Punainen kuningatar Suomessa

Näin loman kynnyksellä sitä näemmä herkeää pohtimaan elämän suuria kysymyksiä. Olen tässä työnkin puolesta seurannut miten suomalaisessa ns. julkisessa keskustelussa on puhuttu nyt verrattain vilkkaasti siitä että tuottavuutta pitäisi parantaa, työyksikkökustannuksia laskea, julkisen talouden kustannuksia pitäisi hallita ja ylipäätään ryhdistäytyä että ns. kestävyysvaje eli velaksi syöminen saataisiin jonkinlaiseen hallintaan. Samalla kun näistä keskustelun jyväsistä uutisoidaan niin uutiskommentit täyttyvät mielenilmauksista siihen suuntaan, että kyllä varmasti tuottavuutta pitäisi nostaa ja kustannuksia laskea, mutta ilman että kenenkään yksittäisen ihmisen tarvitsisi erityisesti ponnistella asian eteen tai että kenenkään, ja varsinkaan kirjoittajan, palkkaan pitäisi koskea tai kenenkään yksittäisen ihmisen mihinkään etuun tai työsuhteeseen ei saisi tulla muutoksia. Ja tietysti myös koko touhun mielekkyys on asetettu kyseenalaiseksi, ilmeisesti sillä perusteella että koska tätä keskustelua on viritelty vähemmän yllättäen jonkin verran pontevammin poliittisen spektrin oikealla laidalla kuin vasemmalla, tai siksi että se haiskahtaa uusliberalismilta, mikä on perussuomalaisuuden ohella ilmeisesti pahin poliittinen kirosana.

Vaikka tämä puheenvuoro on varmasti vain yksi huuto tuuleen, niin haluaisin nostaa esille yhden näkökohdan joka mielestäni on unohtunut tästä keskustelusta pahan kerran. Vaikka tieteen hedelmät eivät kovin usein käytöntöä tavoita niin haluan tässä nyt esitellä ns. punaisen kuningataren hypoteesin, ja sitä kautta väittää että tarve ryhdistäytyä ei riipu politiikasta ja mielipiteistä, vaan ihan kokreettisesta fysiikasta ja taloudesta. Punaisen kuningattaren hypoteesi (eng. Red Queen Hypothesis) on nimetty Lewis Carrollin lastenkirjassa esiintyvän hahmon mukaan. Liisa ihmemaassa tarinassa on kohtaus jossa kuningatar sanoo lisalle ”It takes all the running you can do, to keep in the same place.” Suomeksi jotakuinkin ”Paikallan pysyminen vaatii, että juokset niin kovaa kuin pystyt.” Tämä mielikuva on poimittu keskeiseen evoluutiotutkimuksen käsitteistöön, kuvaamaan lajien tai saman lajin populaatioiden välistä kilpailua. Punaisen kuningttaren periaate on muotoiltu jotakuinkin näin: pysyäkseen samassa suhteellisessa asemassa muiden saman syteemin eiöiden kanssa, lajin on kehityttävä jatkuvasti (vähintään samaa tahtia) Tämä vertauskuva kuvaa evoluutiota kilpajuoksuna, ja esittää että populaatiot kehittyvät niin nopeasti kuin pystyvät, ja ne populaatiot jotka antavat löysää kuolevat pois ennen pitkää riippumatta populaation isästä tai muista tekijöistä – ts. kaikki juoksevat niin kovaa kuin pystyvät ja se joka luovuttaa, menettää paikkansa ja kuolee pois ennen pitkää.

Miten tämä sitten  liittyy suomen talouteen? Siten että Suomi luonnonvaroiltaan verrattain köyhänä maana ei voi erilaisista poliittisista mielipiteistä huolimatta irroittauta kansainvälisestä taloudesta, globalisaatiosta ja siihen liityvästä tuottavuuskilpajuoksusta. Tämä ensinnäkin siksi, että vaikka meillä vähän malmia onkin, käytännössä kaikki polttoaineet, valtaosa kaikista muistakin raaka-aineista ja kasvava määrä ruuasta tuodaan ulkomailta. Edellinen on fakta, ja toisekseen epäilen vahvasti, että suomalaiset ovat tottuneet niin yltäkyläiseen elämään, että tuskinpa vältyttäisiin kansannousulta ennen pitkää jos vaikka jotenkin päätettäisiinkin yhdessä että nyt aletaan elämään vain suomessa ja suomalaisten kesken, koska suomessa ei ole edelleenkään raaka-aineita, osaamista, tuotantokapasiteettia eikä ostovoimaa tuottaa kaikkea sitä tavaraa mitä ulkomailta tuodaan. Erityisesti poltto- ja raaka-aineet ovat paha juttu, koska ne sitovat meidät kansainväliseen talouteen vaikka kuinka vastahankaisesti. Tämä siis tarkoittaa että suomalaiset eivät voi vain tuottaa hyvinvointipalveluita, mitä nämä mystiset pedot sitten ovatkaan, toisilleen koska kaikki se pyörii ulkomaisella energia ja raaka-aineilla.

Tässä tuleekin sitten kanssaevoluution ja herttakuningatarhypoteesin ydinkysymys: millä nämä tuotavat asiat sitten saadaan suomeen? Ne tietysti ostetaan ulkomaisilta yrityksiltä ja esim. raaka-ainepörssistä. Ja millä ne ostetaan? Joko suomalaisesta viennistä saadulla valuutalla tai sitten ulkomailta lainatulla rahalla, tai tietysti myös painamalla lisää valuuttaa kuten esim Zimbabwessa on hvyäksi huomattu. Vaikka taloustieteessä väitelläänkin kauppataseen tärkeydestä talouden mittarina, on syytä huomioida, että jos maasta valuu rahaa ulos enemmän kuin sinne menee, jossain vaiheessa raha loppuu joka tapauksessa ja varsinkaan euromaassa sitä ei voi vain painaa loputtomasti lisää ja toivoa, että kukaan ei huomaa että suomen valuuttaa onkin yhtäkkiä liikkeellä enemmän kuin yhdysvaltain dollareita.

Eli jos oletetan että suomalaiset haluavat pitää jotakuinkin olemassa olevan elintasonsa, kauppaa on käytävä ulkomaille vaikka sitten vastentahtoisesti. Tässä tullaan sitten tuohon ensimmäisen kappaleen teemaan takaisian, eli miksi tuottavuudesta huolehtiminen on tärkeää. Jos ensiksi kuitenkin määritellää tuottavuus ja työyksikkökustannukset, tuottavuus tarkoittaa lisäarvoa jaettuna työpanoksella ja työyksikkökustannus tarkoittaa hintaa jota työstä on maksettava. Lisärvo on laskennallinen mittari, joka käsittää tuotannon eri vaiheissa syntyvän arvonlisän ja määräytyy viime kädessä ostajan ja myyjän välisessä kanssakäymisessä. Tuottavuuteen vaikuttavat tietysti työn sisältö, mutta myös työn tekemisen tavat ja sitä voidaan parantaa joko tekemällä enemmän samassa ajassa tai tekemällä fiksummin, niin että samassa ajassa syntyy enemmän tai vielä tekemällä fiksumpia asioita joista ollaan valmiita maksamaan enemmän. Yhdessä nämä viime kädessä määräävät työn mielekkyyden ja kannattavuuden, nimittäin jos syntyvä lisäarvo on väärään suuntan epätasapainossa työyksikkökustannusten kanssa, työn tekeminen kuluttaa enemmän rahaa kuin siitä saadaan. Yksikkökustannus myös tietyllä tavalla määrää  mitä työtä kannattaa tehdä suomessa ja mitä kannattaa teettää ulkomailla.

Tuottavuus ja lisäarvo ovat erityisen tärkeitä, koska meillä ei ole ns. strategisia luonnonvaroja, ml. fossiiliset polttoaineet, erilaiset metallit, yltäkyllin oman kulutuksen jälkeen vientiin, suomalaisen vientitavaran kysyntä perustuu sihen että meillä on kyky tuottaa lisäarvoa, eli osaamista tehdä parempia tuotteita ja palveluita kuin muilla ja/tai tehdä niitä halvemmalla kuin muut pystyvät tekemään. Punaisen kuningattaren hypoteesi kiteytyy siinä, että vaikka suomessa olisikin osaamista nyt tuottaa lisäarvoa josta ulkomailla ollaan valmiita maksamaan – ts. vaikka suomalaiset osaisivatkin jotain mitä muut eivät osaa tällä hetkellä – muiden maiden asukkaat eivät istu käsiensä päällä ja ole tyytyväisiä tilanteeseen vaan pyrkivät oppimaan siitä mitä suomessa ja ylipäänsä muualla tehdään ja pyrkiä samaan lisäarvoon. Valmistus kehittyy Kiinassa. Ajatellaan vaikka Japania tai Etelä-Koreaa, jotka olivat teollisuuden kehitysmaita toisen maailmansodan jälkeen, ja siitä kiipesivät maailman kärkeen teknologian ja teollisuuden saralla. Kiina on samalla uralla, ja maailman kaikesta valmistuksesta perin merkittävä osa tapahtuu nyt jo Kiinassa. Toinen ajuri on että tarpeet ja mielihalut kansainvälisillä markkinoilla muuttuvat ja kehittyvät. Tästä nyt vaikka malliesimerkkinä Nokian nousu ja tuho. Nokia saattaa olla edelleenkin maailman paras matkapuhelinten raudan suunnittelija ja valmistaja, mutta muut huomasivat että matkapuhelinten rauta oli käyttäjille riittävän hyvää jo muutenkin ja että lisäarvo on ohjelmistoissa ja palveluissa. Sillä aikaa Nokialla keskityttiin hieromaan samaa teknologiaa entistä paremmaksi ja nyt koko konserni on kiertänyt viemäriä viisi vuotta ja yrittänyt kehittää samaa osaamista ja lisäarvoa pitkältä takamatkalta.

Tämä koko järkeily siis tiivistyy siihen, että tarve ryhdistäytyä suomessa ei ole mielipidekysymys, vaan palautuu ihan perusjärkeen. Tuottavuuden ja kannattavuuden nostosta ei puhuta vain työntekijöiden kyykyttämisen ilosta, vaan siksi että jos me haluamme vastakin elää samaa elämää, meidän on vastakin juostava lujempaa ja tehtävä enemmän lisäarvoa samassa ajassa kuin muissa maissa, tai muuten kupla ennen pitkää puhkeaa ja koko maa kriisiytyy Keirkan tavalla. Suomi on tehnyt 1950-luvulta alkaen komean juoksun, etupäässä kaiketi korkean koulutustason, hyvän työmoraalin ja aikanaan hyvin vetäneen itämarkkinan ansiosta. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä että monet muut maat ovat ottamassa kiinni takamatkalta. Valitettavasti tällä hetkellä näyttää siltä että suomineidolla on alkanut pistämään kylkeen ja tankkaus ei ole oikein onnistunut. Lupaavan alun jälkeen vauhti alkaa hyytymään ja kaikki 1970-1990 nautitut ilmaiset, pitkät, lounaat alkavat painaa mahassa. 

