmaan.

Jos kirjoitan tylysti, niin näillä eväillä teoksen tieteellisiä ansioita ei voi arvioida kuin korkeintaan tutkija joka on sisällä relevantin tutkimusalan diskurssissa ja silloinkin huonosti. Jos olisin vertaisarvioimassa tätä tutkimuksena julkaisua tai esim. väitöstä varten, ehdottaisin asemoitumaan olemassa olevaan kotimaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuteen, tekemään siitä meta-analyysin, esittämään jonkin alan standardia edustavat menetelmällisen kehyksen ja esittämään aineiston tulkinnan sen kautta ja sitten arvioimaan omia havaintoja kriittisesti edellä mainitun meta-analyysin valossa. Eli tuomio olisi uudelleenkirjoitus ja uudelleenlähetys (alan termein ”rewrite and resubmit”).

Kirjoittajien ajatus on helposti ollut kosiskella ns. suurta yleisöä ja välttää tekemästä aiheesta liian monimutkaista ja sen käsittelystä tuskastuttavan yksityiskohtaista, mutta lukijaan olisi voinut luottaa vähän enemmän. Tutkimuksen näkökulmasta suurempi kysymys on, että sikäli jos kirjalle halutaan antaa tutkimuksen leima, suurempi läpinäkyvyys työhön olisi paikallaan.


Kuten todettu, kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppo lukea ja sinällään mieluisa lukukokemus. Kuitenkin kirjassa on omat ongelmansa jos sitä lukee kriittisesti. Nimittäin, kuten yllä todettiin, kirjoittajat sortuvat samaan läpinäkymättömyyden puutteeseen kuin konsultit ja asetelmasta tuleekin vähän mieleen sanonta ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”. Itse asiassa konsulttidemokratia on jotakuinkin yhtä läpinäkyvä aineiston ja omien mielipiteiden sisäänleipomisen suhteen kuin keskimääräinen konsultin toteuttaman selvityshankkeen loppuraportti.

Yritin lukiessa hahmottaa kirjoittajien pääväitettä, joka voi olla jotain seuraavaa:


P1: konsulttien käyttämät viitekehykset eivät sovellu julkiselle sektorille ja

P2: konsulttitoiminnan hankinta on hoidettu huonosti,

V1: konsulttipalveluita tulee hankkia minimäärä.

Ensimmäinen premissi näistä kahdesta on avoimempi keskustelulle. Nimitäin jos oletetaan että edustuksellisen demokratian rakenteet toimivat, konsernimaisessa toimintatavassa ei itsessään pitäisi olla rakenteellista vikaa. Jos ajatellaan äärimmilleen vietyä hallinnon konserniohjausta, tullaan tilanteeseen jossa eduskunta on ikään kuin yhtiökokous, joka antaa ohjeita hallitukselle ja voi tarvittaessa erottaa hallituksen välikysymyksellä ellei se seuraa yhtiökokouksen ohjeita. Hallituksen alla Valtioneuvon kanslia on konsernihallinto ja Valtionvarainministeriö on taloushallinto, ja sektoriministeriöt ovat ikään kuin divisioonat tai osastot joilla on omat erityistehtävänsä. Lisäksi kirjoittajien mukaan SITRA esittää, että sektoreiden välillä tapahtuu vaihtoa ja että johtaminen ammattimaistuu. Tässä mallissa poliittinen ohjaus tapahtuu ylätasolla, jossa asetetaan tavoitteet poliittisessa prosessissa ja valtiokonserni suunnittelee ja hoitaa toimet joilla se parhaiten näkee pääsevänsä tavoitteisiin.

Tätä ajatusta kirjoittajat kritisoivat hieman epämääräisesti epädemokraattisuudesta ja tarjoavat ratkaisuksi ministeriöiden toiminnan politisointia komiteoiden välityksellä. Tässä suosituksessa on itsestään selvästi järkeä vain, jos oletetaan että kansanedustuslaitos ei toimi siinä mielessä, että se pystyisi päättämään selkeät linjat ja tavoitteet johon on pyritään ja pystyisi seuraamaan ministeriöiden raportoinnin perusteella miten niihin on päästy. Ilmeisesti kirjoittajat ovat sitä mieltä, että tälläinen poliittinen ohjaus ei riitä tai toimi, sillä en muuten keksi miksi faktapohjainen (fact-based) tai yritysmäinen ministeriöiden toiminta olisi huono asia.

