Mistä on hyvät tutkimusaiheet tehty?

..kysyy aloitteleva jatko-opiskelija. Tämä juttu on tietyllä tapaa jatkoa edelliselle kirjoitukselle jatko-opiskelijan lukulistastasta. Näytin sitä kirjoituksen ”tilaajalle” ja sain vastaukseksi kysymyksen, että miten se aihe sitten oikein valitaan. Aiheen valinnan tärkeyttä kun painotetaan kuulemma usein ohjeissa, mutta kuulemma niissä ei kerrota miten se valinta sitten tapahtuu. Yritän siis seuraavassa purkaa auki jonkinlaisen tavan valita tutkimusaihe.

Tämä kirjoitus on siirretty toiseen blogiin, ks. http://kallepiirainen.wordpress.com/2013/08/16/mista-on-hyvat-tutkimusaiheet-tehty/

Mainokset

Mitä jatko-opiskelijan kannattaisi lukea?

Ystäväni, joka suunnittelee aloittavansa jatko-opintoja kysyi taannoin, että mitä jatko-opiskelijan pitäisi lukea? Samalla tuli ehdotus, että kirjoittaisin jopa blogiin siitä jutun. Seuraavassa siis listaa kirjoista ja artikkeleista jotka ovat vaikuttaneet minun ajatteluuni ja jotka luulisin hyödylliseksi muidenkin lukea. Tämä lukulista korvaa kenenkään jatko-opintojen ohjaajan antamia ohjeita, vaan sen on tarkoitus toimia oheismateriaalina ja avartajana. Senpä tähden en ole erikseen listannut minkään, edes oman tieteenalani, klassikkoja erikseen vaan sellaisia helmiä jotka ovat muuten vaarassa jäädä lukematta.

Kirjoitus on siirretty toiseen blogiin: http://kallepiirainen.wordpress.com/2013/08/16/mita-jatko-opiskelijan-kannattaisi-lukea/

Arse gratia artis

Tulin taannoin lukeneeksi Bruce Charltonin pamfletin ”The Story of Real Science”, joka on tarina länsimaisen tieteen kehityksestä ja rappiosta. Charltonin ponsi on, että itse asiassa todellinen tiede on kuollut ja muuttunut joskisikin muuksi; enemmänkin juhlamenojen harjoittamiseksi ja sijaistoiminaksi kuin määrätietoiseksi ja pyrkimykseksi uuden tiedon tuottamiseksi maailman ihmeistä. Kirjoitin tämän blogikirjoituksen ensimmäisen version jo hyvä tovi sitten, mutta heräsin pohtimaan asiaa uudemman kerran nyt kun olen jälleen tutkimuksellisissa tehtävissä. Ohessa siis omia sisäpiirin reflektita tieteentekimisen tilasta ja ajatuksia mahdollisista korjausliikkeistä.

Charlton ajattelee ilmeisesti, että ”tiede”-niminen ilmiö on syntynyt Euroopassa monien epätavallisten olosuhteiden mahdollistamana oikkuna ja alkanut elää omaa elämäänsä  – ja nyt institutionalisoitumisen myötä ilmiö on saavuttanut loppunsa. Totuutta omalla kustannuksellaan ja oman totuuteen kohdistuvan intohimonsa vieminä etsineiden ihmisten toiminnan ja keskinäisen keskustelun on korvannut itseään valvova, julkisella rahalla itsetarkoituksellisesti pyörivä  koneisto, jonka on naamioitava tuotteensa tieteellisiksi edistysaskeliksi riippumatta siitä onko edistystä tapahtunut. Tilanne närästää Charltonia kovin kirpeästi.