Tietysti se miten tähän haasteeseen vastataan makrotasolla on poliittinen kysymys. Erilaisia ratkaisuvaihtoja ovat tietysti tuottavuuden nosto, joka on vaikeaa ja riskialtista ja usein lyhyellä aikavälillä kuluttaa rahaa sen sijaan että tuottaisi, koska käytönnössä tuottavuuden nosto usein vaatii investointeja, ainakin jos kaikki tehokkuuden noston keinot on jo käytetty. Työn hinnan laskeminen on tietysti etenkin puolisosialistisissa pohjoismaissa poliittisesti hankala ja vastenmielinen lääke, mutta sen etuna on että ensinnäkin kaikenlaisen tuotannollisen ja palvelullisen toiminnan kannattavuus nousee ja sen seurauksena työllisyys nousee, jos samalla pidetään huoli siitä että sosiaaliturva on kannustava, eli että töissä kannattaa käydä, vaikka huonomminkin palkatussa. Sivumennen tämänhän ei tarkoita automaattisesti ihmisten jättämistä oman onnensa nojaan, vaan mahdollisuus on myös erilaisiin perustulotyyppisiin ratkaisuihin joissa on mahdollisuus työskennellä ja/tai opiskella samaan aikaan kuin nauttii sosiaaliturvaa, jolloin yleensä kannattaa käydä töissä. 

Mikro- eli yksilötasolla tämä tarkoittaa sitä, että jos on onnistunut kiipeämään kipittämään hyvää asemaan joukossa osamalla jotain mitä muut eivät osaa, se on hyvä se, mutta on muitakin jotka yrittävät yhtä kovasti joten paikka ei ole pysyvä. Eli jos haluaa varmistaa ettei tipu joukosta, on syytä parantaa tahtia ja opetella tekemään samaa asiaa entistä paremmin ja/tai tehokkaammin, tai opeteltava uusia asioita jotta ansaitse paikkansa. Jos onkin oppinut hyväksi jossain, se tarkoittaa myös sitä, että joku muukin voi siinä onnistua, varsinkin kun tietää että se on mahdollista. On erityisen huolestuttavaa, että akateemisten pari-kolmekymppisten joukossa vaikuttaa olevan vallalla varsin yleisesti ajatus, että mihinkäs tässä nyt hötkyilemään kun maailma on jo valmis. Nämä siis ovat niitä ikäluokkia joihin on investoitu erilaisia etuuksia ja koulutusta parinkymmenen vuoden ajan, ja heidän pitäisi olla nyt elämänsä kunnossa tuottamaan lisäarvoa. Ei ole kuitenkaan kovin epätavallista lukea mielipiteitä suuntaan yhteiskunnan velvollisuus on taata työpaikka tai sen puuttuessa jokin tietty tietty, luonnollisesti varsin korkea, elintaso. Näyttää että hyvinvointivaltion lapset ovat liian kylläisiä jaksaakseen olla huolestuneita tulevaisuudesta, siinä missä erityisesti kehittyneissä maissa ollaan näkäisiä juoksemaan paremman elintason perässä. Aika näyttää mihin suuntaan mennään, kreikkaan, tanskaan vai eestiin.

Kesäterveisin,

-K

Mainokset

Kirja-arvio: Konsulttidemokratia

Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen ”Konsulttidemokratia: Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton” (julk. 2013, kust. Gaudeamus) on noussut kuumaksi puheenaiheeksi niin mediassa kuin konsulttimaailmassa. Siitä on vedetty johtopäätöksiä että konsultit suorastaan yrittävät vallankaappausta maassa, ja ovat vähintään seteliselkärankaisia verenimijöitä.

Niinpä kirja kiinnosti erityisesti, koska se lupasi olla tutkimusta ja herätti niinkin poleemisia puheenvuoroja mediassa. Tästä jokainen voi mielessään vetää johtopäätöksen ”se koira älähtää johon kalikka kalahtaa”, mutta itse asiassa minusta se kalahti paljon vähemmän kuin aiheen ympärillä käyntiin lähteneestä keskustelusta olisi luullut.

Ennekuin mennään aiheeseen niin tunnustuksena todettakoon, että olen tutkija sekä konsultti ja nimeen omaan vieläpä julkisen sektorin konsultti. Niin muodoin on myös syytä todeta, että mikään mitä kirjoitan ei edusta nykyisten tai entisten työnantajieni kantaa, vaan kaikki alla oleva on omaa mielipidettäni.

Yleisarvio

Ensimmäiseksi on todettava että kirja on helppolukuinen ja sujuva esitys aiheeseen ja teksti rullaa eteenpäin kuin huomaamatta. Ensimmäisen lukukerran yleisvaikutelma kirjasta on kuitenkin lievästi epäjohdonmukainen, ikään kuin kirjassa olisi itse asiassa kaksi kirjaa survottu yhteen. Kirja jakaantuu neljään päälukuun, joista johdanto ja toinen numeroitu luku ”Konsulttidemokratian rakennuspalikat” edustavat tutkimuksellista aiheen käsittelyä, jotka ovat tietyllä tapaa eri paria taas ensimmäisen ja kolmannen luvun ”Uudet vallankumoukselliset” ja ”Kansalaisilla töissä – kohti rohkeaa valtiota” kanssa jotka on kirjoitettu enemmän kuin pamfletti, ujostelematta omaa mielipidettä. Näinpä ehdottaisinkin ehkä lukemaan kirjan järjestyksessä Johdanto – II luku – I luku III luku, jolloin se muodostaa johdonmukaisen kokonaisuuden jossa esitetään havaintoja maailmasta ja sitten esitetään niihin liittyvä mielipide.

Noin päällepäin johdannossa ja toisessa luvussa on varsin vähän mitään erikoista. Johdannon sävy muuttuu ensimmäisessä luvussa, jossa lähinnä tunnutaan demonisoivan SITRAa, ja siinä sivussa myös (muita) konsultteja. Jos SITRA on jäänyt oudoksi, se siis on eduskunnan pankkivaltuuston valvoma valtiollinen pääomasijoittaja ja ajatushautomo. Luku rakentaa kuvaa SITRAsta jonkinlaisena epämääräisenä uhkana yhteiskuntajärjestykselle ja kaikenkarvaisia konsultteja jollakin epämääräisellä tapaa SITRAn kätyreiksi, tai vähintäänkin moraalisesti suurpiirteisiksi ja/tai epäpäteviksi huiputtajiksi. Luvussa nostetaan myös kritiikin kohteeksi  managerialismin käsite, joka tarkoittaa jotakuinkin normaaleja yritystoiminnan johtamisen käytäntöjen ja oppien soveltamista julkisen sektorin kontekstissa.

Toinen luku esittelee aineistoon perustuen havaintoja konsulttien käytön seurauksista hallinnossa. Edellisen luvun maalaama kuva konsulteista ja konsulttidemokratian rakennuspalikoista muuttuu, ainakin minulla, aivan huomattavasti kun tullaan toiseen lukuun. Luku nimittäin maalaa enimmäkseen kuvan julkisen sektorin asiantuntijapalveluiden hankinnan ongelmista ja tavoista joilla hankintalainsäädäntöä venytetään. Siinä missä ensimmäisessä luvussa maalataan kuva managerialismin vallankumouksesta, toisessa luvussa piirtyy kuva huonosti valmistellusta ja toteutetusta hankintatoimesta, joka johtanut suurimpaan osaan niistä julkisen sektorin ongelmista, joille kirjoittajat ovat antaneet nimen konsulttidemokratia.

Viimeisessä luvussa aloitetaan taas managerialismista ja esitetään kirjoittajien oma visio julkishallinnosta. Kolmas luku maalaa kuvan rohkeasta valtiosta, joka toimii tuottavasti demokraattisessa ohjauksessa kansalaistensa parhaaksi, ja käyttää minimäärän konsulttipalveluita. Lopussa en ole ihan varma mihin suuntaan kirjoittajien syyttävä sormi osoittaa, kirjoittajat ovat siinä suhteessa hyvin diplomaattisia. Julkisuudessa näyttää vallitsevan jossain määrin ilmapiiri jossa konsultit ovat tarinan roistoja, mutta kirjan johtopäätökset näyttävät ehdottavan enimmäkseen toimia jotka koskevat julkisen sektorin toimintatapoja. Kirjoittajat itse sanovat, että kirja antaa tavallista enemmän tulkinnanvaraa lukijalle, mikä on totta toisessa luvussa. Käytän sitä vapautta tässä tulkitakseni, että näyttää itse asiassa siltä että julkisyhteisöt ovat nähtävästi pääosin itse aiheuttaneet ongelmansa.

Tutkijan arvio

Tässä kohtaa laitan tutkijahatun päähän ja esitän muutaman huomion kirjasta tieteellisen vertaisarvioinnin näkökulmasta. En tee sitä kritisoinnin ilosta, vaan se toivottavasti auttaa lukijaa asettamaan kirjan viestin perspektiiviin. Itse asiassa kirjoittajat itse puhuvat puheenvuorokirjasta, joka on kaiketi eri asia kuin pamfletti tai tutkimusraportti, joten vertaisarviointi voi olla lievästi epäreilu asetelma, mutta koska kirjaa on käsitelty paljon julkisuudessa ikään kuin tutkimuksena, niin voi olla paikallaan katsoa sitä myös tutkimuksen kriteereillä.

Teoksen tavoite on esittää ensimmäinen laajaan aineistoon perustuva kokonaistutkimus konsulttien käytöstä julkisella sektorilla. Koska aihe on kunnianhimoisen laaja, se ei ole erityisen fokusoitunut. Kirjoittajat eivät myöskään tarkemmin erittele mitä uutta tietoa kirja tuo tutkimuksen kenttään, kuin viittaamalla aiempiin julkaisuihin jotka ovat suppeampaa aiheeltaan ja keskittyvät johonkin konsulttien käytön osa-alueeseen.

Jos laitan tutkijanhatun kunnolla päähän ja alan lukea niin ensimmäisenä huomio kiinnittyy käsitteiden määrittelyyn. Käsite konsultti on määritelty johdannossa kattamaan käytännössä kaikki konsultoinnin ja asiantuntijapalveluiden alueet, mukaan lukien myös ajatushautomotoiminnan. Kirjan edetessä ei ole kaiken aikaa selvää minkäsortin konsultoinnista kulloinkin puhutaan. Erityisesti pamflettimaisissa ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa konsultit niputetaan yhteen homogeeniseen massaan, vaikka kirjoittajat toisaalla tarkoituksella mainitsevat että konsultointia on hyvin monenlaista. Nyt lukija ei voi yhtäältä arvioida mitä konsultoinnin haaraa mikäkin havainto koskee ja toisaalta myöskään onko aihe käsitelty kattavasti ja mitkä johtopäätökset koskevat mitäkin konsultoinnin muotoa vai kaikkia yhtälailla.

