Arse gratia artis

Tulin taannoin lukeneeksi Bruce Charltonin pamfletin ”The Story of Real Science”, joka on tarina länsimaisen tieteen kehityksestä ja rappiosta. Charltonin ponsi on, että itse asiassa todellinen tiede on kuollut ja muuttunut joskisikin muuksi; enemmänkin juhlamenojen harjoittamiseksi ja sijaistoiminaksi kuin määrätietoiseksi ja pyrkimykseksi uuden tiedon tuottamiseksi maailman ihmeistä. Kirjoitin tämän blogikirjoituksen ensimmäisen version jo hyvä tovi sitten, mutta heräsin pohtimaan asiaa uudemman kerran nyt kun olen jälleen tutkimuksellisissa tehtävissä. Ohessa siis omia sisäpiirin reflektita tieteentekimisen tilasta ja ajatuksia mahdollisista korjausliikkeistä.

Charlton ajattelee ilmeisesti, että ”tiede”-niminen ilmiö on syntynyt Euroopassa monien epätavallisten olosuhteiden mahdollistamana oikkuna ja alkanut elää omaa elämäänsä  – ja nyt institutionalisoitumisen myötä ilmiö on saavuttanut loppunsa. Totuutta omalla kustannuksellaan ja oman totuuteen kohdistuvan intohimonsa vieminä etsineiden ihmisten toiminnan ja keskinäisen keskustelun on korvannut itseään valvova, julkisella rahalla itsetarkoituksellisesti pyörivä  koneisto, jonka on naamioitava tuotteensa tieteellisiksi edistysaskeliksi riippumatta siitä onko edistystä tapahtunut. Tilanne närästää Charltonia kovin kirpeästi.

Ongelma

Charltonin pontta tukevia merkkejä siitä, että tutkimuksen tekeminen on muuttunut eräänlaiseksi rahtikultin harjoittamiseksi (missä suoritetaan erilaisia seremonioita, ymmärtämättä täysin mistä on kysymys ja oikeastaan välittämättä onko toiminnassa mitään sisältöä) on ilmassa jos tutkimuksen tekemisen arkea tarkastelee kriittisesti. Jos muistelen vertaisryhmääni jatko-opinnoissa, niin ns. totuuden etsintä ja järkevien tutkimuskysymyksiin sopivien menetelmien valinta ei ollut hirvittävän korkealla listalla, kun mietittiin mikä on tärkeintä tutkimustyössä. Paljon enemmän tohotettiin siitä miten julkaistaan, ja varsin vähän siitä mitä julkaistaan tai miksi.

Rahtikultti-ilmiö esiintyy tutkimuksesa erityisesti liittyen ”tieteelliseen metodologiaan”: yhteiskuntatieteellistä tutkimustoimintaa seuranneena  olen havainnut että on joukko tutkijoita jotka tuntuvat uskovan melko voimakkaasti, että tiettyjen metodologisten rituaalien seurailu tuottaa tuloksia, jotka ovat arvokkaita ja ”tieteellisiä” (koska ne on synnytetty metodisesti), vaikka ne olisivat itsessään sekavia, hyödyttömiä ja epäkiinnostavia ja usein banaalejakin.

Aihetta ovat sivunnet myös toimittaja, tutkija Ben Goldacren mainio kirja Bad Science, joka kritisoi voimakkaasti sitä tapaa jolla tiedeuutisia kirjoitetaan ja miten tutkimusta tulkitaan lehdissä. Goldacren ponsi oli että tiedetoimittajat ovat katoava luonnonvara, ja uutisointi tietieestä ja sen tuloksista aliarvio lukijaa karkeasti ja tekee tutkimukselle karhunpalveluksen saamalla sen vaikuttamaan tyhmältä. Tämä on omiaan lisäämään rahtikulttikäytöstä, koska jos kukaan mukaan ei ota tätä vakavasti tai suuremmin välitä mtä täällä tapahtuu, miksemme mekin voisi alkaa kirjoittamaan mediaseksikästä hölynpölyä, sen sijaan että mietittäisiin hiki hatussa miten saadaan parempaa tietoa maailmasta.

Politiikantekijän perinteinen ratkaisu seurailee tieteenkijän toivomusta, eli kun tieteen tasosssa on ongelmia, niin perusratkaisu on heittää enemmän rahaa peliin sillä oletuksella että se parantaa tasoa jollain aikavälillä, koska resursseistahan on aina pula ja jos vain olisi aikaa ja työvoimaa, niin silloinhan me tehtäisiin parempaa tiedettä. Huono uutinen on, että rahoitus on osa ongelmaa. Rahtikultteja tukee myös nykyinen rahoituskäytäntö, missä yliopistoja palkitaan tutkintojen määrästä ja tutkimuspaperien määrästä, juurikaan kysymätä mitä aitoja yhteiskuntaa hyödyttäviä valmiuksia tutkinnon suorittaneilla on, tai mitä aitoja edistysaskelia tutkimuspapereissa on julkaistu. Mitättömien kontribuutioiden tekeminen olemassaolevaan keskusteluun kasvattaa oman julkaisutoiminnan määrää ja on kannustettavaa. Suurten edistysaskeleiden ottamiseen ei ole olemassa erityisiä kannustimia. Jos sinulla on idea, on karriäärinrakennuksen kannalta järkevää esittää se monisanaisesti, useassa julkaisussa, kuin ytimekkäästi ja helposti ymmärrettävässä muodossa.

Tosin on myös niin, että jos esität artikkelissa jotakin oikein mullistavaa, se saa viittauksia ja huomiota. Tosin tässä tullaan taas ongelmaan, että tutkija jolla on kova kiire julkaista, törmää nopeasti ongelmaan jos yrittää esittää jotain valtavirrasta poikeavaa, tai suorastaan mullistavaa. Ei vähiten siksi etä julkaisujen toimituskunnassa istuu uratutkijoita joiden työn uudet löydöt voivat repiä palasiksi, joten tieteellisten vallankumousten tekeminen vaatii sen sortin huolellista tutkimusta ja raastavan kivistä julkaisupolkua, johon seuraavaa määräaikaisuuden hakua varten hiki hatussa papereita keräävä rationaalinen tukija ei kovin kesken ryhdy.

Näiden yleisempien ongelmien ohella, yksi tieteen rappion ajuri on tutkimuksen mikroerikoistuminen, johon myös Charlton kiinnitti huomiota. Sen sijaan että tiede pyrkisi ratkaisemaan suuria yhtenäisiä kysymyksiä, tutkijat etsivät ”sinisen meren strategiaa” kilvan lokeroitumalla pieniin erikoisaloihin joissa voivat olla lähes yksin huippuasiantuntijoita. On helppo olla paras jossain jos kukaan ei ole kiinnostunut asiasta niin paljoa, että viitsisi suuremmin kilpailla. Julkaisutoiminnan kannustimet ovat sen luontoisia, että ne ohjaavat mikro-spesialisaatioon, koska varsinkin jos perustaa oman kulttinsa ja kokoaa kaverinsa sitä kannattavan lehden toimituskunnaksi, on helppo työntää papereita ulos tasaiseen tahtiin.

Vaikka usein väitetään, että tieteellinen järjestelmä on itsensä korjaava kaikkine vertaisarviokäytöntöineen ja korkeine eettisine standardeineen,  huono uutinen on, että jos joskus onkin ollut, niin ei ole enää. Oireena tästä tietynlaisesta tason rapistumisesta on että kansainvälisten julkaisujen määrä on kasvanut ja myös kansainvälisten tiedelehtien määrä on kasvanut hurjasti, mutta silti vain muutamat klassikot keräävät viittauksia mitään ihmeempää määrää. Tunnen tai tiedän akateemikkoja jotka pyörittävät professuurin ja projektien ohella tusinaakin kansainvälistä tiedelehteä, joilla on hyvinkin suoraviivainen ja väljä vertaisarviokäytäntö.

Vertaisarviokäytäntö on jäänyt alan ulkopuoliselle varmasti varsin tuntemattomaksi käsitteksi, mutta se on tieteessä eräänlainen pyhä traditio, joka syntyi kun proto-tieteilijät väittelivät kirjallisesti ja suullisesti tuloksista ja syntyi keskinäisen kunioituksen ilmapiiri jossa kannustettiin toisia ja itseä napakampiin suorituksiin. Nykyään se näyttäytyy silloin kun lähettää artikkelin julkaistavaksi konferenssiin tai lehteen, jolloin se lähetetään toimituskunnalle arvioitavaksi, ja toimituskunta lukee jutun läpi ja päättää kantaako paperin meriitti niin pitkälle etä se on aito lisä tieteelliseen tietoon. Vertaisarvion tarkoituksena on toimia tietynlaisena kirittäjänä, mutta varjopuolena on että nämä ns. tieteen portinvartijat eivät välttämättä ole idealisteja, ja uusilla ideoilla tai lähestymistavoilla on usein vaikeuksia tunkeutua kentälle, jos ne eivät sovi vanhoihin kehyksiin. Tietyllä tapaa takaperoinen ilmiö on myös se että nimen omaan poikkitieteellisiä julkaisuja on vaikea saada läpi monesti, koska ne eivät sovi asetettuihin raameihin totutulla tavalla.