Ongelma

Charltonin pontta tukevia merkkejä siitä, että tutkimuksen tekeminen on muuttunut eräänlaiseksi rahtikultin harjoittamiseksi (missä suoritetaan erilaisia seremonioita, ymmärtämättä täysin mistä on kysymys ja oikeastaan välittämättä onko toiminnassa mitään sisältöä) on ilmassa jos tutkimuksen tekemisen arkea tarkastelee kriittisesti. Jos muistelen vertaisryhmääni jatko-opinnoissa, niin ns. totuuden etsintä ja järkevien tutkimuskysymyksiin sopivien menetelmien valinta ei ollut hirvittävän korkealla listalla, kun mietittiin mikä on tärkeintä tutkimustyössä. Paljon enemmän tohotettiin siitä miten julkaistaan, ja varsin vähän siitä mitä julkaistaan tai miksi.

Rahtikultti-ilmiö esiintyy tutkimuksesa erityisesti liittyen ”tieteelliseen metodologiaan”: yhteiskuntatieteellistä tutkimustoimintaa seuranneena  olen havainnut että on joukko tutkijoita jotka tuntuvat uskovan melko voimakkaasti, että tiettyjen metodologisten rituaalien seurailu tuottaa tuloksia, jotka ovat arvokkaita ja ”tieteellisiä” (koska ne on synnytetty metodisesti), vaikka ne olisivat itsessään sekavia, hyödyttömiä ja epäkiinnostavia ja usein banaalejakin.

Aihetta ovat sivunnet myös toimittaja, tutkija Ben Goldacren mainio kirja Bad Science, joka kritisoi voimakkaasti sitä tapaa jolla tiedeuutisia kirjoitetaan ja miten tutkimusta tulkitaan lehdissä. Goldacren ponsi oli että tiedetoimittajat ovat katoava luonnonvara, ja uutisointi tietieestä ja sen tuloksista aliarvio lukijaa karkeasti ja tekee tutkimukselle karhunpalveluksen saamalla sen vaikuttamaan tyhmältä. Tämä on omiaan lisäämään rahtikulttikäytöstä, koska jos kukaan mukaan ei ota tätä vakavasti tai suuremmin välitä mtä täällä tapahtuu, miksemme mekin voisi alkaa kirjoittamaan mediaseksikästä hölynpölyä, sen sijaan että mietittäisiin hiki hatussa miten saadaan parempaa tietoa maailmasta.

Politiikantekijän perinteinen ratkaisu seurailee tieteenkijän toivomusta, eli kun tieteen tasosssa on ongelmia, niin perusratkaisu on heittää enemmän rahaa peliin sillä oletuksella että se parantaa tasoa jollain aikavälillä, koska resursseistahan on aina pula ja jos vain olisi aikaa ja työvoimaa, niin silloinhan me tehtäisiin parempaa tiedettä. Huono uutinen on, että rahoitus on osa ongelmaa. Rahtikultteja tukee myös nykyinen rahoituskäytäntö, missä yliopistoja palkitaan tutkintojen määrästä ja tutkimuspaperien määrästä, juurikaan kysymätä mitä aitoja yhteiskuntaa hyödyttäviä valmiuksia tutkinnon suorittaneilla on, tai mitä aitoja edistysaskelia tutkimuspapereissa on julkaistu. Mitättömien kontribuutioiden tekeminen olemassaolevaan keskusteluun kasvattaa oman julkaisutoiminnan määrää ja on kannustettavaa. Suurten edistysaskeleiden ottamiseen ei ole olemassa erityisiä kannustimia. Jos sinulla on idea, on karriäärinrakennuksen kannalta järkevää esittää se monisanaisesti, useassa julkaisussa, kuin ytimekkäästi ja helposti ymmärrettävässä muodossa.

Tosin on myös niin, että jos esität artikkelissa jotakin oikein mullistavaa, se saa viittauksia ja huomiota. Tosin tässä tullaan taas ongelmaan, että tutkija jolla on kova kiire julkaista, törmää nopeasti ongelmaan jos yrittää esittää jotain valtavirrasta poikeavaa, tai suorastaan mullistavaa. Ei vähiten siksi etä julkaisujen toimituskunnassa istuu uratutkijoita joiden työn uudet löydöt voivat repiä palasiksi, joten tieteellisten vallankumousten tekeminen vaatii sen sortin huolellista tutkimusta ja raastavan kivistä julkaisupolkua, johon seuraavaa määräaikaisuuden hakua varten hiki hatussa papereita keräävä rationaalinen tukija ei kovin kesken ryhdy.