Toisena huomio kohdistuu aineistoon, sen keräämiseen ja käsittelyyn. Aineistona on käytetty kirjoittajien mukaan haastatteluja, jotka ovat puoli-strukturoituja teemahaastatteluja, kirjanpitoaineistoa ja hankinta-asiakirjoja. Kirjan suurin ongelma tutkimuksen näkökulmasta on, että tutkijat eivät esitä mitään mentelmää tai analyysikehikkoa jonka läpi aineistoja on tulkittu.

Aineistosta lähinnä haastatteluja lainataan eksplisiittisesti ja ilmeisesti hankinta-asiakirjoja ja tiliotteita tutkimalla on muodostettu tilasto konsulttipalveluihin käytetyistä rahasummista. Lukijalle ei kuitenkaan missään vaiheessa muodostu kokonaiskuvaa siitä, että mitä haastatteluissa on sanottu lainausten ulkopuolella ja siten ei ole mitään mahdollisuutta seurata miten johtopäätökset ja suositukset muodostuvat aineistosta. Kuten edellä totesin käsitteiden yhteydessä, koska aineiston käsittely ei ole läpinäkyvää, niin lukija ei voi mitenkään arvioida kuinka suurta osaa julkisen konsulttitoiminnan kokonaisuudesta huomiot koskevat; onko kaikki konsulttitoiminta rahan hukkaa, vai vain osa siitä jne. Tämä voi olla myös yksi syy siihen, että johtopäätökset tuntuvat olevan analyysistä irralliset.

Toinen kysymys sitten on, että mikä aineiston laatu tai kattavuus on ollut. Kysymyksen herättää se että kirjoittajat lainaavat varsinkin toisen luvun loppupuolella suhteellisen paljon julkaistua tutkimusta, ikään kuin jatkaakseen aineistoa. Lukijalle ei myöskään ole esitetty miten haastateltavat on valittu ja miten edustava otos he ovat.

Kun edellä huomioin että kirjoittajat eivät sano mihin kirjallisuuteen he tuovat uutta, he eivät myöskään lopussa kerro mikä oli kontribuutio olemassa olevaan tietoon. Matkan varrella tutkimuskirjallisuuden kanssa ei myöskään suuremmin keskustella, vaan sitä lainataan annettuna. Lainauksia ei myöskään perustella esittämällä meta-analyysin tyyppistä poikkileikkausta kirjallisuudesta, joten erityisen kriittinen lukija voi kysyä että onko lähteiden ja/tai aineiston käytössä tapahtunut ns. kirsikanpoimintaa.

Selvyyden vuoksi totean, että ei ole erityistä näyttöä, että aineisto olisi poikkeuksellisen huonoa, tai että sitä olisi erityisen voimakkaasti väännelty omiin tarkoitusperiin. Tutkijahattuiselle lukijalle vain yksinkertaisesti tulee mieleen näitä kysymyksiä, koska kirjoittajat eivät esitä aineistonhankintastrategiaa, analyysiviitekehystä eivätkä käsittele muuta kirjallisuutta laajasti ja kriittisesti. Kriittisyydestä puheen ollen kirjoittajat eivät myöskään ole järin reflektiivisiä omien tulostensa luotettavuuden, toistettavuuden ja harhattomuuden suhteen, joten lukija jää tässäkin suhteessa roikkumaan ilmaan.

Jos kirjoitan tylysti, niin näillä eväillä teoksen tieteellisiä ansioita ei voi arvioida kuin korkeintaan tutkija joka on sisällä relevantin tutkimusalan diskurssissa ja silloinkin huonosti. Jos olisin vertaisarvioimassa tätä tutkimuksena julkaisua tai esim. väitöstä varten, ehdottaisin asemoitumaan olemassa olevaan kotimaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuteen, tekemään siitä meta-analyysin, esittämään jonkin alan standardia edustavat menetelmällisen kehyksen ja esittämään aineiston tulkinnan sen kautta ja sitten arvioimaan omia havaintoja kriittisesti edellä mainitun meta-analyysin valossa. Eli tuomio olisi uudelleenkirjoitus ja uudelleenlähetys (alan termein ”rewrite and resubmit”).

Kirjoittajien ajatus on helposti ollut kosiskella ns. suurta yleisöä ja välttää tekemästä aiheesta liian monimutkaista ja sen käsittelystä tuskastuttavan yksityiskohtaista, mutta lukijaan olisi voinut luottaa vähän enemmän. Tutkimuksen näkökulmasta suurempi kysymys on, että sikäli jos kirjalle halutaan antaa tutkimuksen leima, suurempi läpinäkyvyys työhön olisi paikallaan.

Keskustelut

Kuten todettu, kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppo lukea ja sinällään mieluisa lukukokemus. Kuitenkin kirjassa on omat ongelmansa jos sitä lukee kriittisesti. Nimittäin, kuten yllä todettiin, kirjoittajat sortuvat samaan läpinäkymättömyyden puutteeseen kuin konsultit ja asetelmasta tuleekin vähän mieleen sanonta ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”. Itse asiassa konsulttidemokratia on jotakuinkin yhtä läpinäkyvä aineiston ja omien mielipiteiden sisäänleipomisen suhteen kuin keskimääräinen konsultin toteuttaman selvityshankkeen loppuraportti.

Yritin lukiessa hahmottaa kirjoittajien pääväitettä, joka voi olla jotain seuraavaa:

Koska

P1: konsulttien käyttämät viitekehykset eivät sovellu julkiselle sektorille ja

P2: konsulttitoiminnan hankinta on hoidettu huonosti,

V1: konsulttipalveluita tulee hankkia minimäärä.

Ensimmäinen premissi näistä kahdesta on avoimempi keskustelulle. Nimitäin jos oletetaan että edustuksellisen demokratian rakenteet toimivat, konsernimaisessa toimintatavassa ei itsessään pitäisi olla rakenteellista vikaa. Jos ajatellaan äärimmilleen vietyä hallinnon konserniohjausta, tullaan tilanteeseen jossa eduskunta on ikään kuin yhtiökokous, joka antaa ohjeita hallitukselle ja voi tarvittaessa erottaa hallituksen välikysymyksellä ellei se seuraa yhtiökokouksen ohjeita. Hallituksen alla Valtioneuvon kanslia on konsernihallinto ja Valtionvarainministeriö on taloushallinto, ja sektoriministeriöt ovat ikään kuin divisioonat tai osastot joilla on omat erityistehtävänsä. Lisäksi kirjoittajien mukaan SITRA esittää, että sektoreiden välillä tapahtuu vaihtoa ja että johtaminen ammattimaistuu. Tässä mallissa poliittinen ohjaus tapahtuu ylätasolla, jossa asetetaan tavoitteet poliittisessa prosessissa ja valtiokonserni suunnittelee ja hoitaa toimet joilla se parhaiten näkee pääsevänsä tavoitteisiin.

Tätä ajatusta kirjoittajat kritisoivat hieman epämääräisesti epädemokraattisuudesta ja tarjoavat ratkaisuksi ministeriöiden toiminnan politisointia komiteoiden välityksellä. Tässä suosituksessa on itsestään selvästi järkeä vain, jos oletetaan että kansanedustuslaitos ei toimi siinä mielessä, että se pystyisi päättämään selkeät linjat ja tavoitteet johon on pyritään ja pystyisi seuraamaan ministeriöiden raportoinnin perusteella miten niihin on päästy. Ilmeisesti kirjoittajat ovat sitä mieltä, että tälläinen poliittinen ohjaus ei riitä tai toimi, sillä en muuten keksi miksi faktapohjainen (fact-based) tai yritysmäinen ministeriöiden toiminta olisi huono asia.

Tässä kohtaa myös on lievä ristiriita; jos katson rohkean valtion luonnostelmaa, niin se ei pohjimmiltaan kovin paljon eroa ajatuksista joita kirjoittajat esittävät SITRAn esittävän. Kirjassa tai sen pamflettimaisemissa osuuksissa tuntuukin aavistuksen olevan pohjavirtaus, että kirjoittajat ainakin osaksi vastustavat liikkeenjohdon oppeja siksi, että kirjoittajat tulevat eri diskurssista, ei niinkään paljon itse asian vuoksi. Sivumennen sanoen poliittisen ohjauksen lisääminen valmistelutyöhön ei näytä sekään itsestään selvästi parantavan lainvalmistelun tai politiikkatoimien laatua, jos Raimo Sailaksen Talouselämässä 15.3. julkaistua haastattelua on uskominen.

Toinen premissi on varsin hyvin aineistolla perusteltu, tosin aineiston läpinäkymättömyydestä johtuen ei ole mahdollista arvioida miten laaja ongelma todellisuudessa on. Lukijana ei ole mahdollista tietää ovatko kirjoittajat poimineet pahimmat ongelmatapaukset ja käyttävät niitä polttoaineena argumentin läpiviemiseen. Joka tapauksessa havainnot hankintatoimesta vastaavat varsin hyvin arkikokemusta, eli niihin on minun näkökulmastani vähän kommentoitavaa.

Oikeastaan suurempi huomio liittyy vain osaksi kirjaan ja enemmän siitä käytyyn keskusteluun. Nimittäin näyttää, että osaksi kirjassa ja vielä enemmän siitä käydyssä keskustelussa on jonkin verran sotkettu syy ja seuraus toisiinsa. Kirjasta saa herkästi sen käsityksen että erilaiset konsultit ovat pääsyynä julkisen hallinnon sekaannuksen ja huonoon johtamiseen, mutta toisen luvun aineiston valossa voisi yhtä hyvin päätellä että konsulttidemokratia on vain lieveilmiö siitä, että julkinen sektori on sisäisessä sekaannuksessa ja yrittää paikata sitä erilaisilla asiantuntijapalveluilla.

Lisäksi on syytä huomioida, että kirja ei vaikuttaisi olevan mitenkään arvovapaa, päätellen siitä että muutamassa kohdassa ”uusliberalilismi” esiintyy ikään kuin syytöksenä ja kirjassa puhutaan myös aavistuksen syyttävään sävyyn itsetarkoituksellisesta julkisen sektorin pienentämisestä. Vaikuttaa siltä että kirjoittajat vastustavat uusliberalismia ja sen ilmentymänä pitämäänsä managerialismia, mutta eivät tee sitä mitenkään läpinäkyvästi ja epäilen että tämä voi olla syynä myös lukujen väliseen epäjatkuvuuteen.