Karl Popperin aikanaan huomiota herättänyt ajatus oli että tieteellinen tieto sisältää tosia väitelauseita, jotka selittävät ja ennustava maailmaa ja joiden tulee olla empiirisesti kumottavissa. Tätä ajatusta kutsutaan Popperin falsifikationismiksi, ja sen ajatuksena on että tieteilijät kehittelevät teorioita, so. näitä väitteitä tai sääntöjä maailmassa esiintyvitä syy-seuraus -suhteista perustuen aiempaan tutkimukseen ja omiin havaintoihinsa, operationalisoivat ja pyrkivät kumoamaan ne nähdäkseen että pitävätkö ne paikkansa empiiristen havaintojen edessä. Näin tiede edistyy sillä tavoin, että vain todellisten havaintojen testit läpikäyneet väitteet saavat toden statuksen. Imre Lakatos, joka oli Popperin kriitikko, lisäsi että tieteessä on isompia ja pienempiä väitteitä, jotka rakentavat tosien väitelauseiden verkon, jossa pienemmät väitteet ikäänkuin suojevat isompia väitteitä. Puhtaimmillaan tämä toimii matematiikassa, jossa on tietynlaisia perusväitteitä joita kutsutaan aksioomiksi, ja joiden varaan matemaattiset todistelut rakennetaan, muotoon ”koska on/voidaan olettaa a ja b, seuraa tässä tapauksessa c”. Myös fysiikka on täynnä tälläisiä väitteitä, esim. ”kappaleen kiihdyttämiseen tarvittana voima on kappaleen massan ja kiihtyvyyden tulo (matemaattisella notaatiolla F=ma)”, joka itse asiassa on kumottu Einsteinin toimesta, joka totesi että kappaleen nopeus vaikuttaa sen massaan suurilla nopeuksilla, ja empiirinen havainto on osoittanut että Newtonin teoria ei ennusta kappaleen liikettä tarkasti. Käytännön tieteentekemisessä falsifikationismi kaatuu kuitenki usein operationalisoinnista kiistelyyn ja itse kukin niin kovin mieluusti pitää omasta lempiteoriastaan kiinni kuin lapsestaan, ei vähiten siksi, että omat keskeiset kontrobuutiot usein rakentuvat siihen uhattuu lempiteoriaan.

Tieteensosiologian ohella yksi merkittävä selittäjä tieteen ongelmille on ns. Sturgeonin sääntö, tieteiskirjailija Theodore Sturgeonin mukaan, joka  tarinan mukaan vastasi kirjallisuustoimittajan kysymykseen ”miksi 90% tieteiskirjallisuudesta on moskaa?” hetken mietittyään, että se johtuu vain siitä että että kaikesta ihmisen tekemisestä 90% on moskaa. Tieteessä, ja tietenkin muuallakin, tämä on ongelma siksi että tiede elää niistä pienistä kultahipuista jotka ovat se olennaisin 10%. Voi olla että varsinainen tieteellinen edistys tapahtuu siellä viimeisessä prosentissa, joka sitten hukkuu kaikkeen siihen moskaan Varsinkin uudet alalla tulijat ovat suurissa vaikeuksissa erottaa rahtikultinharjoittajat niistä jotka tekevät työtä tosissaan ja tekevät sen minkä ihminen pystyy ja sen jälkeen paremmin uudestaan.

Keskustelut

Yhteenvetona siis, modernin tieteen ongelma kaikenkaikkiaan tiivistyy pariin huolestuttavaan seikkaan, samaan aikaan kun voluumia pyritään kasvattamaan, niin huomio hajaantuu entistä laajemmalle. Käytönnössä sen sijaan että lisärahalla saataisiin lisää edistystä, rintama pikemminkin laajenee ja kenttä rämettyy erilaisten pikku koulukuntien hommaluksi, sen sijaan että jotkut terävät kärjet tyntyisivät määrätietoisesti entistä pidemmälle. Tätä kehitystä tukevat vääränlaiset kannustimet jotka palkitsevat tuotteliaasta puuhastelusta enemmän kuin harkituista edistysaskelista.

Kovia väitteitä, eikö totta? Mihin tämä sitten perustuu? Osa havainnoista perustuu ihan minun arkikokemukseeni tutkijana ja TKI-politiikan neuvonantajana. Mutta samalla paljon havainnoista pohjaa työssäni käymiin keskusteluihin ja eri hankkeissa tehtyihin haastatteluihin ja niistä tehtyyn tulkintaan. Keskustelukumppanina on ollut suurten ja pienten suomalaisten teollisuusyritysten TKI-henkilöstöä, tutkimusrahoittajien ja ministeriöiden viranhaltijoita ja tutkijoita. Uskoisin myös, että havainnoille löytyy kaikupohjaa tutkimuksessa ja politiikanteossa. Käsittääkseni nämä ongelmat ovat aika hyvin tiedossa, vaikka niistä ei välttämättä näin eksplisiittisesti puhuttaisikaan.

Lopullisia ratkaisuja on hankala keksiä ensinäkemältä, mutta eräitä ehdotuksia on helpohko haarukoida. Rahoituksen ensinnäkin pitäisi maksaa ensiluokkaisista tuloksista tai mieluummin vielä vaikutuksista, ei aktiviteeteista. Kuten edellä sivuttiin, on lehtiä ja on lehtiä, joten nykypäivänä(-kään) sillä meriitillä että joku juttu on julkaistu lehdessä, eli tieteellisessä aikakauskirjassa, ei ole käytönnössä mitään painoa itsessään. Hyvä alku olisi että yliopistoja palkittaisin ensisijaisesti vain julkaisuista kourallisessa monialaisia ja vuosikymmeniä pyörineitä tiedelehtiä joilla on progressiivinen tutkimusohjelma, ei siis progressiivinen poliittisesti vaan Popperilaisessa mielessä, tarkoittaen että keskustelu on kriittistä ja vireää. Rahoitusta voisi sitoa myös yliopiston tulosten riippumattomaan, sikäli kun se nyt ylipäätään on mahdollista, vertaisarviointiin, joka takaisi jonkinlaisen edes siedettävän yhteisen laatutason.

Kuten edellä todettiin, keskeisin ratkaisu, jota on tähän asti tarjottu on ollut tehdä enemmän tiedettä. Nyt kun ollaan jo kuopassa, se tarkoittaa että kaivetaan lisää. Sen sijan kannattaisi ehkä miettiä, että miten päästään ulos kuopasta. Tämä on kaiketi Charltonin mielestä keskeisin ongelma. Tieteellisen julkaisutoiminnan ollessa toimintaa, jota tehdään ilman rahoitusta, esim. jonkin muun työn ohella, ei ihmisillä ole kovin suuria kannusteita julkaista mitään itsetarkoituksellisesti. Julkaisemaan pyritään vain sellaista, mikä koetaan aidosti kontribuutioksi. Vastaavastii (julkinen) rahoitus taas täytyy ”oikeuttaa” näyttämällä tuloksia esim juuri julkaisujen muodossa. Uransa jatkamista ja lisärahoituksen saamista haluavalla tieteenrahoittajalla on erittäin suuret kannustimet saada rahalla aikaan jotakin. Vaikka aitoja edistysaskelia tai muuta hyödyllistä ei syntyisi, niin sellaisena tarjoillaan sitten jotakin muuta. Jos jollakin tutkimusalueella päästäänkin jonkinlaiseen aitoon edistysaskeleeseen, se helposti hukkuu tieteellisen toiminnan suureen volyymiin, koska sillä ei ole mitään keinoa erottautua ”aidosti aitona” edistysaskeleena, koska kaikki rahoitusta nauttivat tutkimuksen tekijät pyrkivät esittämään lopputuotteensa sellaisena.

Jos tieteellisen toiminnan rahoitus sitten lopetetaan, ymmärrettävänä pelkona on että moni aito ja hyödyllinen kontribuutio jää julkaisematta, koska taloudellisia mahdollisuuksia ei ole. No, tässä kohtaa on punnittava hyötyjä ja haittoja. Julkaisujen määrän romahtaessa julkaisemiseen liittyvä glooria ja kunnia kasvavat suuresti. Tämä motivoi julkaisemiseen, vaikka se pitäisikin tehdä entistä enemmän ”omalla ajalla” ja omalla tai työnantajan kustannuksella. Kannattaa muistaa että eräätkin suurimmista tieteen edistysaskelista ovat syntyneet harrastelun seurauksena. Jos katsotaan valistuksen aikaan, jolloi tiede siinä mielessä kun me sen nyt tunnemme, syntyi se tapahtui kokonaan harrastuspohjalta. Sittemmin 1900-luvun alussa Einstein kehitteli keskeisimmät ajatuksensa kuuluisasti patenttivirkailijana ja eräs postuumisti maineikkaimpia filosofeja C.S. Peirce kirjoitteli kuuluisat teoksensa työskennellessään maanmittaajana 1930-luvulla. Myös fysiikan, tietotekniikan ja bioteknologian suuria edisysaskeleita on otettu nimen omaan kaupallisissa laboratorioissa, transistori keksittiin 1940-luvun lopulla Bellin laboratorioissa ja niin edelleen.