Näiden yleisempien ongelmien ohella, yksi tieteen rappion ajuri on tutkimuksen mikroerikoistuminen, johon myös Charlton kiinnitti huomiota. Sen sijaan että tiede pyrkisi ratkaisemaan suuria yhtenäisiä kysymyksiä, tutkijat etsivät ”sinisen meren strategiaa” kilvan lokeroitumalla pieniin erikoisaloihin joissa voivat olla lähes yksin huippuasiantuntijoita. On helppo olla paras jossain jos kukaan ei ole kiinnostunut asiasta niin paljoa, että viitsisi suuremmin kilpailla. Julkaisutoiminnan kannustimet ovat sen luontoisia, että ne ohjaavat mikro-spesialisaatioon, koska varsinkin jos perustaa oman kulttinsa ja kokoaa kaverinsa sitä kannattavan lehden toimituskunnaksi, on helppo työntää papereita ulos tasaiseen tahtiin.

Vaikka usein väitetään, että tieteellinen järjestelmä on itsensä korjaava kaikkine vertaisarviokäytöntöineen ja korkeine eettisine standardeineen,  huono uutinen on, että jos joskus onkin ollut, niin ei ole enää. Oireena tästä tietynlaisesta tason rapistumisesta on että kansainvälisten julkaisujen määrä on kasvanut ja myös kansainvälisten tiedelehtien määrä on kasvanut hurjasti, mutta silti vain muutamat klassikot keräävät viittauksia mitään ihmeempää määrää. Tunnen tai tiedän akateemikkoja jotka pyörittävät professuurin ja projektien ohella tusinaakin kansainvälistä tiedelehteä, joilla on hyvinkin suoraviivainen ja väljä vertaisarviokäytäntö.

Vertaisarviokäytäntö on jäänyt alan ulkopuoliselle varmasti varsin tuntemattomaksi käsitteksi, mutta se on tieteessä eräänlainen pyhä traditio, joka syntyi kun proto-tieteilijät väittelivät kirjallisesti ja suullisesti tuloksista ja syntyi keskinäisen kunioituksen ilmapiiri jossa kannustettiin toisia ja itseä napakampiin suorituksiin. Nykyään se näyttäytyy silloin kun lähettää artikkelin julkaistavaksi konferenssiin tai lehteen, jolloin se lähetetään toimituskunnalle arvioitavaksi, ja toimituskunta lukee jutun läpi ja päättää kantaako paperin meriitti niin pitkälle etä se on aito lisä tieteelliseen tietoon. Vertaisarvion tarkoituksena on toimia tietynlaisena kirittäjänä, mutta varjopuolena on että nämä ns. tieteen portinvartijat eivät välttämättä ole idealisteja, ja uusilla ideoilla tai lähestymistavoilla on usein vaikeuksia tunkeutua kentälle, jos ne eivät sovi vanhoihin kehyksiin. Tietyllä tapaa takaperoinen ilmiö on myös se että nimen omaan poikkitieteellisiä julkaisuja on vaikea saada läpi monesti, koska ne eivät sovi asetettuihin raameihin totutulla tavalla.