Konsultteja ei toki voi pitää sivullisina uhreina, mutta jos konsultit ovat verenimijöitä niin silloin ne ovat kuin Terry Prattchetin vampyyrejä: Konsultit voivat olla sulavasti käyttäytyviä, mahdollisesti hyvin pukeutuvia ja ajoittain karismaattisia, mutta ne eivät voi ylittää hankintamenettelyn virtaavaa vettä ilman että joku laskee sillan, eivätkä voi tulla myymään paikkoihin joihin heitä ei kutsuta. Lisäksi ne kammoavat pyhiä symboleja kuten oikeusprosessia ja kuolevat naurettavan helposti jos tilaaja iskee seipään sydämeen jättämällä laskun maksamatta jos sopimusvelvoitteet eivät täyty. Tahtoo sanoa, että konsulteista ei ole mitään vaaraa jos hankkija on tilanteen tasalla ja tietää mitä haluaa saavuttaa.

Kirjan lukijalle on ehkä hyödyksi ymmärtää vähän mihin konsulttien toiminta perustuu, jotta havainnot asettuvat oikeaan viitekehykseen. Ensimmäisenä pitää muistaa että konsultit ovat rahan tekemisen bisneksessä ja sitä tehdäkseen tarjoavat asiantuntijapalveluita. Konsulttitoiminnan perussääntö on, että konsultin keskeisin resurssi on osaaminen ja työaika. Niinpä konsultit myyvät ensisijassa työaikaansa. Toimeksiannoissa proseduuri on pääosin seuraava: hankintailmoitus julkaistaan ja siinä esitetään toimeksiannon tausta ja tarkoitus, sekä usein vaatimuksia tarjoajalle ja jokin budjetti. Toimittaja laatii tarjouksen jossa tärkein osa on toimeksiannon tulkinta ja työsuunnitelma toimeksiannon toteuttamiseksi. Lisäksi esitellään henkilöt ja heidän kokemuksensa vastaavanlaisista toimeksiannoista. Hinnoittelu perustuu työsuunnitelmaan ja sen toteuttamisen vaatimaan työmäärään. Kun sopimus syntyy, työsuunnitelma vahvistetaan ja konsultti alkaa toteuttaa sitä sovitussa aikataulussa sopimuksen puitteissa.

Yleensä toimeksiantosopimuksessa määritellään, että toimeksiannon toteutukseen käytetään henkilöitä joilla on tarvittava osaaminen, joka vastaa sitä mitä tarjouksessa on esitetty. On varsin tavallista että toimeksiantojen osia tekevät henkilöt joilla jostain syystä on vähemmän työtä pöydällään kun hanke on menossa. Jos tilaaja haluaa varmistaa että toimeksiannon toteuttamiseen osallistuvat juuri ne konsultit jotka on esitetty tarjouksessa, sen voi erikseen varmistaa sopimuksessa. Kun tämän konsulttitoiminnan peruslogiikan ymmärtää, asiantuntijapalveluiden hankinta muodostuu helpommaksi ja ymmärrettävämmäksi.

Tässä on tärkeää huomata, että käytännössä toimeksianto ja se mitä siitä voidaan saada ulos lukittuu jo paljon hankintavaiheessa. Jos työn tilaajalle ei oikein ole selvää mitkä ovat halutut tulokset, niin ei se ole selvää myöskään toteuttajalle. Sivuhuomautuksena on syytä todeta, että jos organisaatio ei tiedä mitä se haluaa konsulteilta, niin se ei välttämättä saa työryhmä- tai komiteatyöllä sen enempää aikaan. Tarvittaessa määrittelyä voidaan hieroa jonkin sortin prosessikonsultoinnilla, mutta se pitäisi huomioida sitten jo työsuunnitelmassa.

Milloin konsulteista sitten on hyötyä? Kirjoittajien toteamus, että konsulteista on hyötyä silloin kun tarvitaan harvinaista erityisosaamista tai ulkopuolista ja suhteellisen riippumatonta näkökulmaa ja tehdään jotain kertaluontoisia tai harvoin toistuvia toimenpiteitä voisi olla suoraan työnantajani suusta. Vaativat muutokset voivat olla oiva kohde prosessikonsultoinnille, paitsi jos ne toistuvat joka vuosi kuin vuodenajat. Erilaiset selvitykset voivat olla hyvä konsultointikohde, koska konsultti voi tarjota oman näkökulmansa ja haastatteluiden yms. aineiston kautta saada myös sidosryhmien näkemyksen mukaan. Fasilitoinnille tai prosessikonsultoinnillekin on tilauksensa jos jokin prosessi hannaa sen takia, että henkilösuhteet klikkaavat ja työstä ei tahdo tulla mitään ilman erotuomaria.

Havainto, että jatkuvissa tai usein toistuvissa toimissa konsultit tulevat kalliiksi yksinkertaisesti johtuen konsulttitoiminnan ansaintalogiikasta on kohtuullisen kiistaton. Jatkuvaan konsulttityöhön liittyy juuri myös kirjoittajien nostama riski, että kaikki oppiminen ja asiantuntemus kumuloituu konsulteille, ei tilaajille, on myös todellinen ja kannattaa ottaa huomioon. Puolestaan väite siitä että konsultit tekisivät päätöksiä tai käyttäisivät valtaa, ei ole kiistaton. Konsultoinnin logiikka on kuitenkin tuottaa tietoa päätöksenteon tueksi jota viranhaltijat voivat käyttää, aivan samaan tapaan kuin komiteoissa ja työryhmissä.

Lopuksi on todettava, että yllä kuvatuista puutteistaan huolimatta kirja on hyvä avaus julkisen johtamisen kehittämiseen. Jos kirjaa lukee tutkimusraporttina, se on vahvimmillaan silloin kun se esittää aineistoon perustuvia havaintoja konsulttidemokratiasta, mutta se on heikompi vetäessään johtopäätöksiä. Jos se ottaa pamflettina, se on tavallista paremmin perusteltu näkökulma siihen miten kirjoittajien mielestä hallintoa tulisi kehittää.

Takaisitko Riot Entertainmentin lainat?

Eilen katselin uutisista ministeri Urpilaista inttämässä tuskatuneena euroalueen lainatakuista ”Espanjaan ei lähetetä senttiäkään” ja siihen päälle Soinia toteamasta alistuneena että kauheata politiikka kun rikkinäisiin systeemeihin lapioidaan lisää rahaa ja odotetaan että se korjaa onghelmat. Tuli mieleen että mitenkäs nämä lainatakuut oikein toimivat, nimittäin onhan teknisesti ottaen totta ettei euromaihin lähetetä rahaa siinä merkityksessä kuin ministeri Urpilainen kuvittelee opposition ajattelevan, mutta takuissa on se ongelma että pitää kuitenkin valmistautua siihen että ne tulevat maksettavaksi jos lainan ottaja ei suoriudu veloistaan. Tässä mielessä minusta on ihan järkevä kysymys että miten paljon me oikein voimme lainoja taata pitäen mielessä että ne tulevat mahdollisesti kuitenkin maksettavaksi. Ei tarvitse kuin miettiä 1990-luvun lamaa jolloin yksi sun toinen joutui vararikkoon kun varsinaiset velalliset eivät enää suoriutuneetkaan veloistaan.

Nyt mitä näihin takuisiin tulee, niin tässä kun pihakeinussa mietin tätä takuuasiaa niin tuli jotenkin kumma mielleyhtymä Kreikan talouden ja Ruit Entertainmentin taloudenhoidon välille. Minusta tätä euroalueen velkatakuiden ongelmaa on helpompi ajatella kun vie sen analogiana noin yksilötasolle. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin voidaan leikkiä hetki että ollaan 2000-luvun alussa ja opiskelukaveri on perustanut hyvän firman joka tuo rahaa kuin suokuokalla uudesta nousevasta liiketoiminta-alueesta. Kaverit ovat innostuneita ja tekevät työtä niska limassa ja tuovat lisää rahaa, ja päätät sijoittaa itsekkin kun näyttää että tämä voisi olla hyvä juttu.

Mutta sitten, kun kaikki menee päällisin puolin hyvin, paljastuukin että firma onkin ihan mätä sisältä; kaikki se raha mikä on tullut firmaan sijoituksina on mennytkin tolkuttoman hyviin henkilöstöetuihin, bileisiin ja PR:n, mutta oikein mitään varsinaista arvonluontia ei ole tapahtunut. Paljastuu myös että tätä kaikkea on peitelty rehellisyyden rajoilla kulkevalla luovalla kirjanpidolla. Kun homma räjähtää silmiin niin sijoittajat pääosin katoavat, suuria ja alati kasvavia kuluja ei pystytäkkään kattamaan kun sisään ei tule uusia sijoituksi eikä varsinaisia tuotteita ole saatu oikein ulos ainakaan suunnitellulla tai luvatulla tavalla. Lisäksi asiakkaat alkavat kyselemään missä luvatut tuotteet ovat.

Nyt toiminta pitäisi pystyä pääomittamaan ja opiskelukaveri tulee kyselemän pussit silmien alla, että takaisitko lainan yrityksen pääomittamiseen jotta saadaan tuotteet kehitettyä loppuun ja toimitettua asiakkaalle. Lainaa käydään kyselemässä, koska yksityiset sijoittajat eivät enää anna pääomaa ja osakkeen arvokin on romahtanut. Vakuuksia ei ole joten lainaakaan ei saa kuin tähtitieteellisellä korolla, paitsi jos on takaajia. Kaveri selittää tämän vähän siloitellen ja sanoo ettei tarvita kun tämä yksi laina, ollaan ihan pian pääsemässä tulorahoitukseen.

Nyt, takaistko tämän lainan? Mietit kuumeisesti että olet laittanut aika ison osan säästöistäsi osakkeisiin kohtuu hyvällä hintaa, ja vaikka välillä olit plussalla niin nyt potistasi on sulanut kolme neljänestä pois. Tekee kipeää ajatella että homma menee nurin ja menetät koko potin, eikä nykyisellä kurssilla tekisi myydä poiskaan koska siinä menee kaikki säästöt. Mietit kuitenkin että sitten olet vielä syvemmällä sopassa jos laina ei riitäkkään kulujen kattamiseen tai jos sijoittavat laittavat koko roskan myyntiin. Verojen maksun aikakin lähestyy ja verottaja voi hakea puljun konkurssiin jos ei kassasta löydy riittävästi rahaa.

Katselet kaveria ja mietit vakavasti, että jos nämä vesselit eivät ole tähänkään mennessä saaneet aikaa muuta kuin kuumaa ilmaa, niin mitenhän se tuotteiden toimittaminen nyt sitten oikeasti onnistuu. Onko se nyt joka tapauksessa menoa vai onko tämä ohimenevä markkinapaniikki ja korjaantuu sillä jos joku vaan jaksaa uskoa ja pääomittaa vielä hetken että lupaukset saadaan lunastukseen jolloin kaikki voittavat? Mietit myös sitä mitä tiedät yrityksen toiminnasta lehtijuttujen ja kuulopuheiden perusteella että hoitaako tämä toimiva johto jonka olet tavannut lähinnä juhlissa nyt oikeasti homman kotiin.  Entä bileisiin tottunut henkilöstö, nyt kun ilmainen loma on ohi, alkaako se puurtaa nyt oikeasti yhdeksästä yhdeksään tuotteita kasaan, vai alkaako avainhenkilöiden joukkopako pikkuhiljaa.