Mitä tulee sitten osaamisen kehittämiseen, olen melko vahvasti sitä mieltä että jo maisteriopiskelijoille pitäsi opettaa tieteellistä ajattelua, tieteenteoriaa, epistemologiaa, metodologiaa, logiikkaa, argumentointia ja väittelytaitoa, jotka auttavat ymmärtämään mistä tutkimuksesta on kysymys ja lukemaan sitä kriittisesti. Oppimistavoitteena pitäisi olla, että opiskelija pystyy sujuvasti lukemaan ja arvioimaan kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja sekä tekemään keskinkertaisen meta-analyysin lukemastaan, ennenkuin pääsee yliopistosta. Joku sanoo nyt tietysti että onhan meillä kandityöt, gradut ja dipat sitä varten. Niiden lähdeluetteloita ja käsittelytapaa katsoen, minä vastaan ”pffft”. Vain vitosen dipoissa jos niissäkään on yleensä katsastettu kirjallisuutta mitenkään kriittisesti, ja itse asiasa varsin monessa väikkärissäkin on tyydytty lainaamaan muiden työtä varsin kritiikittömästi, sen kummemmin tutkimatta juttujen tutkimusasetelmaa ja premissejä, sekä niiden sopivuutta omaan tutkimukseen. Tässä siis tullaan hyvin helposti tuonne Bad Science-alueelle. Vähän erikoisempi suositus on esitetty kirjallisuudessa; neuvo on että tutkimukseen pitäisi psykologisilla testeillä värvätä tinkimättömiä totuudenetsijöitä joilla vahvoja psykopaattisia tendessejä, jotka siis toisin sanoen silmät palaen kieroilevat, lahjovat ja kiemurtelevat tiensä kohti suurempaa totuutta ajattelematta mitä muut ovat siitä mieltä. Tämä edustaa melko puhtaasti johtamiskoulukuntaa, joka tunnetaan nimellä ”jos ei homma toimi, mies vaihtuu”.

Yksi tieteelliseen julkaisutoimintaan liittyvä perusongelma on myös se että tiedelehtiä eivät lue kuin toiset tieteenharjoitajat, koska ne ovat hyvin kalliita ja vaikeasti saatavilla muuten kuin institutionaalisten tietokantatilausten kautta. Tietynlainen tulevaisuuden visio tälle voisi olla avoin tiedepankki johon julkaisut voidaan koota ja esimerkiksi vielä koodata semanttisesti. Tähän suuntaan on jo liikkunutkin avoin Social Science Research Network SSRN, jossa monetkin hyvin vakavasti otettavat tieteentekijät julkaisevat alustavia havaintoja ja hyvinkin viimeisteltyjä luonnosversioita artikkeleista.

Mitä sitten tulee siihen ongelmaan että tiedemaailma on jonkinlainen todellisuuskupla, eikä sillä ole suurempaa yhteiskunnallista merkitystä, luultavasti helpoin ellei ainoa lääke olisi muuttaa ainakin osa tutkimusrahoituksesta palvelusetelityyppiseksi, eli jaetaan esim yrityksille shekkejä joilla ne voivat ostaa suomessa TEKESin tai Akatemian piikkiin työaikaa korkeakouluista omien ja asikkaidensa ongelmien ratkaisuun. Tästä on hyvää kokemusta esim. Eestissä, jossa kokeiltiin ja havaintona on että erityisesti pienyrityksille tämä on hallinnollisesti kevyt ja hyvä tapa päästä kiinni vimeisimpään tutkimustietoon ja hyödyntää sitä omassa lisäarvon tuotannossa.

Tosin tätä suuntaan akateeminen maailma vastustaa ankarasti, koska tapana on ajatella että teollisuuden ongelmat ovat pääosin triviaaleja ja ja niiden parissa työskentely on välipalapuuhastelua. No tietysti näin usein onkin. Varsinkin raskaan julkisen rahoituksen maissa on tapana, että teknis-orientoitunut tutkimusrahoitus on ikäänkuin yritysten ylimääräinen T&K budjetti jolla puuhataan kaikenlaista projektitoimintaa suuremmin välittämättä sen tieteellisestä kontribuutiosta. Vieläpä usein niin että tutkimuksen aloitteet tulevat yliopistoista joissa on alituinen pula projektirahoituksesta ja yritykset ovat mukana lähinnä nimellisellä panoksella seuraamassa jos kuitenkin syntyisi jotain mielenkiintoista jolla voisi tehdä rahaa. Mutta valitettavasti edellä käydyn keskustelun valossa näyttää että perinteisesti pyhänä pidetty ”ars gratia artis” -periaate toteutuu muodossa arse gratia artis, ja tieteen institutonalisoituneen tutkimuksenharjoittamisen rahoittaminen sen itsensä vuoksi ei automaattisesti tuota toivottuja kultajyviä.

Oma lukunsa on sitten koko julkisen rahoituksen additionaliteetti, eli kysymys siitä tuottaako julkinen rahoitus  vipuvaikutuksellaan jotain sellaista arvokasta joka muuten olisi jäänyt tekemättä. Taannoisessa ison TKI-rahoitusohjelman arvioinnissa tehdyssä hastattelussa ersä maamme IT-alan keskisimmistä vaikuttajista sanoi, jotakuinkin että Suomessa ei ole koskaan tehty julkisella tuella mitään TKI-toimintaa jota ei jollain aikataululla olisi tehty yksityisellä investoinnilla. Teollisuuden edustajat ovat kyllä laajasti sitä mieltä että julkisen rahan vipuvaikutus on sitä, että tehdään asioita joita olisi tehty joka tapauksessa, mutta ennemmin ja nopeammin, ja parhaassa tapauksessa isommin, perusteellisemmin ja paremmin. Esimerkkejä löytyy suuntaan jos toiseenkin. Kuuluisimpia esimerkkejä todella onnistuneesta julkisesta TKI rahoituksesta on Yhdysvaltain avaruusohjelma 1960-luvulla, jonka tuloksena syntyi valtava määrä teknologiaa ja tiedettä. Mutta toisaalta olisiko tämä kaikki jäänyt tekemättä jos avaruusohjelmaa ei olisi ollut? Tätä on hankala spekuloida, koska äärettömän ajan kuluessa tuhat apinaa kirjoituskoneeseen kahlittuna tuottaa jollain todennäköisyydellä Shakespearen tuotannon, mutta avaruusohjelma eittämättä toi jäntevyyttä toimintaan ja suuntasi ilmailu- ja muun teollisuuden ponnistuksia yhteiseen teemaan.

Lopuksi on todettava, että tätä puheenvuoroa on helppo lukea, että minun mielestäni julkisen tutkimuksen rahoitus pitäisi lopettaa, tai varmaan myös siten että tutkimusrahoitus pitäisi alistaa enemmän poliittiselle tai muulle ohjaukselle. En kuitenkaan ole sitä mieltä. Poliittisen ohjauksen ongelma on se, että jos tehdään tutkimusta nykyisiin ongelmiin niin ratkaisut ovat myöhässä. Lisäksi on äärimmäisen vaikea enustaa mikä on tärkeää ja rahoittamisen arvoista. Minun lempiesimerkkini on Fourier-analyysi, jota matemaatikko Joseph Fourier kehitteli 1800-luvulla. Fourierin kuningasajatus oli kehittää matemaattinen pohja aaltomuotojen ilmaisemiselle geneeristen triginimetristen funktioiden muodossa. Aikanaan Fourierin puuhastelua pidettiin hullun touhuna, koska eihän näille funktioille ole koskaan mitään käyttöä. Nykyään, reilut 200 vuotta myöhemmin, Fourier-muunnokset ovat läsnä aivan kaikkialla, missä käsitellään ääntä ja kuvaa, ja lisäksi niitä Fourierin matematiikkaa käytetään esimerkiksi lämpökattiloiden suunnittelussa ja kaikkialla missä pitää enneustaa lämmönjohtumista. Eli tutkimus kannattaa, vaikka sille ei aina heti olisikaan käyttöä. Minun mielestäni siis tutkimusta kannattaa rahoittaa, mutta kannusteet olisi kehitettävä siihen suuntaan että tiedettä palkitaan ensisijassa arvokkaista tuloksista, ei aktiviteeteista. Lisäksi olen sitä mieltä että soveltavaa tutkimusta ja kehitystäkin kannattaa rahoittaa jossain määrin, jos sille on olemassa selkeä tilaus ja käyttö.

Kirjallisuus

Charlton, B.G. The story of real science: it’s rise, decline and death, Working Paper, April 15th 2012, available: http://thestoryofscience.blogspot.com

Mainokset

Triviaa ja tilastoja Alankomaista

Tarttui tuosta mukaan tuo KLM:n lehti Holland Herald, kun taannoin kävin Suomessa,  ja siinä oli pieni tilastopaketti Alankomaista. Tästä innostuin muodostamaan pienen yhteenvedon omaksi huvikseni ja mittakaavan vuoksi olen sitten lukenut mukaan myös vertailukuja Suomesta ja muualta Euroopasta. Vertailun pääkohdat onkin siis poimittu väljästi Holland Heraldin toukokuun 2009 numerosta ja jos lähdettä ei erikseen mainita, niin tiedot ovat peräisin samaisesta lehdestä.

Perustunnuslukuna Alankomaiden kansantuote on 567 miljardia euroa (v 2007), Heraldin mukaan 16. korkein maailmassa ja Alankomaat on EU:n 6. suurin kansatalous, vaikka maa on pinta-alantaan vain 134. suurin ja asukasluvultaan 60. suurin. Vastaavasti Suomen pinta-ala on karkeasti kolme kerta suurempi, ja väkiluku on noin reilu kolmannes, samoin kuin kansatuote on jotakuinkin kolmannes (567 mrd vs. 179 mrd). Vertailulukuna kansatuote per nuppi onkin ehkä mielekkäämpi, Alankomaissa se on 32900e/asukas, Suomessa 29000 vuonna 2007, vertailun vuoksi vaikkapa Yhdysvalloissa luku muuten n.39k ja Norjassa 45k.