Karl Popperin aikanaan huomiota herättänyt ajatus oli että tieteellinen tieto sisältää tosia väitelauseita, jotka selittävät ja ennustava maailmaa ja joiden tulee olla empiirisesti kumottavissa. Tätä ajatusta kutsutaan Popperin falsifikationismiksi, ja sen ajatuksena on että tieteilijät kehittelevät teorioita, so. näitä väitteitä tai sääntöjä maailmassa esiintyvitä syy-seuraus -suhteista perustuen aiempaan tutkimukseen ja omiin havaintoihinsa, operationalisoivat ja pyrkivät kumoamaan ne nähdäkseen että pitävätkö ne paikkansa empiiristen havaintojen edessä. Näin tiede edistyy sillä tavoin, että vain todellisten havaintojen testit läpikäyneet väitteet saavat toden statuksen. Imre Lakatos, joka oli Popperin kriitikko, lisäsi että tieteessä on isompia ja pienempiä väitteitä, jotka rakentavat tosien väitelauseiden verkon, jossa pienemmät väitteet ikäänkuin suojevat isompia väitteitä. Puhtaimmillaan tämä toimii matematiikassa, jossa on tietynlaisia perusväitteitä joita kutsutaan aksioomiksi, ja joiden varaan matemaattiset todistelut rakennetaan, muotoon ”koska on/voidaan olettaa a ja b, seuraa tässä tapauksessa c”. Myös fysiikka on täynnä tälläisiä väitteitä, esim. ”kappaleen kiihdyttämiseen tarvittana voima on kappaleen massan ja kiihtyvyyden tulo (matemaattisella notaatiolla F=ma)”, joka itse asiassa on kumottu Einsteinin toimesta, joka totesi että kappaleen nopeus vaikuttaa sen massaan suurilla nopeuksilla, ja empiirinen havainto on osoittanut että Newtonin teoria ei ennusta kappaleen liikettä tarkasti. Käytännön tieteentekemisessä falsifikationismi kaatuu kuitenki usein operationalisoinnista kiistelyyn ja itse kukin niin kovin mieluusti pitää omasta lempiteoriastaan kiinni kuin lapsestaan, ei vähiten siksi, että omat keskeiset kontrobuutiot usein rakentuvat siihen uhattuu lempiteoriaan.

Tieteensosiologian ohella yksi merkittävä selittäjä tieteen ongelmille on ns. Sturgeonin sääntö, tieteiskirjailija Theodore Sturgeonin mukaan, joka  tarinan mukaan vastasi kirjallisuustoimittajan kysymykseen ”miksi 90% tieteiskirjallisuudesta on moskaa?” hetken mietittyään, että se johtuu vain siitä että että kaikesta ihmisen tekemisestä 90% on moskaa. Tieteessä, ja tietenkin muuallakin, tämä on ongelma siksi että tiede elää niistä pienistä kultahipuista jotka ovat se olennaisin 10%. Voi olla että varsinainen tieteellinen edistys tapahtuu siellä viimeisessä prosentissa, joka sitten hukkuu kaikkeen siihen moskaan Varsinkin uudet alalla tulijat ovat suurissa vaikeuksissa erottaa rahtikultinharjoittajat niistä jotka tekevät työtä tosissaan ja tekevät sen minkä ihminen pystyy ja sen jälkeen paremmin uudestaan.

Keskustelut

Yhteenvetona siis, modernin tieteen ongelma kaikenkaikkiaan tiivistyy pariin huolestuttavaan seikkaan, samaan aikaan kun voluumia pyritään kasvattamaan, niin huomio hajaantuu entistä laajemmalle. Käytönnössä sen sijaan että lisärahalla saataisiin lisää edistystä, rintama pikemminkin laajenee ja kenttä rämettyy erilaisten pikku koulukuntien hommaluksi, sen sijaan että jotkut terävät kärjet tyntyisivät määrätietoisesti entistä pidemmälle. Tätä kehitystä tukevat vääränlaiset kannustimet jotka palkitsevat tuotteliaasta puuhastelusta enemmän kuin harkituista edistysaskelista.