Tietysti syyt vararikon takana ja kehityspolut ovat euroalueen kriisitalouksissa kertaluokkaa monimutkaisemat kuin Riot Entertainmentin tapauksessa. Lisäksi tietysti seuraukset ovat potentiaalisesti eri mittaluokkaa jos kokonainen maa menee konkurssiin, kuin jos yksi yritys, mutta pohjimmiltaa minusta analogia pitää. Joku on ottanut liikaa riskiä, ja elänyt leveämmin kuin on ollut varaa ja tuottanut vähemmän kuin on luvattu ja väitetty. Molemmissa on minusta ydinkysymys: uskotko sinä että euroalueen kriisitalouksissa systeemi ei ole rikki, vaan kysessä on vain hikka markkinoilla? Vai onko nyt kuitenkin niin että kyseessä ei ole mikään Markkinoiden salajuoni, vaan valuvika alueen talouksissa, joka ei korjaannu vain heittämällä lisää rahaa koneeseen? Nimittäin jos kyseessä on tilapäinen häiriö, niin taatahan kannattaa, mutta jos kyseessä on perustavanlaatuinen vika, niin silloin pitkällä tähtäimelläolisi helpompaa leikata huonot palat pois unionista kuin homeet pois juustosta ja jatkaa elämää.

Miettikääpä sitä juhannuksenanne,

-K

Joisitko sinä vähemmän alkoholia jos tämä mainos kiellettäisiin?

Joisitko vähemmän, kysyy Bob Helsinki

… kysyy Helsingin Kamppiin katukuvaan ilmestynyt mainostaulu. No, luultavasti en, mutta ainakin mainoksesta kovaa rahaa maksanut uskoo näin on.

Nimittäin en hetkeäkään usko, että mikään etujärjestö hassaisi vaivalla hankittua rahaa pyyteettömästi Bobien laskutustunteihin esim. sananvapauden puolesta, ellei uskoisi että mainostamalla on saavutettavissa vähintäänkin markkinaosuutta muilta tuotteilta, ellei nyt suoranaisesti uusia asiakkaita muuten juomattomien piiristä. Tai sitten tietysti tämä voi olla myös Bobien oma irtiotto, koska mainosten määrästä päätellen alkoholifirmat ovat mainostoimiston suurimpia tilejä. (Toim. huom. jonkin arvelun mukaan mainostilan hallinnoija JCD olisi kamppiksen takana, kuitenkin sama logiikka pätenee)

Ketä nyt naurattaa kun sinällään viaton kamppis tuli ikään kuin vahingossa sahanneksi oman oksansa ja validoineeksi sosiaali- ja terveysministeriön ajatukset ihmisten suojelemisestä itseltään.

Kippis sille,

-K

Pakinaa pyöräilystä

Muinoin kirjoittelin jutun polkupyöräilystä Hollantilaisella näkökulmalla. Sittemmin olen ehkä hieman hurahtanut siihen hommaan ja myynyt vanhan uskollisen lukioajoista seuranneen herrainpyörän ja monistanut sen maastopyörään ja cyclocross -pyörään. Varustehifistelyn ohessa olen ehtinyt kaikesta huolimatta myös ajaa muutaman kilometrin ja niistä jokusen myös nyttemmin pääkaupunkiseudun liikenteessä. Näistä nousee parin pennin edestä ajatuksia joita nyt jaan tässä ja peilaan samalla tänäkin syksynä vellonutta keskustelua pyöräilystä.

Ensimmäisenä keskustelussa on tietysti tunnistettava, että sitä käyvät ilmeisesti yhtäaikaa ihmiset jotka eivät juuri pyöräile ja sitten himopyöräilijät joita hiemän tölväisin edellisessa jutussa. Tästä johtuen puhe on tietysti niinkuin kiskoisi kipeää hammasta irti. Merkittävin väärinymmärrys minusta tuossa keskustelussa on, ettei polkupyörän luonnetta kulkuvälineenä oikein ymmärretä. Kaiketi varsinkin ihmisillä, jotka eivät pyöräile juurikaan, tulee mieleen kuinka Miina köröttää konkelilla kirkkoon. Tästä versoaa tietenkin käsitys siitä että ei polkupyörillä tarvitse olla mitään liikennejärjestelyjä, koska sehän on itse asiassa sama kuin jalankulkija, mutta siinä on vaan se häkkyrä haitalla.

Entä mikä tuo mystinen polkupyöräilyn luonne sitten on? Jos ei nyt mennä mihinkään mystikan puolelle, aloittaa voisi siitä että tunnistetaan että fillari on enemmän kuin mopo tai moottoripyörä liikenteessa, erityisesti kaupungin ytimessä. Ja itse asiassa ainkain Helsingissä asia onkin jo tunnistettu liikennesuunnittelun periaatteissa.  Sillä erotuksellä, että fillaristeja on tietenkin erikuntoisia ja -taitoisia, joten olisi (itse-) petosta väittää että kaikki pyöräilijät pystyisivät sotkemaan liikenteen virrassa sujuvasti, esim. en minäkään pysty kuin hyvänä päivänä. Ja kuitenkin usein hitainkin pyöräilijä on häiritsevän nopea käyttäessään jalkakäytävää. Otan esimerkin: esim. minulla, ylipainoisella toimistotyöntekijällä joka on alkanut liikkua puoliaktiivisesti yli kaksikymppisenä, keskinopeus 10km työmatkalla on vajaa 20km/h ja huiput mukavassa myötätuulessa ja avuliaassa alamäessä saattavat olla tuossa 60km/h tuntumassa. Lenkillä olen hyvänä päivänä heittänyt parikymppiä tuollaisella liki 30km/h keskarilla. En kirjoita tätä kehuakseni, vaan kuvittaakseni sitä että mikä on ’normaali’ nopeus polkupyöräilijälle joka fillaroi omaksi ilokseen eikä ole mitenkään huippukunnossa.

Tästä todelisuuden ja käsityksen välisestä kontrastista seuraa tietysti se erikoinen sävy joka tässä keskustelussa on varsinkin kommenttipalstalla. Polkupyöräilijä on nähtävästi melkoinen paaria. Tuolla Lauttasaaren-Ruoholahden seudulla on ollut joku ystävällinen kulkija joka ilmeisesti tarkoituksella levittelee nastoja tielle jotta pyörän kumit puhkeasivat. Taustalla voi olla että jalankulkijat kokevat pyöräilijöiden olevan vaaraksi ja ajavan liian kovaa kevyeen liikenten väylillä. Näinhän se voi olla, kun varsinkin kaupungissa väylät ovat ahtaita ja täynnä tolppia ynnä muuta. Ja siksipä useissa paikoissa jalkakäytävä onkin nimen omaan jalkakäytävä, mistä ehkä keskeisin esimerkki on yksi Helsingin pääteistä, Hämeentie, jossa jalkakäytävä tosiaan on jalkakäytävä ja pyöräilijöiden pitäisi ajaa ajoradalla. Siihen ei voi sanoa kuin että kehotan jokaista liikennesuunnittelija ja muuta henkilöä, joka on miettinyt että eivät ne mitään pyöräkaistaa tarvitse, starttaamaan Arabiasta ja ajamaan Hakaniemeen tuon siivun vaikka puoli yhdeksän aikaan arkiaamuisin, ja sitten kertomaan mielipiteensä kun kädet lakkaavat vapisemasta.

Ja mitenkä tämä liittyy liikennejärjestelyihin? Ja sitten niistä varsinaisista liikennejärjestelyistä. Ensinnä tohtisin sanoa, että pyörälijälle sellaisia järjestlyitä joita ei pysty kolmen kympin vauhdista seuraamaan, ei ole olemassakaan. Viitaten edelliseen juttuun, jokainen pysähtyminen ja kiihdytys maksaa hikeä ja kyyneleitä, joten jos homma alkaa nykiä niin pyörän selässä turhautuu hyvin nopeasti ja alkaa ajella miten sattuu huvittamaan. Niin se vain menee. Otan toisen esimerkin: yrittäkääpä lähteä raskaan työpäivän jälkeen nälkäisenä Kiasmalta Taka-Töölöön pyörällä ja näette miten pyöräkaistaa vaihtaa puolta, loppuu, ja tekee mitä sattuu. Aja tässä sitten turvallisesti ja suututtamatta jalankulkijoita ja autoilijoita, mahdollisesti yhtäaikaa. Ja mitä tulee turvallisuuteen, oletteko koskaan mietineet mitä tekee esim. 60 kiloiselle naiselle kun 130 kilogrammaa miestä ja  konetta mäjähtää kylkeen reilua kolmea kymppiä? Minä olen, mutta yritän sitä välttää. Tästä näkökulmasta liikennevirtojen erottaminen  parantaa kaikkien turvallisuutta ja viihtyvyyttä.

Toinen on sitten että myös autoilijat ja jalankulkijat, erityisesti jalankulkijat itse luovat vaaratilanteita. Kun ajatte fillarilla kaupungissa niin näette itse miten ihmiset hortoilevat sekavassa brownin liikkeessä kevyen liikenteen väylillä, pysähtelevät juttelemaan tai ihmettelemään rakennuksia varoittamatta keskelle väylää, pitävät kokouksia risteyksissä ja kääntyvät eteen edes vilkaisematta olan yli. Vaikka toisin voisi luulla, niin tässä ei ole mitään suurempaa säännönmukaisuutta, eikä tylyn muita huomioimaton kävelykäytös rajoitu mihinkään ihmisryhmiin. Pyöräilijöitä sytetään säännönmukaisesti siitä että ajeteen sen minkä ”pakaroista lähtee” ”täysillä” ja ohitetaan ”sentin päästä”, mutta väittäisin että noin kolme neljästä arjen läheltä piti -tilanteesta vältetäisiin jos myös jalankulkijat tiedostaisivat muunkin kuin silmien takana olevan maailman ja liikkujat. Helpostihan niitä sentin päästä ohituksia tulee kun edessä kulkeva jalankulkija yhtäkkiä muuttaa suuntaansa kuin taikaiskusta.  Tuolla yllä viitatussa keskustelussa mm. eräs vanhempi moitti että hänen lapsensa ohitetaan pyörällä metrin päästä. Minä kysyn että mikäs ongelma se sitten on, ohitetaanhan autollakin viittäkymppiä ja yli niin että peilien väliin jää ehkä metri? Hommahan perustuu keskinäiseen luottamukseen ja siihen että jalkakäytävä tai kevyen liikenteen väylä ei ole leikkikenttä, kokosutila tai olohuone, vaan kulkutie jonka turvallisuudesta ja sujuvuudesta kaikilla on yhteinen vastuu. En tarkoita, että kaikkien pitäisi kumartaa pyöräilijöitä, vaan sitä että kaikkien liikkujien olisi syytä kunnioittaa toisiaan, käyttää väylän oikeaa laitaa, liikkua määrätietoisesti suorissa linjoissa ja signaloida aikeistaan, jolloin kaikilla olisi mukavampaa.