Yleisesti liiketoiminnasta puhuttaessa esimerkiksi Forbes listaa Alankomaat 9. houkuttavimmaksi liiketoimitaympäristöksi. Erityisesti kehutaan hyviä liikenneyhteyksiä, vakaata ympäristöä ja pientä inflaatiota. Suomella pätkähti sija 13 heti Belgian perässä. Suomesta mainitaan lähinnä metalli ja metsäteollisuuden vienti ja hyvä historia korkean teknologian viennissä, mutta myös mainitaan heti perään vahva riippuvuus tuonnista ja tuottavuuden todennäköinen heikentyminen. Esimerkkinä Holland Herald antaakin bisnesympäristöstä tiedon, että Fortune500 listalta 30 yhtiön Euroopan pääkonttori on Alankomaissa ja yksin Amsterdamissa on 150 yhtiön (Euroopan) pääkonttori. Kun katsoo suurimpien yhtiöiden listaa, niin näyttää, että Alankomaissa on rahoitus ja kauppa hyvin edustettuna. Unohtamatta tietysti isoja toimijoita kuten Shell, Philips ja EADS. Suomessa vastaavasti tietysti metsäteollisuus sekä kone- ja metalli erottuvat selvästi kärjessä, unohtamatta Nokiaa.

Bisneympäristön osana mainittiin työttömyys ja sama myös Holland Heraldissa. Vielä viime syksynä Alankomaiden työttömyys oli Euroopan alhaisin. Samassa datassa Suomi sijoittui noin 6% lukemalla 16. sijalle. Alankomaiden työvoima on laskennallisesti 7,6milj. joka tekee nopeasti 46% väestöstä, Suomessa vastaava luku on 2,6 milj ja noin 51%, joka on jopa hieman yllättävä luku kun huontosuhteesta tunnutaan olevan kuitenkin varsin huolissaan.

Holland Heraldissa esiteltyjä huippukohtia ovat myös liikenneyhteydet, kuten Rotterdamin satama, jonka läpimeno on 420 miljoonaa tonnia rahtia vuonna 2008, ja näin se sijoittuu maailman kolmanneksi suurimmaksi tällä mittarilla. Helsigin satama suomen suurimpana käsitteli 11 miljoonaa tonnia ja Samatamaliiton mukaan koko suomen satamien tavaraliikenne oli noin 100 milj tonnia, eli rennosti jopa neljännes Rotterdamin tavaraliikenteestä.

Myös lentolikenteessä Alankomaat ja tietysti Amsterdam Schiphol on tärkeä solmukohta, joskaan ei Suomesta nähden yhtä suosittu vaihtokenttä kuin vaikkapa Lontoon Heathrow, Frankfurt AM tai Pariisin Charles de Gaulle. Schipholista pääsee suoraan noin 262 kohteeseen ja kentän läpi kulkee vuosittain 48milj matkustajaa, 1,5 milj tonnia rahtia ja sen liikevaihto on noin 8mrd. Vertailun vuoksi Heatrow palvelee 66milj matkustajaa ja noin 1,3milj tonnia rahtia ja tuotti matkustajat ja myynnin mukaan lukien n. 1,2 mrd puntaa. Helsinki-Vantaa kuljettaa noin 13milj matkustajaa, koko maassa n 17,5milj, ja 160 tuhatta tonnia rahtia, siis 0,16milj tonnia vertailun vuoksi.

Kuljetuksesta päästään kätevästi vientiin. Viennin arvo vanhalla datalla arvioituna, on Alankomaissa 457 miljardia dollaria ja Suomessa vastaavasti n. 90 miljardia. Tuonti vastaavasti on 406 ja 78 miljardia, joten vaihtotaseet ovat kohtuudella kunnossa. Rahan liikkeistä kertoo myös julkisesti vaihdettavien osakkeiden pörssiarvo, joka on lievästi ylättäen Suomess yli tuhat miljardia ja Alankomaissa 924 miljardia. Tosin voisi olla mielenkiintoista nähdä miten tasan eri osakkeille tuo arvo jakautuu, koska aina Suomessa tiettävästi Nokia on reilusti yliedustettuna osakevaihdossa.

Koulutuksen suhteen Suomalaisessa mediassa on lypsetty OECD:n Pisa-tutkimuksen tuloksia reilusti, mutta mitenkäs sitten Alankomaissa. Pisa2006-tutkimuksessa Alankomaat on sijalla 9 525 pisteellä,  missä Suomi on ykkönen 563 pisteellä 15-vuotiaiden tiedemittaristossa, tosin Alankomaissa n. 44% nuorista yltää 3. korkeimmalle tasolle Suomen noin 41% verrattuna, mutta vastaavasti häntä venyy pidemmälle alas.

Sitten vastaavasti korkeakouluvertailussa suositulla ”Shanghain listalla” eli Academic Ranking of World Universities-tutkimuksessa sadan joukon Alankomaiden johtotähdet ovat Universiteit Leiden sijalla 71 (2007) 76 (2008) ja Utrech sijalla 42 (2007) 47 (2008), Suomesta mukana on Helsingin yliopisto sijalla 73 (2007) 68 (2008). Seuraavien sadan joukossa ei enää löydykkään yhtään suomalaista, mutta Hollantilaiset vaanivat järjestyksessä Vrije Universiteit Amsterdam, Universiteit van Amsterdam,  Rijksuniversiteit GroningenTechnische Universiteit Delft, Erasmus Universiteit Rotterdam ja vieläpä Universiteit Wageningen. Teknillinen Korkeakoulu on muistaakseni joskus ollut listalla, mutta nyt ei ainakaan yltänyt 200 joukkoon.

Jos pysytään vielä tovi tieteessä ja kulttuurissa; palkintojen saralla Suomeen on tippunut kaikkiaan neljä nobelia, Sillanpäälle, Virtaselle ja Ahtisaarelle, sekä kotimaassaan jokseenkin unohdetulle kemistille Ragnar Granitille. Alankomaissa on 18 nobelistia kautta aikain joista puolet 20. vuosisadan puolivälin jälkeen. Lähes kaikki palkinnot ovat tippuneet Leidenin tai Utrechtin yliopistoihin, joskin yksi on TUDelftissä toimineella tutkijalla ja pari Vrije Universiteit Amsterdamin alumneilla. Tiedepalkintoja on muitakin, mutta kun en itsekkään niistä tiedä, niin en osaa tässä nyt listata. Sivumennen sanoen rakkailla vihollisilla Ruosissa on 28 nobelistia jaTanskassakin on 13, lähinnä fysiikassa ja kemiassa. Selvästi yli sadan ovat yltäneet Saksa, Iso-Britannia ja Yhdysvallat.

Tunnettujen kirjailijoiden suhteen puntit taitavat olla aika tasan lukuun ottamatta Sillanpään Nobelia, tosin kansainvälisissä palkinnoissa esim Neustadt-palkinnon saajissa komeilee Paavo Haavikko, mutta ei yhtään alankomaalaista. Filosofiassa Suomessa on von Wright ja Niiniluoto, Alankomaissa Baruch ”Spinoza” SpinozaHugo de Groot ja Desiderius Erasmus Roterdamus, noin karkeasti. Vaikka Alankomaissa ei ole yhtään kirjallisuuden noopelia, niin kulttuurin saralla on onnistuttu pönkittämään pystyy ainakin yksi maailmanluokan orkesteri, nimittäin Konenklijke Concertgebouworkest. Suomessa tavataa tunnustaa Radion sinfoniaorkesteri ja Lahti sinfonietta, mutta en nyt saanut kouraani mistään tuota Gramophonen numeroa missä KCO sai kirkkaimman kruunun, että voisin tarkistaa miten suomalaiset pärjäsivät. Populaarimusiikin kulttuurellisuudesta voinee olla montaa mieltä, mutta ainkin musiikin viejänä Alankomaat ovat kunnostautuneet dance ja kiksu-artisteineen jotka olivat erityisen suosittu tuossa 1990-luvun lopussa, siinä missä Suomessa on erokoistuttu metallin vietiin.

Nyt alkaa kirjailijalta ponsi tylsymään vertailussa joten on aika vetää yhteen mitä näistä luvuista sitten kostuttiin? Näin pintapuolisesta vertailusta ei kannata käydä rakentaan mitään ”meidän isä on kovempi ku teidän isä”-asetelmaa, joten päädytään varsin pintapuoliseen päättelyn. Kuva joka syntyy vastaa aika hyvin ruokapöydässä esitettyä yhteen vetoa, että noin kansana hollantilaiset ovat hyviä tekekemään rahaa.  Hollanin kulta-aikakin rakentui suureksi osaksi nimen omaan kaupalle, ja joku varmaan huomauttaa, että myös siirtomaiden riistolle, mutta joka tapauksessa ei niinkään omalle tuotannolle. Ilmeisesti Alankomaissa on onnistuttu ilmeisesti kautta aikain kapitalisoimaan varsin otollinen sijainti valtameren rannalla ja kattavan jokiverkoston suulla. Pisatulosten tappio näyttää hyvittyvän korkeakouluvaiheessa sitten jopa monin verroin ja tutkimustuloksista päätellen oppimistulokset ovart olleet hyviä tai ainakin rekrytointi on onnistunut. Kulttuurista on näin nopeasti paha sanoa, mutta voitaneen sanoa, että Alankomaissa on vähän pidempi historia siinäkin.