Tässä kohtaa myös on lievä ristiriita; jos katson rohkean valtion luonnostelmaa, niin se ei pohjimmiltaan kovin paljon eroa ajatuksista joita kirjoittajat esittävät SITRAn esittävän. Kirjassa tai sen pamflettimaisemissa osuuksissa tuntuukin aavistuksen olevan pohjavirtaus, että kirjoittajat ainakin osaksi vastustavat liikkeenjohdon oppeja siksi, että kirjoittajat tulevat eri diskurssista, ei niinkään paljon itse asian vuoksi. Sivumennen sanoen poliittisen ohjauksen lisääminen valmistelutyöhön ei näytä sekään itsestään selvästi parantavan lainvalmistelun tai politiikkatoimien laatua, jos Raimo Sailaksen Talouselämässä 15.3. julkaistua haastattelua on uskominen.

Toinen premissi on varsin hyvin aineistolla perusteltu, tosin aineiston läpinäkymättömyydestä johtuen ei ole mahdollista arvioida miten laaja ongelma todellisuudessa on. Lukijana ei ole mahdollista tietää ovatko kirjoittajat poimineet pahimmat ongelmatapaukset ja käyttävät niitä polttoaineena argumentin läpiviemiseen. Joka tapauksessa havainnot hankintatoimesta vastaavat varsin hyvin arkikokemusta, eli niihin on minun näkökulmastani vähän kommentoitavaa.

Oikeastaan suurempi huomio liittyy vain osaksi kirjaan ja enemmän siitä käytyyn keskusteluun. Nimittäin näyttää, että osaksi kirjassa ja vielä enemmän siitä käydyssä keskustelussa on jonkin verran sotkettu syy ja seuraus toisiinsa. Kirjasta saa herkästi sen käsityksen että erilaiset konsultit ovat pääsyynä julkisen hallinnon sekaannuksen ja huonoon johtamiseen, mutta toisen luvun aineiston valossa voisi yhtä hyvin päätellä että konsulttidemokratia on vain lieveilmiö siitä, että julkinen sektori on sisäisessä sekaannuksessa ja yrittää paikata sitä erilaisilla asiantuntijapalveluilla.

Lisäksi on syytä huomioida, että kirja ei vaikuttaisi olevan mitenkään arvovapaa, päätellen siitä että muutamassa kohdassa ”uusliberalilismi” esiintyy ikään kuin syytöksenä ja kirjassa puhutaan myös aavistuksen syyttävään sävyyn itsetarkoituksellisesta julkisen sektorin pienentämisestä. Vaikuttaa siltä että kirjoittajat vastustavat uusliberalismia ja sen ilmentymänä pitämäänsä managerialismia, mutta eivät tee sitä mitenkään läpinäkyvästi ja epäilen että tämä voi olla syynä myös lukujen väliseen epäjatkuvuuteen.

Konsultteja ei toki voi pitää sivullisina uhreina, mutta jos konsultit ovat verenimijöitä niin silloin ne ovat kuin Terry Prattchetin vampyyrejä: Konsultit voivat olla sulavasti käyttäytyviä, mahdollisesti hyvin pukeutuvia ja ajoittain karismaattisia, mutta ne eivät voi ylittää hankintamenettelyn virtaavaa vettä ilman että joku laskee sillan, eivätkä voi tulla myymään paikkoihin joihin heitä ei kutsuta. Lisäksi ne kammoavat pyhiä symboleja kuten oikeusprosessia ja kuolevat naurettavan helposti jos tilaaja iskee seipään sydämeen jättämällä laskun maksamatta jos sopimusvelvoitteet eivät täyty. Tahtoo sanoa, että konsulteista ei ole mitään vaaraa jos hankkija on tilanteen tasalla ja tietää mitä haluaa saavuttaa.