Sitten on tietysti se argumentti, mikä taannoin taisi olla myös ladottuna HS:n mielipidesivulla, että eihän sitä aina tarvi ajaa kahtakymppiä. No, se on periaatteessa ihan totta, mutta sittenhän sitä aivan hyvin voisi kävellä töihin, tai ajaa autolla. Ja voisihan sitä autollakin ajaa aina kolmeakymppiä niin ei ainakaan satuisi mitään. Mutta, juurikin liikennejärjestelyjen ansiosta meillä on mahdollisuus parantaa elämän sujuvuutta ja mahdollistaa turvallinen autoilu myös nopeammin kuin kävelyvauhdilla, miksei siis pyöräilyä.

Nyt kun olen aikansa nuputtanu tilanteesta, niin mitä tälle pitäisi sitten tehdä? Pyöräkaistojen rakentaminen tai muu liikennevirtojen eriyttäminen ja selkeyttäminen varmaankin on, jos ei helppi, niin tietyllä tapaa selkein tapa hoitaa asiaa. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että perusvaatimus mille tahansa järjestelylle on, että se olisi opastettu ja optisesti ohjattu niin että pyöräkaistaa pystyy seuraamaan vauhdissa. ’Vauhdissa’ siis tarkoittaa myös niitä tilanteita kun rajoituksen puitteissa mittarissa on 40-50km/h ja syke on yli 160. Käytännössä tämä tarkoittaisi yhtenäisiä ja jatkuvia pyöräkaistoja jotka eivät turhaan vaihda puolta ja katkea miten sattuu. Mallia voisi ottaa esim Hollannin Delftistä. Samasta paikasta on kotoisin myös ajatus, että raitiovaunut ja bussit voisi liputtaa  samalle joukkoliikennekaistalle. Esim. Hämeentiellä ja Mannerheimintiellä kaikki voittaisivat jos bussit ja raitiovaunut kulkisivat omaa kaistaanasa, henkilöautot omaansa ja pyöräijät omaansa. En nyt ihan kehtaa lyödä vetioa, mutta veikkaisin että tien kapasiteetti kasvaisi ja turvallisuus paranisi.

Vaikeampi asia on sitten asenteiden muokkaus. Nimittäin polkupyöräilijöiden pitäisi myös päästä paarian asemasta tunnustetuksi osaksi liikennettä. Onneksi ei ole kokemusta, mutta yleinen asenne näyttää olevan niin että jos pyöräilijää tölvitään, niin että fillaristi on itse sen verran hereillä että vältää vammautumisen tai kuoleman, niin juttu on sen verran vähäinen ettei siihen kannata yhteiskunnan varoja tuhlata. No, ehkä siellä oikeusasteissa on tietysti isompiakin juttuja ja ihan ruuhkaksi asti, mutta ikävän viestinhän tämä lähettää. Ikäänkuin tapon yrityskin olisi mitätön juttu jos yrittäjä sattuu olemaan sen verran rähmäkäpälä astalon kanssa ettei saa aiottu uhria hengiltä. Hollannissa esim fillaristit ovat tunnustettu ja arvostettu osa liikennettä, ja kuka tahansa uskaltaa ajaa merkittyö pyöräkaistaa vaikka kuinka bussi tai rekka jyräisi vieressä, koska molemmat osapuolet tunnistavat toisensa oikeudet ja velvollisuudet. Tämä vaatii tietysti vastuuta myös pyöräilijöiltä. Toisaalla on ehdotettu esim. suojatiesäännön valvontaa yhtenä keinona parantaa turvallisuutta kokonaisvaltaisesti ja se voisi olla yksittäisenä toimena kovin tehokas. Veilä kun tähän lisäisi että polkupyöräilijä on tasa-arvoinen autoilijan kanssa liikenteessä, ja jos joku vielä ehtisi valvomaan niin kyllähän se siitä.

Sitten tietysti liityntäparkkien ja vuokrapyörien tarjonna lisääminen voisi olla suotuisa toimenpide. Esim. Brysselissä, Ljubljanassa ja melkein nyt missä vain muualla kuin Suomessa on luotu pantillinen ja edullinen vuokrasysteemi jossa voi lainata ja palauttaa fillarin tarpeen mukaan. Esim rautatientorilla olisi todella paikallaan pyöräparkki joka palvelisi Kaisaniemen metroasemaa ja päärautatieasemaa ja mahdollistaisi asioinnin näppärästi. Sama tietysti voisi toimia Sörnäisten ja Ruoholahden metroasemalle. Vuokrapyörät myös toisivat käyttöä (toivottavasti) parannetuille liikennejärjestelyillä.

Ja onhan näitä varmasti muitakin, en minä ole ensimmäinen joka näitä asioita on ajatellut ja ehdottanutkin. Hyvä kysymys on, että mikä tulppaa uudistukset? Jos nyt vähän kärjistää niin tietysti iso vaikutin on että pyörällä liikkuvat stereotyyppisesti nuoret, naiset ja propellihatut joilla ei ole muita ystäviä kuin muut pyöräilyyn hurahtaneet propellihatut. Näistä vain viimeksi mainitut suhtautuvat asiaan niin tunteenomaisesti että viitsivät yrittää mitään, mutta heitä ei kuunnella koska he lähinnä saarnaavat vain toisilleen. Ja tietysti myös se, että tämäkin on taas kilpistynyt etupiirien väliseksi köydenvedoksi.

Patin ratkaiseminen edellyttäisi, että edut kaikille tien käyttäjille voitaisiin näyttää toteen riittävästi, minkä nyt pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Varsinkin kun puhutaan ilmastotavoitteista, niin luulisi että pyöräilyolojen parantaminen olisi helpoimpia tapoja laskea päästöjä ja purkaa ruuhkia sitten julkisen liikenteen palvelun parantamisen ohella. Joukkoliikennekaistojen rakentaminen sisääntuloväylille yllä kuvatulla tavalla luultavimmin parantaisi palvelua kaikille tienkäyttäjille. Lisäksi pyöräilykaistojen rakentaminen ja selkeyttäminen parantaisi myös kevyen liikenteen turvallisuutta ja sujuvuutta.

Ja lopuksi tietysti on asioita joita polkupyöräijät itsekin voivat tehdä, alkaen siitä että pidetään pyörät ja valot kunnossa, käytetään heijastimia ja annetaan itse esimerkkiä liikenteessä. Erityisesti muistiksi itselleni, totean uudelleen että vastuu liikenteen sujuvuudesta on viime kädessä liikkujilla, katsellaan siis ympärillemme, käyttydytään loogisesti ja luottamuksen arvoisesti, näytetään suuntamerkkiä ja huomioidaan muut tienkäytäjät, ja käytetään niitä pyörkaistoja mitä on. Ja ei ole pakko välttämättä yrittää änkeä Hämeentielle ellei nimeen omaan ole sinne asiaa, kun rantatiellä on varsin hyvä tila pyöräillä.)

Rullaillaan,

-K

Randstad ralli

Tämän oleskelun aikana retkaily on kuljettanut tässä enemmän ja vähemmän ympäri Randstadia, siis rengaskapunkia. Karkeasti Ranstad on rautatie ja moottorietieverkoston muodostama rengas joka käsittää ringin Amsterdamista Utrechtin kautta Rotterdamiin ja Haagiin ja takaisin Leidenin kautta Aatamiin.

Tuossa aiemmin kirjoitin jo erikseen jutut Amsterdamista, Delftistä ja Goudasta. Gouda ei tosin kuulu Randtstadiin, mutta on kuitenkin matkailun kannalta kiinnostava paikka. Näiden jälkeen jälkeen jää vielä hyvä määrä maininnan arvoisia kohteita, joista osassa olen käynyt mutta on jäänyt juttu kirjoittamatta. Tässä paikkailen nyt tätä lovea yhdellä isolla jutulla, mutta varmaakin monia mielenkiintoisia juttuja jää listaamatta joten tämä ei ole mikään tyhjentävä listaus vaan enemmänkin lisäke esim Wikitravelille tai Alankomaiden matkailuinfolle. Tässä jutussa esiintyvät lähimmistä alkaen Rotterdam ja s’Gravenhage, eli tuttavallisemmin Den Haag ja sitten renkaan toisella laidalla Utrecht. Haagin ja Amsterdamin väliin jää vähän pienempi Leiden.

Rikas Rotterdam

Rotterdam on tunnettu tietysti maailmanluokan satamasta, mutta myös maailmanluokan arkkitehtuurista. Rotterdamin kaupunkikuva on niin sanotusti rikas ja elävä niin arkkitehtuuriltaa kuin tapahtumiltaankin. Ehkä suurimmat matkailuvaltit mitä kaupungilla on markkinoitavana eri muodoissa ovat tapahtumat, arkkitehtuuri ja jossain määrin satama.

Arkkitehtuuria voi ihailla Arkkitehtuuri-instituutissa ja oppaan tai opaskirjan kanssa ihan kaupungissakin. Kaupunkia voi myös käydä ihmettelemässä Euromastissa ja tuossa Maasilla tai Niuwe Waterwegillä voi risteillä ihaillen satamia. Tosin ”satama” on aika lievästi sanottu, jos mietti useimpia suomalaisia satamia vertailukohtana. Rotterdam on aika kaukana sisämaassa, Pohjanmereltä on Erasmussillalle reilut 20 kilometriä noin nopeasti kartasta vilaistuna ja jotakuinkin koko tuo matka on Rotterdamin satamaa molemmin puolin tuota jokea.

Museotarjontaa Rotterdamissa on tuon Arkkitehtuuri-intituutin lisäksi tuossa Erasmus yliopiston tuntumassa esimerkiksi Kunsthal Rotterdam ja luonnonhistoriallinen museo. Ja mitäpä satamakaupunki olisi ilman satama- ja merimuseota vanhan sataman, tai niitäkin useita joten tarkemmin Leuvehavenin tuntumassa.

Värikkään kaupungin mainetta perustellaan myös runsaalla festivaalitarjonalla. Esimerkkinä löysin nyt vaikka vuoden varrelle tammikuusta alkaen Kansainväliset elokuvafestivalit, Kansainväliset runofestivaalitPohjanmeren Jazzit ja Kesäkarnevaalit. Rotterdams Uitbyrosta ja Hollannin matkailunedistämiskeskuksen sivuilta voi tarkistaa ajankohtaisimmat, näyttäisi että tapahtumia on listattuna pakahtumiseen saakka.