Sellaista mittailua

-Kartturi

Puhetta puutarhakaupungista

Viihtyisää kaupunkikuvaa Rotterdamin malliin
Viihtyisää kaupunkikuvaa Rotterdamin malliin

Tuossa taannoin pohdin, että yllättävän hyvin Suomen Texasista kotoisin oleva poika on kotiutunut Euroopan tiheimmin asutulle alueelle. Siihen toverit sitten totesivat, kieli poskessa, että onhan se varmaan mukava kun lähikauppaan ei ole ku 100m ja siellä on tuotevalikoimassa jopa kahta leipälajiketta, vaikka ilman laatu on sama kuin junan tupakkakopissa ja alakerrassa humpataan joka yö viiteen asti. No näinhän sitä ajattelisi, mutta asia ei tunnu olevan ihan niin yksinkertainen . Tuon keskustelun jälkeen heräsin pohtimaan vähän tätä paikallista kaupunkirakennetta ja siitä pari huomiota tässä postissa.

Jos palataan tuohon kotiutumiseen, niin ensinnäkin nimen omaan tässä Delftissä väestön tiheys ei ole mitenkään spektaakkelimainen. Jossain totesin että Delft on Hollannin Lappeenranta, siinä mielessä että tämä on suhteellisen pieni kaupunki jossa yliopisto on merkittävä paikallinen työllistäjä. Delftissä on ympärillä myös luontoa ihan kiitettävästi, samaa luokkaa kuin Espoossa ellei peräti Riihimäellä, mutta jos ihan aitoa korpimetsää hakee niin Ardennien vuoristo tuolla etelä-Belgiassa taitaa olla lähin. Joka tapauksessa nimen omaan Delftissä asuminen ei poikkea suomalaisesta kaupungista kovinkaan merkittävästi asutustiheyden tai muunkaan suhteen. Tosin analogia Lappeenrantaan ontuu sikäli, että Lappeerantaa ympäröivät kaupungit eivät ole paljon sen kummempia kuin Lappeenrantakaan, suur-Haag tai Rotterdam taitavat asuttaa enemmän kuin Joensuu, Kuopio Lahti ja Kouvola yhteensä, ja molempiin on vartin junamatka sen tunnin tai kolmen veivaamisen ja vaihtojen jälkeen.

Kaupunkirakentamisen pohtiminen sai lisää polttoainetta kun kävin Rotterdamissa arkkitehtuuri-instituutissa ja myöhemmin Rotterdamin historiallisessa museossa. Molemmissa näyttelyissä varsin hallitsevana esiintyivät asuntoprojektit. Sotien jälkeen jälleenrakennus ja teollisuuden käynistyminen vaativat täälläkin huomattavan määrän uusia asuntoja tuhottujen tilalle ja muutenki maalta ja muualta kaupunkeihin virtaavien ihmisten asuttamiseksi. Erityisesti Rotterdamissa asia on pinnalla koska kaupungin keskustasta pommitettiin merkittävä osa sileäksi aika pian länsirintaman avauduttua vuonna 1940.

Ensimmäinen reaktio tähän muuttoliikkeeseen on tainnut olla ympäri maailmaa rakentaa nopeasti paljon uusia asuntoja. Varsinkin amerikoissa ”housing projecteja” eli jättimäisiä viime vuosisadan puolivälin kieppeillä rakenttettuja ihmisvarastoja, joita suomessa lähiöksi kutsutaan, on moitittu siitä että ne aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Aiheesta onkin taas kirjoitettu sitten hyllymetrejä joten en työnnä lusikkaani nyt siihen soppaan, mutta toistan jossain kuulemani varsin insinöörijärkisen havainnon, että asumisen tiheys on suorassa suhteessa sosiaalisten ilmiöiden intensiteettiin; ahtaissa paikoissa asiat tiivistyvät. Vaikuttaisi noin intuitiivisesti, että nämä kyseiset lähiöt ovat myös olleet omiaan antamaan huonon mielikuvan kaupunkiasumisesta.

Avaruusajan rakentamista Pendrectissä
Avaruusajan rakentamista Pendrectissä

Alankomaissa ryhdyttiinkin pohtimaan asumisen yhteiskuntarakenteellista ulottuvuutta varsin varhain. NAi:n näyttelyssä käytettiin Rotterdamin Pendrechtiä esimerkkinä tälläisestä sosiaalisesta suunnittelusta. Uusille alueille alettiin varsin varhain, siis 1950-60 -luvuilla, rakentamaan moduleja jotka koostuva kaikenlaisista asunnoista, omakoti- ja paritaloista erikorkuisiin kerrostaloihin samassa pihapiirissä. Lisää kuvamaterialia vertailussa Pendrect ennen ja nyt.

Miten Pendrecht liittyy sitten kotiutumiseen? Sitä minäkin vähän mietin, mutta tavalliseen tapaan vein asian sitten pohdinnassa abstraktimmalle tasolle. Nimittäin siihen että kaupunkisunnittelu on ihan kaupunkilaisjärjellä ajatellen kompromissi korkeuden, leveyden ja tiheyden välillä. Olen tässä llut havaisevinani, että Alankomaissa on monissa osin onnistuttu tekemään varsin hyvä kompromissi tilankäytössä. Toisin kuin voisi luulla niin asukastiheys ei ole edes maalaispojalle mikään kynnys jos kaupunkisuunnittelu on järkevää. Kun rakennetaan ylöspäin eikä pelkästään sivuille niin kallis tonttimaa tulee käytettyä hyvin ja väliin mahtuu vähän vihreitäkin kaistaleita. Noin kaupunkilaisjärjellä ajatteliin, että tässä  on myös yksi syy siihen miksi Alankomaissa on toimiva julkinen liikenne, koska on mahdollista tehdä hallittavan mittaisia reittejä joiden varrelle sattuu sen verran asukkaita että vuorot kannattaa suorittaa. Ja samalla väentiheys mahdollistaa myös kivijalkakakauppojen olemassaolon, koska kävijöitä kauppoihin riittää myös kaupungin tai kaupunginosan keskuksen ulkopuolellakin. Ja uskoakseni tämän on mahdollistanut aika paljon juuri se, että vanhojen keskustojen ulkopuolella ei ole arasteltu lisätä tiheytta kasvattamalla korkeutta.

Puutarhakaupunkia kerrakseen
Puutarhakaupunkia kerrakseen

Noin asumisen kannaltakin on uskoakseni melko sama asua 5 tai 15 kerroksisessa talossa, naapureita vain on korkeammassa vähän enemmän. Itse muutin kolmesta kerroksesta 17 kerrokseen eikä se ole varsinaisesti muuttanut elämää mitenkään. En ole myöskään omien silmien todistuksen jälkeen kovin vakuuttunut että korkeat talot olisivat suurikaan kaupunkikuvallinen haitta, esimerkiksi tässä Delftin eteläisessä kaupunginosassa on vierekkäin kolmekin yli 15-kerroksista taloa ja uusia noin kymmenkerroksisia nousee tuohon viereen, mutta eipä tuo nyt suuremmin silmää häiritse ja joka väleihin on muistettu jättää myös niitä pihoja ja puistojakin. Ja näkyväthän pihlajamäen 5-kerroksiset talot kallion päältä kauemmas kuin Leppävaaran Cirrus.

Puutarhakaupungin puolesta

-Kalle

Juuston kotikaupungissa

Goudan ylpeys Stadshuis
Goudan ylpeys Stadshuis

Viikonlopun jaloitteluna käväisin vaihteeksi vähän pidemmällä, siellä mistä juusto on kotoisin, eli Goudassa. Goudan kaupunki on yksi vanhoja mahtavia kauppakeskuksia. Kaupunki on perustettu joskus 11. vuosidan alkuhämärissä ja kaupunkioikeudet on luovutettu samoihin aikoihin kuin delftille, 1272 . Goudalla on lievästi samalainen historia kuin Delftillä, sillä kaupunki sai todellisen kasvusysäyksen kun Oude Rijn, siis Reinin vanha uoma yhdistettiin Gouwe-jokeen ja sitä kautta Hollandse IJ-jokeen kanavalla ja sitä kautta syntyi reitti Flanderista ja Ranskasta itämerelle. Kanavan suuta vartioimaan perustettiin linnoitus ja siihen kehittyi siis siis Goudan kaupunkikin. Goudan loistonaika ilmeisesti ajoittuu tuonne 1500-luvun puolivälin paikkeille mistä histoiallinen kaupungintalo ja kirkko ovat kotoisin. Wikipedia tietää kertoa että rutto ja vaikeudet puraisivat Goudaa useampaan kertaan 1500-1600 luvuilla ja kaupunki pääsi jaloileen vain hetkeksi ennen luisimista kurjuuteen 1700 luvulla. Enne 1900-luvun teollistumista Gouda oli Hollannin köyhimpiä kaupunkeja.

Toinen ylpeys De Waag
Toinen ylpeys De Waag

Goudan mahtavuus on historiallisesti perustunut kaupankäyntiin ja nimen omaan ympäröivän maaseudun tuotteiden kuten juuston markinointiin ja välitykseen. Tärkeänä monumettina onkin de Kaaswaag, eli vaaitustalo jossa maksua vastaan tehtiin virallisia punnituksia. Juuston ohella Goudassa oli kuuluisa vohveleista, de echte Goudse Stroopwafels, ja sattumalta samoin samoin kuin Delft, keramiikasta jossa erikoisuutena oli savipiiput, palttinasta ja oluesta. Nykyisin on jäljellä lähinnä juusto ja vohvelit, jossain määrin. Jos kuulostaa tutulta Delftin kuvauksesta, niin historiallinen museo kertoikin että Goudan kaupunkimilitia ilmeisesti aika ajoin nahistelin mm. Delftin militian kanssa muun sotimisen melkeissä. Tämää siis aikana ennen kuin tasavalta perustettiin ja järjestyksenvalvonta oli porvareiden hallussa tasavallan armeijan sijaan.