Kirjan lukijalle on ehkä hyödyksi ymmärtää vähän mihin konsulttien toiminta perustuu, jotta havainnot asettuvat oikeaan viitekehykseen. Ensimmäisenä pitää muistaa että konsultit ovat rahan tekemisen bisneksessä ja sitä tehdäkseen tarjoavat asiantuntijapalveluita. Konsulttitoiminnan perussääntö on, että konsultin keskeisin resurssi on osaaminen ja työaika. Niinpä konsultit myyvät ensisijassa työaikaansa. Toimeksiannoissa proseduuri on pääosin seuraava: hankintailmoitus julkaistaan ja siinä esitetään toimeksiannon tausta ja tarkoitus, sekä usein vaatimuksia tarjoajalle ja jokin budjetti. Toimittaja laatii tarjouksen jossa tärkein osa on toimeksiannon tulkinta ja työsuunnitelma toimeksiannon toteuttamiseksi. Lisäksi esitellään henkilöt ja heidän kokemuksensa vastaavanlaisista toimeksiannoista. Hinnoittelu perustuu työsuunnitelmaan ja sen toteuttamisen vaatimaan työmäärään. Kun sopimus syntyy, työsuunnitelma vahvistetaan ja konsultti alkaa toteuttaa sitä sovitussa aikataulussa sopimuksen puitteissa.

Yleensä toimeksiantosopimuksessa määritellään, että toimeksiannon toteutukseen käytetään henkilöitä joilla on tarvittava osaaminen, joka vastaa sitä mitä tarjouksessa on esitetty. On varsin tavallista että toimeksiantojen osia tekevät henkilöt joilla jostain syystä on vähemmän työtä pöydällään kun hanke on menossa. Jos tilaaja haluaa varmistaa että toimeksiannon toteuttamiseen osallistuvat juuri ne konsultit jotka on esitetty tarjouksessa, sen voi erikseen varmistaa sopimuksessa. Kun tämän konsulttitoiminnan peruslogiikan ymmärtää, asiantuntijapalveluiden hankinta muodostuu helpommaksi ja ymmärrettävämmäksi.

Tässä on tärkeää huomata, että käytännössä toimeksianto ja se mitä siitä voidaan saada ulos lukittuu jo paljon hankintavaiheessa. Jos työn tilaajalle ei oikein ole selvää mitkä ovat halutut tulokset, niin ei se ole selvää myöskään toteuttajalle. Sivuhuomautuksena on syytä todeta, että jos organisaatio ei tiedä mitä se haluaa konsulteilta, niin se ei välttämättä saa työryhmä- tai komiteatyöllä sen enempää aikaan. Tarvittaessa määrittelyä voidaan hieroa jonkin sortin prosessikonsultoinnilla, mutta se pitäisi huomioida sitten jo työsuunnitelmassa.

Milloin konsulteista sitten on hyötyä? Kirjoittajien toteamus, että konsulteista on hyötyä silloin kun tarvitaan harvinaista erityisosaamista tai ulkopuolista ja suhteellisen riippumatonta näkökulmaa ja tehdään jotain kertaluontoisia tai harvoin toistuvia toimenpiteitä voisi olla suoraan työnantajani suusta. Vaativat muutokset voivat olla oiva kohde prosessikonsultoinnille, paitsi jos ne toistuvat joka vuosi kuin vuodenajat. Erilaiset selvitykset voivat olla hyvä konsultointikohde, koska konsultti voi tarjota oman näkökulmansa ja haastatteluiden yms. aineiston kautta saada myös sidosryhmien näkemyksen mukaan. Fasilitoinnille tai prosessikonsultoinnillekin on tilauksensa jos jokin prosessi hannaa sen takia, että henkilösuhteet klikkaavat ja työstä ei tahdo tulla mitään ilman erotuomaria.

Havainto, että jatkuvissa tai usein toistuvissa toimissa konsultit tulevat kalliiksi yksinkertaisesti johtuen konsulttitoiminnan ansaintalogiikasta on kohtuullisen kiistaton. Jatkuvaan konsulttityöhön liittyy juuri myös kirjoittajien nostama riski, että kaikki oppiminen ja asiantuntemus kumuloituu konsulteille, ei tilaajille, on myös todellinen ja kannattaa ottaa huomioon. Puolestaan väite siitä että konsultit tekisivät päätöksiä tai käyttäisivät valtaa, ei ole kiistaton. Konsultoinnin logiikka on kuitenkin tuottaa tietoa päätöksenteon tueksi jota viranhaltijat voivat käyttää, aivan samaan tapaan kuin komiteoissa ja työryhmissä.