Rotterdam on myös varsin hyvä kaupunki ostoksilla liikkumiseen. Hyvän kuvan saa kun astuu Rotterdam Centraalista Weenan yli Kruispleiniä ja suuntaa kulkunsa vaikka Schouburgpleinin läpi Korte Lijnbanille ja pujottelee siitä kaakkoon Coolsingeliä ja Deursia kohti. Ostosparatiisia jatkuu tuosta Schouwburgpleiniltä tuonne Coolsingelille minkä varresta löytyy tavaratalo Bijenkorf ja ostoskeskus The Mall. Vinkkinä suunnitajalle kannattaa ottaa kiintopisteeksi Nationale Nederland, eli se sinertävä lasinen pilvenpiirtäjä missä on oranssi NN-logo ja toisena se kirkkaan vihreä lasipalatsi joka on De Beurs. Kokenut shoppaaja vois myös työntyä tuonne hipsterimpään tarjontaan Coolsingeliltä Hoogstraatia seuraten ja vähän putiikkisempaa liikettä löytyy esimerkiksi Meentin varresta. Tältä alueelta pitäisi löytyä aika kattava tarjonta, tosin samanlaista ylellisyyden ilotulistusta kuin Aatamin Kalverstraatilla ei ole tullut vastaan. Ylimääräisenä vinkkinä Schouwburgpleinin kulmilla on yleensä tuoreita pottuja friteeraava koju, mistä on hyvä ottaa Pataatjes Oorlog ja napostella näitä belgian lahjoja maailmalle kun ihailee näyteikkunoita.

Hauska Haag

Jos Rotterdamia sanotaan kaupunkikuvaltaa rikkaaksi tai värikkäksi, niin Haag on sitten puolestaan kertaluokkaa keskiluokkaisempi. Selityksenä tarjotaan että Haagissa on paikallisen hallinnon ja parlamentin lisäksi esim Europol ja Kansaivälinen sotarikostuomioistuin, ja näiden kansainvälisten eliten lisäksi paljon ulkomaalaisia diplomaatteja ynnä tavallisia ekspatriaatteja. Ilmeisesti viranhaltijamaisuus tunkeutuu siis vapaa-aikaankin. Hallinto tunkeutuu kaupunkikuvaankin melko vahvasti, sillä aseman Den Haag Centraal seutu on linnoitettu vaikuttavilla pilvenpiirtäjillä joissa majailevat lukuisat ministeriöt.

Haagissa huvituksena onkin ehkäpä eniten historialliset merkkipaikat kuten Binnenhof, joka on Hollannin ja Zeelannin kreivin ajoista palvellut hovin hallintokeskuksena, ja lukuisat museot joita on Binnenhofin ympäristössä ja lähistöllä pilvin pimein, erikoismainintana tietysti Mauritshuis joka kokoelmallaan kilpailee jopa Rijksmuseumin kanssa ja M.E. Escherin grafiikkaa esittelevä Escher in het Paleis. Tosin Haagissakin on tapatumansa kuten Haag-festivaalit kesäkuussa.

Haag ei ole myöskään hullumpi ostoskaupunki, kuten jo tuolla aikaisemmin laitoin merkille. Ostosparatiisi puolestaan keskittyy siten Spuin, pääkadun, vastakaisella puolella Binnenhofista katsottuna. Centraalista kun kävelee sisäministeriön ja terveysministeriön välistä Turfmarktia kaupunkintalon ”jääpalatsin” taaksen Spuipelinille ja siitä Spuin yli Grote Markstraatille niin alkaa olla asian ytimessä. Suurin keskittymä putiikkeja on ehkä Passagen kulmilla Gravenstraatin, Spuin ja Grote Markstraatin rajoittamalla alueella mutta Spuita ja Hofwegiä seuraamalla kauppoja löytyy kauempaakin.

Haagiin voi myös laskea Scheveningenin joka muodostaa yhden suuren huvittelukeskusksen jossa voi paistatella päivää. Mukavan lenkin voi tehdä esim ottamalla ykkösen raitiovaunun 11 tai 17 Den Haag Holland Spoorista suuntaan Scheveningse Haven ja kävellä tuolta satamasta pohjoiseen tuon Nooderstrandin vartta tuonnen huvikeskukseen pysäkille Zwarte Pad. Päivällisen auringonpalvonnan lisäksi iltaisin voi syöpyä ja juopua sujuvasti rantabulevardilla, ja jos rahoistaan ei muuten päässyt eroon niin kasino auttaa varmasti siinä.

Leikkisä Leiden

Rotterdamin ja Haagin jälkeen Leiden on kertaluokkaa pienempi kaupunki, tuollainen Delftin kokoinen noin sadan tuhannen asukkaan vetoinen. Rotterdam on siis noin helsingin kokoinen kaupunki, itse Rotterdamissa asuu wikipedian mukaan noin puoli miljoonaa ihmistä ja metropolialueella noin miljoona. Kaupunkia leimaa vahva yliopiston läsnäolo joka näkyy heti asemalle tullessa kun etäpuolella on yliopiston vierailijoiden vastaanottokeskus ja toisella puolella muhkea sairaalakompleksi Leiden Universitair Medical Center.

Leidenissa on Goudan ja Delftin tapaan myös hyvin idyllinen keskusta . Jostain syystä keskustan karotittaminen jäi vähän vajaaksi, mutta jos on jos kävellyt Amsterdamin kanavilla ja Delftissä tai Goudassa niin Leiden ei ehkä tarjoa enää tajunnanräjäyttävää uutta siinä mielessä. Tosin ainakin noin sadepäivänä keskustassa oli mukavan rauhallista ja hauska kävellä kokolailla keskenään.

Erityisen suosituksen voi antaa keskustan ulkopuolella LUMCin takana sijaitsevalle Naturalisille, eli kansalliselle luonnonhistorialliselle museolle. Museon valikoimaan kuuluu nettisivujen mukaan 12 miljoonaa näytettä, ja kokoelmaa hoidetaan jatkuvasti aktiivisen tutkimuksen merkeissä. Museossa kaiketi on vaihteleviä näyttelyitä, mutta peruskuviona kaiketi on että pohjakerros kertoo elämän kehittymisestä alusta nykyaikaan, 1. kerros kuvaa tästä kehityksestä johtuvaa biodivesiteettiä, 2. kerros kertoo maapallosta, ilmastosta ja maaperästä jne. aina 5. kerrokseen asti.

Toinen vetonaula jos näin voi sanoa on De Lakenhal joka on taidemuseo rakennettuna vanhaan kangaskauppiaiden killan kiinteistöön. Kokoelmassa on erityisesti Leidenin koulukunnan maalareiden merkkitöitä, mm. Rembrandt van Rijnin maalauksia Leidenin vuosilta. Museossa on myös samoja piirteitä kuin Goudan historiallisessa museossa, siinä missä esim. Rijksmuseum Amsterdamissa keskittyy mestariteosten esittelyyn, De Lakenhal kertoo enemmän Leidenin elämästä ja paikallisesta taiteesta.

Uhkea Utrech

Utrechtiin päästyä kirjoittajalta alkaa taas veto loppua ja myös piipahdus Utrechtiin oli varsin lyhyt niin että tietopuolikin on varsin heikko. Faktoista aloittaen Utrech on Renkaan itä- tai kaakkoislaidalla sijaitseva metropoli. Utrechtille on ilmeisesti leimallista että sen 300 tuhatta asukasta ovat satunnaisen matkailijan näkökulmasta tuntuneet ahtautuvan vain vähän Deltiä suurempaa historialliseen keskustaan. Oman kokemuksen lisäksi myös paikalliset totesivat että kaupunki tuntuu olevan aina täynnä. Eli voidaan myös sanoa että Utrech on vilkas kaupunki jonka historiallinen keskusta on täynnä elämää. Tilanteeseen vaikuttaa myös että johtuen isosta yliopistosta Utrech on myös varsin nuorekas kaupunki väestöltään.

Utrechtin maamerkki on Pyhän Martin katedraali, Sintmartins Kerk tai vain Domkerk. Utrecht esiintyy Alankomaiden historiassa usein nimen omaan arkkipiispan istuimen ansiosta ja Utrechtin piispa tai kardinaali oli kova tappi Alankomaiden politiikassa aina tuolta 600-luvulta 80-vuotiseen sotaan asti. Sattumoisin tuomiokirkko on sitten myös tärkeä nähtävyys.

Kirkko sattuu varsin keskeisella paikalle historiallisen keskustan viereen, joka on jonkinlainen nähtävyys jos itsessään. Itse kapungin lisäksi nähtävyyksiä on sitten muitankin. Museoista useimmiten mainitaan Centraal Museum, mutta ehkä enemmänkin suomiota voisi antaa Rietvield Schröderhuisille, joka on jotankuinkin ainoana jälkipolville säilyneenä Alankomaaliasen modernistisen liikkeen De Stijlin arkkitehtoonisena sovelluksena myös kohotettu maailmanperintökohteeksi.

Yhteenveto

Tässäpä oli tarinaa kerrakseen. Kun nyt katselen mitä tuli kirjoitettua niin nämä menevät nyt kategoriaan poimintoja sieltä täältä. Samalla täytyy todeta, että vaikka kirjoitin aika pienet jutut Leidenista ja Utrechtista niin se johtuu ainoastaan siitä, että olen tätä kirjoittaessa tehnyt vain yhden iltapäivän visiitin kumpaankin, ei siitä että kyseisissä kaupungeissa olisi vähän nähtävää tai koettavaa.

Näyttää myös, että on tullut tavaksi suositella vähän tuolta suositumpien kohteiden laitamilta. Kukin tehköön valintansa parhaaksi näkemällään tavalla, mutta loppupeleissä pidin esimerkiksi Lakenhalista ja Escher in het Paleisista enemmän kuin maineikkaasta Rijksmuseumista. Varisnkin jos on kiinnostunut Alankomaalaisesta elämänmenosta ja historiasta niin Goudan historiallista museota voi suositella lämpimästi De Lakenhalin ohella lämpimästi.

Yleisesti museoista voi sanoa, että samoin kuin Suomessa, myös Alankomaissa on jos jonkinlaista museota ja kokoelmaa. Tosin kaikki joihin olen sattunut ovat olleet varsin koekeatasoisia, mutta jos haluaa pelata todella varman päälle niin etuliitteellä ”Stedelijk” tai ”Rijks-” varustetut paikat ovat vähintään ns. oikeita museoita missä on kantahenkilökuntaa ja yleensä varsin vakuuttava kokoelma. EI silti kannata hyljeksiä pienempiä ja hyvämaineisia paikkoja joita esim mainituissa matkaoppaissa suositellaan.

Tässäpä tämä karttunut matkeilukokemus pääpiirteissään oli. Edelleen rohkaisen mahdollisia lukijoita esittämään kysymyksiä komenteissa jos jokin jäi epäselväksi.