Sint Janskerk ulkopuolelta
Sint Janskerk ulkopuolelta

Menneiden päivien loistosta muistuttavat suurimpina nähtävyyksinä vaikuttava Pyhän Johanneksen kirkko eli Sint Janskerk ja myöhäiskeskiaikainen kaupungintalo. Tämä Johanneksen kappeli on puolestaan Alankomaiden pisin kirkko, mutta varsinainen nähtävyys on sen 50 hyvin taidokasta lasimaalausta joista suurin on noin 7x20m ja valtavan yksityiskohtainen.

Muita nähtävyyksiä kaupungintalo, De Waagin ja kirkon ohella ovat historiallinen satama, museot sekä tietysti kaupungin pittoreski historiallinen keskusta. Torilla löytyy myös turisti-info joka jakaa auliisti ja hyvään hintaan matkailuvinkkejä.  Ainakin päiväretkeläisenä ehkäpä hedelmällisin aktiviteetti on kävelyretki kaupungissa. Kirkossa käyntiä voi myös suositella erityisesti Alankomaiden historiasta kiinnostuneille, koska samaan hintaan kuuluu myös Goudan historiallinen museo,museumgoudA. Tapahtumista kuuluu mainita tietysti kesätorstaisin pidettävät juustomarkkinat. Matkailun kannalta kaupunkiin tutustumiseen kannattaa varata noin päivä. Toiminnan keskus on tietenkin tori, jossa näyttää olevan myös lauantaisin myös normaali toripäivä.

Museosatama
Museosatama

Ruokapaikkojen suhteen tarjonta tuntuu keskittyvän varsin vahvasti torin maisemiin, joten ennen kävelyretkelle laittautumista kannattaa pistäytyä vaikkapa Stadscafé De Zalmissa joka on toiminut kuuleman mukaan jopa 300 vuotta paikalla.

Tuliaisia torilta
Tuliaisia torilta

Jos haluaa tuliaisia hankkia niin Goudahan oli sitten tosiaan kuuluisa juustoistaan. Markkinoilla oli useampikin juustokärry ja jos en väärin muista niin matkalla asemalta torille taisi olla ainakin yksi juustokauppa. Ja sitten tietysti ne vohvelit, Stroopwafels.

Juustoisia terveisiä

-Kalle

Herran kukkarossa

Arvon Rouva Koningshoeven häämöttää
Arvon Rouva Koningshoeven häämöttää

Vakituiset lukijat ovat varmaankin seuranneet  juttuja trappistioluista, mistä nyt vähän kuin vahingossa kehkeytyi jonkinlainen sarja. Tarkkaavaisimmat lukijat varmaan huomasivat, että Quadrupelin arviossa mainitisin käyneeni kyseisen nektarin alkulähtellä ja niin teinkin, mutta pihtasin juttua nyt näinkin pitkälle kun jukaisupukessa näytti olevan muutakin vihdettä. Menköön tämä nyt sitten myös vappujuttuna, vaikka olutaiheesta huolimatta aihe onkin vähän tyypillistä hartaampi. Jo ensimmäisestä trappistioluestani kirjoittaessa seurasin, että mistä olut on kotoisin. Sitä mukaan sitten tutustuin Koningshoevenin luostariin Tilburgissa tai Berkel-Enschortissa.

En kertaa koko historiapläjäystä mitä kirjoittelin tuohon olutjuttuun, mutta jotain kuitenkin. Koningshoevenin perustajat on siis kotoisin suoraan La Grande Trappesta, Normandiasta ja siitä siis olutbrändikin on kotoisin. Tiedustelija lähetettiin La Trappesta siis tuolloin 1800 luvun lopulla kun valistuksen lyhty tuppasi sytytellä kirkollisia instituutioita palamaan.

Sisäänkäynti sisäpuolelta
Sisäänkäynti sisäpuolelta

Tämän verran siis oli tiedossa lähtiessä. Nimittäin päätin lähteä katsomaan josko luotarista seiviäisi lisää paikan päällä, kun sinne ei paljon tuntia pidempi matka ole tästä Delftistä. Laittauduin matkaan heti aamusta ja suuntasin Tilburgin asemalle junalle. Kätevin tapa itse luostarin pääsemiksesi on Tilburgin ja Bestin juna-asemien välillä liikennöivä bussi 141. Knoppina kannattaa huomioida, että bussi kulkee lauantaisin ainakin nykyisellä aikataululla 2 tunnin välein. Oikea pysäkki on ’Morgenstel Trappistenklooster’. Itse jäin pysäkillä ’Koningshoeven’ joka siis on edellinen pysäkki luostarista. Tosin kävely maaseudulla lepposessa kesäilmassa oli kyllä monin verroin vaivan arvoinen. Lisämaustena vielä jostain hämäräksi jääneestä syystä linjaa ei liikennöity takaisin joten maalaismaisemaa sai ihailla molempiin suuntiin.

Luostarinurkkaus, taustalla pääportti
Luostarinurkkaus, taustalla pääportti

Turistitoiminta keskittyy vahvasti panimon ja maisteluravintolan ympärille. Luostari aukeaa yleisölle 10.30 joten olin itse vähän tarpeettoman aikaisessa liikkeellä. Luostarin alueella on vihtyisä ja hyvin hoidettu puutarha, Kloosterwinkel, eli luostarinurkka joka myy uskonnollisia artifakteja ja luostarituotteita kuten juustoa, leipää, olutta ynnä muuta. Toinen turistipyydys oli sitten viime kesänä avattu Proeflokaal, käytännössä panimoravintola. Maistelumestassa on siis tarjolla kaikkia luostarin tuottamia oluita, nopeasti listaten siis päätuotteet Blond, Dubbel, Tripel, Quadrupel ja erikoisemmat Witte eli maailman ainoa trappisti-vehnäolut sekä Bok. Ravintolasta järjestetään noin puolentoista tunnin mittainen panimokierros, ensimmäinen hollanniksi 13.30 ja toinen sitten (myös) englanniksi 15.30 tai 16.30. Hintataso oli jälleen normaalia matkailuvalttitasoa. Keittokupillinen oli nelisen euroa, naposteltavat muutaman euron, lämpimät ruuat kympin ja olut 2,5 lasi. Sattumoisin saman verran kuin kahvi. Ravintolasta saa olutta myös erikoisemmissa pakkauksissa kuten perinteisissä puolen llitran kivipulloissa ja kolmen vartin lekoissa.

Maistelumesta, panimorakennus vasemmalla osittain kuvasta ulkona
Maistelumesta, panimorakennus vasemmalla osittain kuvasta ulkona

Lievä pettymys oli, että itse luostariin ei pääse kuin vierasmajassa yöpymällä. Olisin ollut kinnostunut enemmänki luostarin päivittäisestä toiminnasta ja historiasta, johan tuohon olueen on nyt satsattu. Selkesti matkailutoimintaan oli nyt viime aikoina satsattu enemmän, mutta englannin kieli ei ollut oikein vahva laji varsinkaan luostarinurkkaa pitävillä munkeilla ja pääsyin sitten asioimaan rikkinäisellä saksankielellä. Joten käytännön vinkkinä tässä kohteessa ei aikainen lintu nappaa matoa välttämättä, ja kielitaidosta palkitaan. Tosin ei nyt yhtään harmita aamupäivän viettäminen luostarissa istuskellen ja maleksien oli ihan mukava kokemus sekin.

Yleiskuva puistoon
Yleiskuva puistoon

Kun kerran satuin paikalle niin otin ilon irti ja osallistuin myös kierrokselle. Tosin en viitsinyt odotella tuota ulkomaan kielistä joten kävin sitten ihailemassa vanhaa panimoa hollanniksi. Oluen valmistuksen takana sitten siis oli Benedictuksen ajatus että työ on hyvästä. Joutilaat kädet ovat paholaisen työkalu, vai miten sitä suomessakin sanotaan. Luostarin tavoitteena alun perin on siis olla omavarainen yhdyskunta ja saada tuloja käymällä kauppaa. Kuitenkin luostarin alkutaipaleella kävi ilmeiseksi että maiden viljavuus riittää vaivoin omiksi tarpeiksi. Onneksi munkkikunnassa sattui olemaan panimomestarin poika, joka tiesi kuinka homma saadaan liikkeelle. Näin syntyi kukoistava liiketoiminta ja ainut Brabantilainen (Alankomaalainen) trappistiolut. Luostarin nimenä on Koningshoeven, olisiko Kuninkaan tila osapuilleen, koska alkuperäinen maa kuului aikanaan kuningas William Toiselle.

Vanha panimorakennus sisältä
Vanha panimorakennus sisältä

Oluen valmistus oli kokonaan munkkien käsissä vuoteen 1969, mutta homma kääntyi tappiolliseksi jo toisen maailman sodan päättyessä kun panimot alkoivat automatisoida tuotantoa ja keskittyä. Panimo vuokrattiin Stella Artoisille kymmenen vuoden sopimuksella. Sopimuksen päätettyä munkkikunta päätti kuitenkin ottaa taas ohjat omiin käsiin ja investoida tuotantoon. Tämän jälkeen Brauierei Koningshoeven BV säilyi itsenäisenä vuoteen 1999  jolloin yhteistyö Bavarian kanssa alkoi. Nykyään pääosa raaka-aineista tulee luostarin ulkopuolelta kuten maltaat ja vesi. Osa humalasta kaiketi kuitenkin viljellään vielä luostarin mailla. Kaiken aikaa oluen resepti on kuitenkin säilynyt munkkien hallussa. Munkit maustavat oluen humalalla ja tarkkalevat mallastusta, Bavarian henkilökunta hoitaa tekniset yksityiskohdat.