Lopuksi on todettava, että yllä kuvatuista puutteistaan huolimatta kirja on hyvä avaus julkisen johtamisen kehittämiseen. Jos kirjaa lukee tutkimusraporttina, se on vahvimmillaan silloin kun se esittää aineistoon perustuvia havaintoja konsulttidemokratiasta, mutta se on heikompi vetäessään johtopäätöksiä. Jos se ottaa pamflettina, se on tavallista paremmin perusteltu näkökulma siihen miten kirjoittajien mielestä hallintoa tulisi kehittää.

Takaisitko Riot Entertainmentin lainat?

Eilen katselin uutisista ministeri Urpilaista inttämässä tuskatuneena euroalueen lainatakuista ”Espanjaan ei lähetetä senttiäkään” ja siihen päälle Soinia toteamasta alistuneena että kauheata politiikka kun rikkinäisiin systeemeihin lapioidaan lisää rahaa ja odotetaan että se korjaa onghelmat. Tuli mieleen että mitenkäs nämä lainatakuut oikein toimivat, nimittäin onhan teknisesti ottaen totta ettei euromaihin lähetetä rahaa siinä merkityksessä kuin ministeri Urpilainen kuvittelee opposition ajattelevan, mutta takuissa on se ongelma että pitää kuitenkin valmistautua siihen että ne tulevat maksettavaksi jos lainan ottaja ei suoriudu veloistaan. Tässä mielessä minusta on ihan järkevä kysymys että miten paljon me oikein voimme lainoja taata pitäen mielessä että ne tulevat mahdollisesti kuitenkin maksettavaksi. Ei tarvitse kuin miettiä 1990-luvun lamaa jolloin yksi sun toinen joutui vararikkoon kun varsinaiset velalliset eivät enää suoriutuneetkaan veloistaan.

Nyt mitä näihin takuisiin tulee, niin tässä kun pihakeinussa mietin tätä takuuasiaa niin tuli jotenkin kumma mielleyhtymä Kreikan talouden ja Ruit Entertainmentin taloudenhoidon välille. Minusta tätä euroalueen velkatakuiden ongelmaa on helpompi ajatella kun vie sen analogiana noin yksilötasolle. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin voidaan leikkiä hetki että ollaan 2000-luvun alussa ja opiskelukaveri on perustanut hyvän firman joka tuo rahaa kuin suokuokalla uudesta nousevasta liiketoiminta-alueesta. Kaverit ovat innostuneita ja tekevät työtä niska limassa ja tuovat lisää rahaa, ja päätät sijoittaa itsekkin kun näyttää että tämä voisi olla hyvä juttu.

Mutta sitten, kun kaikki menee päällisin puolin hyvin, paljastuukin että firma onkin ihan mätä sisältä; kaikki se raha mikä on tullut firmaan sijoituksina on mennytkin tolkuttoman hyviin henkilöstöetuihin, bileisiin ja PR:n, mutta oikein mitään varsinaista arvonluontia ei ole tapahtunut. Paljastuu myös että tätä kaikkea on peitelty rehellisyyden rajoilla kulkevalla luovalla kirjanpidolla. Kun homma räjähtää silmiin niin sijoittajat pääosin katoavat, suuria ja alati kasvavia kuluja ei pystytäkkään kattamaan kun sisään ei tule uusia sijoituksi eikä varsinaisia tuotteita ole saatu oikein ulos ainakaan suunnitellulla tai luvatulla tavalla. Lisäksi asiakkaat alkavat kyselemään missä luvatut tuotteet ovat.

Nyt toiminta pitäisi pystyä pääomittamaan ja opiskelukaveri tulee kyselemän pussit silmien alla, että takaisitko lainan yrityksen pääomittamiseen jotta saadaan tuotteet kehitettyä loppuun ja toimitettua asiakkaalle. Lainaa käydään kyselemässä, koska yksityiset sijoittajat eivät enää anna pääomaa ja osakkeen arvokin on romahtanut. Vakuuksia ei ole joten lainaakaan ei saa kuin tähtitieteellisellä korolla, paitsi jos on takaajia. Kaveri selittää tämän vähän siloitellen ja sanoo ettei tarvita kun tämä yksi laina, ollaan ihan pian pääsemässä tulorahoitukseen.