-K

Triviaa ja tilastoja Alankomaista

Tarttui tuosta mukaan tuo KLM:n lehti Holland Herald, kun taannoin kävin Suomessa,  ja siinä oli pieni tilastopaketti Alankomaista. Tästä innostuin muodostamaan pienen yhteenvedon omaksi huvikseni ja mittakaavan vuoksi olen sitten lukenut mukaan myös vertailukuja Suomesta ja muualta Euroopasta. Vertailun pääkohdat onkin siis poimittu väljästi Holland Heraldin toukokuun 2009 numerosta ja jos lähdettä ei erikseen mainita, niin tiedot ovat peräisin samaisesta lehdestä.

Perustunnuslukuna Alankomaiden kansantuote on 567 miljardia euroa (v 2007), Heraldin mukaan 16. korkein maailmassa ja Alankomaat on EU:n 6. suurin kansatalous, vaikka maa on pinta-alantaan vain 134. suurin ja asukasluvultaan 60. suurin. Vastaavasti Suomen pinta-ala on karkeasti kolme kerta suurempi, ja väkiluku on noin reilu kolmannes, samoin kuin kansatuote on jotakuinkin kolmannes (567 mrd vs. 179 mrd). Vertailulukuna kansatuote per nuppi onkin ehkä mielekkäämpi, Alankomaissa se on 32900e/asukas, Suomessa 29000 vuonna 2007, vertailun vuoksi vaikkapa Yhdysvalloissa luku muuten n.39k ja Norjassa 45k.

Yleisesti liiketoiminnasta puhuttaessa esimerkiksi Forbes listaa Alankomaat 9. houkuttavimmaksi liiketoimitaympäristöksi. Erityisesti kehutaan hyviä liikenneyhteyksiä, vakaata ympäristöä ja pientä inflaatiota. Suomella pätkähti sija 13 heti Belgian perässä. Suomesta mainitaan lähinnä metalli ja metsäteollisuuden vienti ja hyvä historia korkean teknologian viennissä, mutta myös mainitaan heti perään vahva riippuvuus tuonnista ja tuottavuuden todennäköinen heikentyminen. Esimerkkinä Holland Herald antaakin bisnesympäristöstä tiedon, että Fortune500 listalta 30 yhtiön Euroopan pääkonttori on Alankomaissa ja yksin Amsterdamissa on 150 yhtiön (Euroopan) pääkonttori. Kun katsoo suurimpien yhtiöiden listaa, niin näyttää, että Alankomaissa on rahoitus ja kauppa hyvin edustettuna. Unohtamatta tietysti isoja toimijoita kuten Shell, Philips ja EADS. Suomessa vastaavasti tietysti metsäteollisuus sekä kone- ja metalli erottuvat selvästi kärjessä, unohtamatta Nokiaa.

Bisneympäristön osana mainittiin työttömyys ja sama myös Holland Heraldissa. Vielä viime syksynä Alankomaiden työttömyys oli Euroopan alhaisin. Samassa datassa Suomi sijoittui noin 6% lukemalla 16. sijalle. Alankomaiden työvoima on laskennallisesti 7,6milj. joka tekee nopeasti 46% väestöstä, Suomessa vastaava luku on 2,6 milj ja noin 51%, joka on jopa hieman yllättävä luku kun huontosuhteesta tunnutaan olevan kuitenkin varsin huolissaan.

Holland Heraldissa esiteltyjä huippukohtia ovat myös liikenneyhteydet, kuten Rotterdamin satama, jonka läpimeno on 420 miljoonaa tonnia rahtia vuonna 2008, ja näin se sijoittuu maailman kolmanneksi suurimmaksi tällä mittarilla. Helsigin satama suomen suurimpana käsitteli 11 miljoonaa tonnia ja Samatamaliiton mukaan koko suomen satamien tavaraliikenne oli noin 100 milj tonnia, eli rennosti jopa neljännes Rotterdamin tavaraliikenteestä.

Myös lentolikenteessä Alankomaat ja tietysti Amsterdam Schiphol on tärkeä solmukohta, joskaan ei Suomesta nähden yhtä suosittu vaihtokenttä kuin vaikkapa Lontoon Heathrow, Frankfurt AM tai Pariisin Charles de Gaulle. Schipholista pääsee suoraan noin 262 kohteeseen ja kentän läpi kulkee vuosittain 48milj matkustajaa, 1,5 milj tonnia rahtia ja sen liikevaihto on noin 8mrd. Vertailun vuoksi Heatrow palvelee 66milj matkustajaa ja noin 1,3milj tonnia rahtia ja tuotti matkustajat ja myynnin mukaan lukien n. 1,2 mrd puntaa. Helsinki-Vantaa kuljettaa noin 13milj matkustajaa, koko maassa n 17,5milj, ja 160 tuhatta tonnia rahtia, siis 0,16milj tonnia vertailun vuoksi.

Kuljetuksesta päästään kätevästi vientiin. Viennin arvo vanhalla datalla arvioituna, on Alankomaissa 457 miljardia dollaria ja Suomessa vastaavasti n. 90 miljardia. Tuonti vastaavasti on 406 ja 78 miljardia, joten vaihtotaseet ovat kohtuudella kunnossa. Rahan liikkeistä kertoo myös julkisesti vaihdettavien osakkeiden pörssiarvo, joka on lievästi ylättäen Suomess yli tuhat miljardia ja Alankomaissa 924 miljardia. Tosin voisi olla mielenkiintoista nähdä miten tasan eri osakkeille tuo arvo jakautuu, koska aina Suomessa tiettävästi Nokia on reilusti yliedustettuna osakevaihdossa.

Koulutuksen suhteen Suomalaisessa mediassa on lypsetty OECD:n Pisa-tutkimuksen tuloksia reilusti, mutta mitenkäs sitten Alankomaissa. Pisa2006-tutkimuksessa Alankomaat on sijalla 9 525 pisteellä,  missä Suomi on ykkönen 563 pisteellä 15-vuotiaiden tiedemittaristossa, tosin Alankomaissa n. 44% nuorista yltää 3. korkeimmalle tasolle Suomen noin 41% verrattuna, mutta vastaavasti häntä venyy pidemmälle alas.

Sitten vastaavasti korkeakouluvertailussa suositulla ”Shanghain listalla” eli Academic Ranking of World Universities-tutkimuksessa sadan joukon Alankomaiden johtotähdet ovat Universiteit Leiden sijalla 71 (2007) 76 (2008) ja Utrech sijalla 42 (2007) 47 (2008), Suomesta mukana on Helsingin yliopisto sijalla 73 (2007) 68 (2008). Seuraavien sadan joukossa ei enää löydykkään yhtään suomalaista, mutta Hollantilaiset vaanivat järjestyksessä Vrije Universiteit Amsterdam, Universiteit van Amsterdam,  Rijksuniversiteit GroningenTechnische Universiteit Delft, Erasmus Universiteit Rotterdam ja vieläpä Universiteit Wageningen. Teknillinen Korkeakoulu on muistaakseni joskus ollut listalla, mutta nyt ei ainakaan yltänyt 200 joukkoon.

Jos pysytään vielä tovi tieteessä ja kulttuurissa; palkintojen saralla Suomeen on tippunut kaikkiaan neljä nobelia, Sillanpäälle, Virtaselle ja Ahtisaarelle, sekä kotimaassaan jokseenkin unohdetulle kemistille Ragnar Granitille. Alankomaissa on 18 nobelistia kautta aikain joista puolet 20. vuosisadan puolivälin jälkeen. Lähes kaikki palkinnot ovat tippuneet Leidenin tai Utrechtin yliopistoihin, joskin yksi on TUDelftissä toimineella tutkijalla ja pari Vrije Universiteit Amsterdamin alumneilla. Tiedepalkintoja on muitakin, mutta kun en itsekkään niistä tiedä, niin en osaa tässä nyt listata. Sivumennen sanoen rakkailla vihollisilla Ruosissa on 28 nobelistia jaTanskassakin on 13, lähinnä fysiikassa ja kemiassa. Selvästi yli sadan ovat yltäneet Saksa, Iso-Britannia ja Yhdysvallat.

Tunnettujen kirjailijoiden suhteen puntit taitavat olla aika tasan lukuun ottamatta Sillanpään Nobelia, tosin kansainvälisissä palkinnoissa esim Neustadt-palkinnon saajissa komeilee Paavo Haavikko, mutta ei yhtään alankomaalaista. Filosofiassa Suomessa on von Wright ja Niiniluoto, Alankomaissa Baruch ”Spinoza” SpinozaHugo de Groot ja Desiderius Erasmus Roterdamus, noin karkeasti. Vaikka Alankomaissa ei ole yhtään kirjallisuuden noopelia, niin kulttuurin saralla on onnistuttu pönkittämään pystyy ainakin yksi maailmanluokan orkesteri, nimittäin Konenklijke Concertgebouworkest. Suomessa tavataa tunnustaa Radion sinfoniaorkesteri ja Lahti sinfonietta, mutta en nyt saanut kouraani mistään tuota Gramophonen numeroa missä KCO sai kirkkaimman kruunun, että voisin tarkistaa miten suomalaiset pärjäsivät. Populaarimusiikin kulttuurellisuudesta voinee olla montaa mieltä, mutta ainkin musiikin viejänä Alankomaat ovat kunnostautuneet dance ja kiksu-artisteineen jotka olivat erityisen suosittu tuossa 1990-luvun lopussa, siinä missä Suomessa on erokoistuttu metallin vietiin.

Nyt alkaa kirjailijalta ponsi tylsymään vertailussa joten on aika vetää yhteen mitä näistä luvuista sitten kostuttiin? Näin pintapuolisesta vertailusta ei kannata käydä rakentaan mitään ”meidän isä on kovempi ku teidän isä”-asetelmaa, joten päädytään varsin pintapuoliseen päättelyn. Kuva joka syntyy vastaa aika hyvin ruokapöydässä esitettyä yhteen vetoa, että noin kansana hollantilaiset ovat hyviä tekekemään rahaa.  Hollanin kulta-aikakin rakentui suureksi osaksi nimen omaan kaupalle, ja joku varmaan huomauttaa, että myös siirtomaiden riistolle, mutta joka tapauksessa ei niinkään omalle tuotannolle. Ilmeisesti Alankomaissa on onnistuttu ilmeisesti kautta aikain kapitalisoimaan varsin otollinen sijainti valtameren rannalla ja kattavan jokiverkoston suulla. Pisatulosten tappio näyttää hyvittyvän korkeakouluvaiheessa sitten jopa monin verroin ja tutkimustuloksista päätellen oppimistulokset ovart olleet hyviä tai ainakin rekrytointi on onnistunut. Kulttuurista on näin nopeasti paha sanoa, mutta voitaneen sanoa, että Alankomaissa on vähän pidempi historia siinäkin.

Sellaista mittailua

-Kartturi