Laboratorion ikkuna
Laboratorion ikkuna

Kaiken kaikkiaan päädyin sitten viettämään melko reilusti joutilasta aikaa luostarilla. Tutuistuin huolellisesti puistoon. Join kahvia ja lounastin voileipiä. Istuksin auringossa ja kuuntelin linnunlaulua. Luostari osoittautui hyvin rauhalliseksi paikaksi vaikka paikalla oli muitakin kävijöitä aika reilusti. Kaikenkarvainen liikenteen melu ja muu taustakohina puuttui lähes täysin. Siinä kun istuksin ja venytin kahvikuppia, niin olin havaitsevinani että monet muutkin ilmeisesti paikalliset näyttivät tulevan pyörällä paikalle nauttimaan puutarhasta. Ja mikäs siinä kun istui tukevien tiilimuurine keskellä ja katselin kun mustarastas hyppeli kynityllä nurmikolla, niin olohan oli kuin herran kukkarossa, mistä siis nimi täle merkinnälle. Jos luostari olisi lähempänä niin kävisin siellä varmasti toistekkin iltapäivän ratoksi.

Sellaista siis oli herran kukkarossa

-Kalle

Ajatuksia Aatamista

Yksi aktiviteetti tuolla jo useammin mainitulla pääsiäisen aktiivilomalla oli Amsterdamissa vierailu,  tuttavallisesti esim. junan infotauluissa A’dam, eli suomalaisittain Aatami. Tai oikeastaan kävin tai kävimme eri kokoonpanoilla Amsterdamissa useampanakin eri päivänä. Ensimmäisellä keikalla lähinnä kiersimme Amsterdamin keskustan ja keskeisimmät nähtävyydet pyörällä ja sitten toisella kierroksella kävimme harrastelemassa kulttuuria Foamissa ja het Concertgebouwssa.

Jos kuitenkin aletaan faktaosastolla niin A’dam on Alankomaiden suurin kaupunki ja sijaitsee Pohjois-Hollannissa Amsteljoen suulla. Asukkaita on noin miljoona, mutta yhteensä Randstadin, Rengaskaupungin, alueella A’damista Leidenin kautta Den Haagiin, R’damiin ja takaisin Utrechtin kautta asuu vajaa 7 miljoonaa ihmistä. Aatami on maan pääkaupunki, mutta käytännössä maan hallinto parlamentteineen istuu Haagissa, mitä nyt kuninkaalliset käyvät vilkuttamassa juhlapäivinä Dam-aukiolla odottaville kansalaisille.

Pakollinen postikorttikuva
Pakollinen postikorttikuva

Historiallisesti Amsterdam on Amstelin padolle syntynyt kalastajakylä, Amstel – Amster ja dam – dam, yhdessä Amsterdam, samaan tapaan kuin Rotterdam Rotten suulle. Sattumoisin nykyinen Dam-aukio on muuten sen padon, dam, päällä. Amsterdamin historiasta kerrotaan että asutus on syntynyt 1200 luvun alussa, mutta kaupungin historian katsotaan alkaneen kun Amstelin yli rakennetun sillan yli kulkevilta kalastajilta poistettiin tulli 1275, mikä ilmeisesti polkaisi kehityksen käyntiin. Kaupunkioikeus annettiin n. 1300, mutta ilmeisesti kylä oli varsin vähäinen ennen vuotta 1345 tapahtunutta Amsterdamin ihmettä, joka ilmeisesti herätti keskiaikaisen turismin eli pyhiinvaelluksen. Alkusysäysen kaupalliselle kehitykselle antoi Hansan kanssa käydylle kaupalle sysäyksen antanut oluttulli vuonna 1323. 1500 luvulle tultaessa päästiin 80-vuotiseen sotaan josta jo kirjoitin lyhyen historiankappaleen ja jossain vaiheessa amsterdamilaiset liittyivät William Oranianilaisen johtamaan kapinaliikkeeseen. Samoihin aikoihin Euroopassa sodittiin muutenkin ja vapaamielisen maineen saanut Amsterdam houkutteli pakolaisia, erityisesti varakkaita kauppiaita, Portugalia myöden. Liekkö sitten Amsterdamin vapaamielinen ja monikulttuurin maine ja olemus syntynyt jo näihin aikoihin.

Kulta-ajalle tultaessa Amsterdamista oli kasvanut Euroopan ja lähes käytännössä maailman tärkeimmäksi satamaksi ja kaupan keskukseksi. Asema kesti kunnes sisäinen kuohunta ja ilmeisen jatkuva nahistelu muiden maailmanvaltojen kuten Britannian ja Espanjan kanssa kulutti mehut loppuun. Napoleonin sodat olivat jotensakkin viimeinen isku, eikä Amsterdam toipunut siitä aallon pohjasta ennen 1800-luvun lopun teollistumista. Nykyään Amsterdam on sitten kansainvälisen kaupan keskus enemmän abstraktilla tasolla. Hollantilaisilla monikansallislla on sielä pääkonttori, kuten myös pörssi, mutta fyysisen tavaraliikenteen solmukohta on Rotterdam.

Sitten kun mennään matkailuosastolle, niin Amsterdamissa on värikkään historian ja vapaamielisen asenteen ansiosta enemmän kuin tarpeeksi nähtävää ja tehtävää joten on syytä tutustua etukäteen mihin haluaa tutustua ja mitä haluaa tehdä. En tässä artikkelissa yritä koota kattavaa katsausta, vaan lähinnä kertoa muualla olevaa materiaalia tukevia havaintoja.

Meillä oli apuna aktiviteetteja suunnitellessa opaskirja, jonka nimeä en nyt muista. Olisko ollut ’Eye Witness Guide to Amsterdam’, tai siis sen suomalainen versio. Kaikenkaikkiaan opas oli kyllä enemmän kuin perusteellinen katsaus siihen mitä Aatamilla on tarjota, ja ylipäänsä siihen miten Alankomaissa pärjää turistina. Suosittelen erityisesti nojatuolimatkailijoille, koska opaassa oli suurimasta osasta museoitakin sen verran selventävä kuvaus että jo pelkän kirjan lukemalla pystyisi varmasti esittämään sujuvasti käyneensä paikalla.

Netissä on myös erinomaisia matkustussivustoja, esim ’The Internet Guide To Amsterdam’, jossa on olennaisimmat tiiviissä paketissa, Amsterdam.info joka löytyy jopa suomeksi sekä aina avulias Wikitravel, joten vältämättä ei tarvitse ostaa kallista kirjaa. Jos joskus fyysisen kirjan omistamisesta on konkreettista hyötyä, niin tässä tapauksessa, koska sen kirjan voi ottaa mukaan ja sitä voi konsultoida myös matkalla, tosin yo. Internet Guide oli myös tarkoitettu printattavaksi.

Puisto kevätkuosissa
Puisto kevätkuosissa

Noin kokemuksena Aatami oli kyllä ihan mainio. Ensikosketuksen saimme hyvin aurinkoisena sunnuntaina. Työkaveri lupasi näyttää Amsterdamia ja hommauduimme pelipaikoille sitten aamupäivällä ja vuokrasimme pyörät Vondelparkin laidalta. Vondelpark on maineikas puisto vähän ydinkeskustan ulkopuolella, jonka keskelle on aikanaan rakennettu muutama linna tai palatsi, jotka nykyään taitavat palvella lähetystöinä. Puistossakin viettäisi melkein yhden kesäisen päivä, ja niin näyttikin että paikalliset siellä grillailivat, leikittivät koiriaan ja lekkeilivät.

Vauhdin hurmaa
Vauhdin hurmaa

Kun päästiin varsinaiseen keskustaan, niin ensimmäinen puoli tuntia pyöräilyä oli koko ajan olo kuin ajaisi postikortissa, vrt. kuva yllä. Aatamista on nähnyt kuitenkin paljon kuvia ja niiden pohjalta muodostuu väkisin joku käsitys. Yksi aurinkoinen päivä menee ilman sen kummemmpia suunnitelmia kun vuokraa pyörän ja käy vaikka kartan kanssa keskeisimmät paikat läpi niin saa samlla vähän tuntumaa kaupungin mittasuhteisiin. Voin myös suositella Jordaanin alueella kävelyä, sinne on lyhyt matka ja pittoreskeillä pikku kujilla on mahdollisuus nähdä ja miksei kuvatakkin vähän paikallista elämää. Jordaaninfon kuvausta kun lukee niin tulee mieleen Aatamin Punavuori, entinen huonomaineinen matalan vuokran alue, jossa nykyään asuu boheemeja porvareita, opiskelijoita ja vähenevässä määrin taiteilijoita.