Nyt, takaistko tämän lainan? Mietit kuumeisesti että olet laittanut aika ison osan säästöistäsi osakkeisiin kohtuu hyvällä hintaa, ja vaikka välillä olit plussalla niin nyt potistasi on sulanut kolme neljänestä pois. Tekee kipeää ajatella että homma menee nurin ja menetät koko potin, eikä nykyisellä kurssilla tekisi myydä poiskaan koska siinä menee kaikki säästöt. Mietit kuitenkin että sitten olet vielä syvemmällä sopassa jos laina ei riitäkkään kulujen kattamiseen tai jos sijoittavat laittavat koko roskan myyntiin. Verojen maksun aikakin lähestyy ja verottaja voi hakea puljun konkurssiin jos ei kassasta löydy riittävästi rahaa.

Katselet kaveria ja mietit vakavasti, että jos nämä vesselit eivät ole tähänkään mennessä saaneet aikaa muuta kuin kuumaa ilmaa, niin mitenhän se tuotteiden toimittaminen nyt sitten oikeasti onnistuu. Onko se nyt joka tapauksessa menoa vai onko tämä ohimenevä markkinapaniikki ja korjaantuu sillä jos joku vaan jaksaa uskoa ja pääomittaa vielä hetken että lupaukset saadaan lunastukseen jolloin kaikki voittavat? Mietit myös sitä mitä tiedät yrityksen toiminnasta lehtijuttujen ja kuulopuheiden perusteella että hoitaako tämä toimiva johto jonka olet tavannut lähinnä juhlissa nyt oikeasti homman kotiin.  Entä bileisiin tottunut henkilöstö, nyt kun ilmainen loma on ohi, alkaako se puurtaa nyt oikeasti yhdeksästä yhdeksään tuotteita kasaan, vai alkaako avainhenkilöiden joukkopako pikkuhiljaa.

Tietysti syyt vararikon takana ja kehityspolut ovat euroalueen kriisitalouksissa kertaluokkaa monimutkaisemat kuin Riot Entertainmentin tapauksessa. Lisäksi tietysti seuraukset ovat potentiaalisesti eri mittaluokkaa jos kokonainen maa menee konkurssiin, kuin jos yksi yritys, mutta pohjimmiltaa minusta analogia pitää. Joku on ottanut liikaa riskiä, ja elänyt leveämmin kuin on ollut varaa ja tuottanut vähemmän kuin on luvattu ja väitetty. Molemmissa on minusta ydinkysymys: uskotko sinä että euroalueen kriisitalouksissa systeemi ei ole rikki, vaan kysessä on vain hikka markkinoilla? Vai onko nyt kuitenkin niin että kyseessä ei ole mikään Markkinoiden salajuoni, vaan valuvika alueen talouksissa, joka ei korjaannu vain heittämällä lisää rahaa koneeseen? Nimittäin jos kyseessä on tilapäinen häiriö, niin taatahan kannattaa, mutta jos kyseessä on perustavanlaatuinen vika, niin silloin pitkällä tähtäimelläolisi helpompaa leikata huonot palat pois unionista kuin homeet pois juustosta ja jatkaa elämää.

Miettikääpä sitä juhannuksenanne,


Joisitko sinä vähemmän alkoholia jos tämä mainos kiellettäisiin?

Joisitko vähemmän, kysyy Bob Helsinki

… kysyy Helsingin Kamppiin katukuvaan ilmestynyt mainostaulu. No, luultavasti en, mutta ainakin mainoksesta kovaa rahaa maksanut uskoo näin on.

Nimittäin en hetkeäkään usko, että mikään etujärjestö hassaisi vaivalla hankittua rahaa pyyteettömästi Bobien laskutustunteihin esim. sananvapauden puolesta, ellei uskoisi että mainostamalla on saavutettavissa vähintäänkin markkinaosuutta muilta tuotteilta, ellei nyt suoranaisesti uusia asiakkaita muuten juomattomien piiristä. Tai sitten tietysti tämä voi olla myös Bobien oma irtiotto, koska mainosten määrästä päätellen alkoholifirmat ovat mainostoimiston suurimpia tilejä. (Toim. huom. jonkin arvelun mukaan mainostilan hallinnoija JCD olisi kamppiksen takana, kuitenkin sama logiikka pätenee)

Ketä nyt naurattaa kun sinällään viaton kamppis tuli ikään kuin vahingossa sahanneksi oman oksansa ja validoineeksi sosiaali- ja terveysministeriön ajatukset ihmisten suojelemisestä itseltään.

Kippis sille,