Jordaania
Jordaania

Oma reitti kulki osapuileen Vondelparkista Spuille ostosparatiisin tuntumaan ja siitä sitten Prinzengrachtia pitkin Jordaaniin missä jalkauduttiin taas hetkeksi. Jossain vaiheessa käytiin kävellen tarkastelemassa Dam-aukio ja Begijnhof,  ja sieltä kiertäen sitten Niuwe Marktille. Uudelta torilta pistäydyttiin sitten China Towniin ja myös pahamaisen kuuluisalle punaisten lyyhtyjen alueelle, joka oli yllätys yllätys tupaten täynnä turisteja. Vanhalta kirkolta kuljettiin mutkitellen kantakaupungissa Munttorille ja siitä kukkamarkkinoille ja takaisin Musempleinin ohi Vondelparkiin palauttamaan mankeleita. Seuraavassa kartta osviitaksi:

View Amsterdam in a larger map

Siinäpä nähtävyyden lyhykäisyydessään. En haluaisi tässä toistaa mitä oppaissa jo lukee joten päättäkää itse. Kaupungissa on museoita, näyttelyitä ynnä muuta kyllä joka lähtöön. Sen vain voin vinkkinä toistaa, että jonkin verran kannattaa suunnitella etukäteen, vaikka olisikin sitä mieltä että lomaa ei kannata ohjelmoida ettei tule stressiä. Muussa tapauksessa voi tulla stressi kun ei tiedä mitä kaikkea haluaisi tehdä ja nähdä.

Ostosparatiisia Kalverstraatilla
Ostosparatiisia Kalverstraatilla

Ostosten suhteen varma vinkki jossa rahoistaan päsee eroon on Rokinin ja Singelin väliin jäävät kadut, erityisesti ostoskatu Kalverstraat, mistä löytyy esim Bijenkorf ja Le Maison de Bonneterie. Jos Bijenkorf oli Hollannin Stockmann niinkuin kirjoitin Haagin vierailusta, niin Bonneterie on sitten Amsterdamin Harrods. Käykääpä katsomassa, ei tunnu Vuitton espalla enää vaikuttavalta. Jos MdB ei vienyt rahoja niin Kalverstraatilla on sitten sellaisia herkkuja kuten Cartierin ja Mont Blancin kyniä myyvä ’toimistotarvikeliike’ ja muuta sellaista jotka ”muuten kyllä tulisivat suomeen, mutta vielä etsivät sopivaa kiinteistöä Helsingistä”.

No, jos jotain hyvääkin, niin on paikassa sitten myös varjopuolensa. Yksi keskeisistä ongelmista on ehkäpä se, että A’dam on yksi Euroopan suosituimmista nähtävyyksistä itsessään ja myös alankomaalaiset käyvät mieluusti ostoksilla ja muuten turistina. Nimittäin missään mualla ei ole tullut tällä tavalla oloa että joku paikka on turisteilla pilattu. Tosin pääsiäisviikko ei ehkä ole edustava otos, mutta turistien paljoudesta kertoo jotain että kyseisen viikon keskiviikkona puolen päivän jälkeen kun lähdimme Concergebouwsta, ihmiset seisoivat sateessa ja jonottivat korttelin mttaisissa paikallaan seisovissa jonoissa Van Gogh museoon ja Rijksmuseumiin.

Eli noin lyhyesti, kannattaa buukata loma Aatamiin ehkäpä vähän epätyypilliseen aikaa ja ennenkaikkea olla liikkeellä aamusta heti tai sitten rehdisti illansuussa. Tämä palautuu myös suunnitteluun, kun viimeistään edellisenä iltana miettii valmiiksi mitä aamulla tehdään niin aikaa ei tuhraannu miettimiseen ja jos tosissaan haluaa nähdä jotain niin se onnistuu liukkaasti. Useammatkin museot ovat auki kaiketi tuonne kuuteen seitsemään, niin sinne ehtii kevyen päivällisen jälkeen vielä mukavasti ja saa luultavasti aika rauhassa katsella. Kannattaa myös suunnitella etukäteen, jo jopa ennen lähtöä mitä haluaa nähdä, että ei tule mikään paniikki paikan päällä ja ei jää sitten pettymyksiä että jotain jäi näkemättä. Kannattaa olla myös realistinen, jos on aamulla liukkaasti liikkellä niin päivässä voi mukavasti vierailla noin kahdessa paikassa paikassa, yksi aamusta ja toinen illalla ja päivällä voi viettää vapaata tai vaikka notkua kahvilassa. Kannattaa myös tehdä varasuunnitelmia sateen varalle tai jos nyt ei vaikka jalka nousukkaan enää kolmantena aamuna niin villkkaasti, niin voi aina pitää välipäivän ja käydä syömässä jossain ja vetelehtiä vaikka puistoissa.

Ja jos haluaa tavallista eloa kokea niin suosittelen myös vierailua Haagissa tai Amstedamin perspektiivissä lähimpinä taitavat olla Leiden ja Utrecht. Molemmissa kaupungeissa on ihan mielenkiintoisia kohteita, mutta turistimäärät tippuvat melko jyrkästi kun poistuu Amsterdamin keskustaa rajaavien kanavakehien sisäpuolelta.

Hyvää matkaa

-Kalle

Nestemäiset leivät osa 8: La Trappe Dubbel

trappistisinetti
Laadun takaa sinetti 'Authentic Trappist Product'

Alankomaiden erikoisoluista ehkäpä kuuluisimpia ovat Belgian puolella erityisesti suositut trappistioluet. Aidon trappistin tunnistaa sinetistä joka takaa, että olut on valmistettu luostarissa. Trappistien luostareita on jäljellä yhteensä neljätoista ja Belgiassa on vielä kuusi luostaria jotka tuottavat trappistiolutta maitokauppaan asti, mutta mistään koko kansan huvista ei tässä oluen valmistuksessa ole kyse.

Trappistit ovat pyhän Benedictuksen jäljessä kulkevien sikstiiniläisten oppeihin rakentava munkkikunta. Sikstiiniläiset irroittautuivat benediktiinimunkeista noudattaakseen Benedictuksen oppeja kirjaimellisesti. 1800 lopussa Euroopan maissa vallakumoukset ja valistus kouraisivat syvältä kirkon vallassa ja Trappistit syntyivät sikstiiniläistenjakautuessa kolmeen järjestöön joista trappistit ovat ankarin. Trappistit kuitenkin saivat alkunsa jos Alakomaiden kultajan kulataisimalla ajalla, n. 1664 kun La Grande Trappessa, eli Soligny-la-Trappessa Normandiassa, kun munkit alkoivat olla tyytmättömiä sikstiiniläisten liukumiseen Benedictuksen ankarista opeista.  Trappistit omistautuvat Benedictuksen oppien mukaan hiljaisuudelle, tottelevaisuudella ja työlle, eli ovat ilmeisesti ’oikeita’ munkkeja viimeisen päälle. Oluen valmistuksen takana on oppi työn tekemisestä ja maataloustuotteiden kuten juuri oluen myynti tarjosi ilmeisesti työteliäille munkeille hyvän tulonlähteen.

Viimeinen ja ainoa hollantilainen trappistiluostari, se seitsemäs joka harjoittaa panimotoimintaan, on Tilburgin liepeillä, Rotterdamin ja Eindhovenin välissä Belgian rajan lähellä, sijaitseva Koningshoeven, koko nimeltään Abdij Onse Lieve Vrouw (O.L.V.) Koningshoeven.  Tämän kuninkaanhovin tuotemerkki on siis La Trappe. Vaikka luostari on itsessään perustettu 1881 ja pullossa mainitaan että olutta on valmistettu vuodesta 1884, La Trappe tuotemerkki on otettu käyttöön vasta ja 1980 ja viimeisimät perinteiset luostarioluet ovat tulleet valikoimaan 2000-luvula. Niin että osataan se markkinointi kristikunnassakin.

Aloitin vertailun summissa Dubbelista, joka mainitaan olutpanimon tuotesivuilla klassiseksi ale-tyyppiseksi trapistiolueksi. Ei siis huono aloistuspiste. Valikoimaan kuuluu sitten myös Trippel ja Quadrupel, sekä Blond, Witte ja Bok.

Ja sitten asiaan. Oluen väri on lievästi samea, palaneen tummanruskea ja vastavalossa viininpunaiseen taittuva. Vaahto on kuohkea ja isokuplainen mutta häviää nopeasti. Tuoksu on lievästi hiivaisa. Sen selittää että trapistiin lisätään perinteisesti aavistus hiivaa ja sokeria pullotuksessa, ja se onkin ainoita oluita joka kypsyy pullossa.

Maku on hapokas ja lievästi palaneen karvas. Tummalta ja vahvalta oluelta odottaisi pidempääkin ja vahvempaa makua, mutta karvaus haihtuu suusta melko nopeasti ja jäljelle jää humalan kitkeryys. Vasta varsin pitkällä suussa maistelulla maltaisuus alkaa erottua hapokkuudesta. Mainitusta sokerista ja ja hiivasta ei ole maussa suuremmin viitteitä.

Maussa päällimmäisenä on palaneen karvas juonne ja reipas hapokkuus, ei sellainen suuntäyteinen paksu maku kuin tumalta oluelta ehkä odottaisi. Muistelisin että belgialaiset virkaveljet panisivatten vähän täyteläisempää olutta, mutta nyt ei ole verrokkia käsillä ja maistelusta on niin paljon aikaa että en uskalla varmaksi sanoa. Yleisarvioni on ristiriitainen, maku on sinällään varsin vahva, mutta alun kärki olisi kaivannut tukevamoaa ja täyteläisempää vartaloa minun suussani. Nyt kokemus jää vähän puolitiehen. Kun en lajityypistä tiedä niin menköön sitten:

3/5 ”hyvä”

0417_la_trappe_dubbel