Kovia väitteitä, eikö totta? Mihin tämä sitten perustuu? Osa havainnoista perustuu ihan minun arkikokemukseeni tutkijana ja TKI-politiikan neuvonantajana. Mutta samalla paljon havainnoista pohjaa työssäni käymiin keskusteluihin ja eri hankkeissa tehtyihin haastatteluihin ja niistä tehtyyn tulkintaan. Keskustelukumppanina on ollut suurten ja pienten suomalaisten teollisuusyritysten TKI-henkilöstöä, tutkimusrahoittajien ja ministeriöiden viranhaltijoita ja tutkijoita. Uskoisin myös, että havainnoille löytyy kaikupohjaa tutkimuksessa ja politiikanteossa. Käsittääkseni nämä ongelmat ovat aika hyvin tiedossa, vaikka niistä ei välttämättä näin eksplisiittisesti puhuttaisikaan.

Lopullisia ratkaisuja on hankala keksiä ensinäkemältä, mutta eräitä ehdotuksia on helpohko haarukoida. Rahoituksen ensinnäkin pitäisi maksaa ensiluokkaisista tuloksista tai mieluummin vielä vaikutuksista, ei aktiviteeteista. Kuten edellä sivuttiin, on lehtiä ja on lehtiä, joten nykypäivänä(-kään) sillä meriitillä että joku juttu on julkaistu lehdessä, eli tieteellisessä aikakauskirjassa, ei ole käytönnössä mitään painoa itsessään. Hyvä alku olisi että yliopistoja palkittaisin ensisijaisesti vain julkaisuista kourallisessa monialaisia ja vuosikymmeniä pyörineitä tiedelehtiä joilla on progressiivinen tutkimusohjelma, ei siis progressiivinen poliittisesti vaan Popperilaisessa mielessä, tarkoittaen että keskustelu on kriittistä ja vireää. Rahoitusta voisi sitoa myös yliopiston tulosten riippumattomaan, sikäli kun se nyt ylipäätään on mahdollista, vertaisarviointiin, joka takaisi jonkinlaisen edes siedettävän yhteisen laatutason.

Kuten edellä todettiin, keskeisin ratkaisu, jota on tähän asti tarjottu on ollut tehdä enemmän tiedettä. Nyt kun ollaan jo kuopassa, se tarkoittaa että kaivetaan lisää. Sen sijan kannattaisi ehkä miettiä, että miten päästään ulos kuopasta. Tämä on kaiketi Charltonin mielestä keskeisin ongelma. Tieteellisen julkaisutoiminnan ollessa toimintaa, jota tehdään ilman rahoitusta, esim. jonkin muun työn ohella, ei ihmisillä ole kovin suuria kannusteita julkaista mitään itsetarkoituksellisesti. Julkaisemaan pyritään vain sellaista, mikä koetaan aidosti kontribuutioksi. Vastaavastii (julkinen) rahoitus taas täytyy ”oikeuttaa” näyttämällä tuloksia esim juuri julkaisujen muodossa. Uransa jatkamista ja lisärahoituksen saamista haluavalla tieteenrahoittajalla on erittäin suuret kannustimet saada rahalla aikaan jotakin. Vaikka aitoja edistysaskelia tai muuta hyödyllistä ei syntyisi, niin sellaisena tarjoillaan sitten jotakin muuta. Jos jollakin tutkimusalueella päästäänkin jonkinlaiseen aitoon edistysaskeleeseen, se helposti hukkuu tieteellisen toiminnan suureen volyymiin, koska sillä ei ole mitään keinoa erottautua ”aidosti aitona” edistysaskeleena, koska kaikki rahoitusta nauttivat tutkimuksen tekijät pyrkivät esittämään lopputuotteensa sellaisena.

Jos tieteellisen toiminnan rahoitus sitten lopetetaan, ymmärrettävänä pelkona on että moni aito ja hyödyllinen kontribuutio jää julkaisematta, koska taloudellisia mahdollisuuksia ei ole. No, tässä kohtaa on punnittava hyötyjä ja haittoja. Julkaisujen määrän romahtaessa julkaisemiseen liittyvä glooria ja kunnia kasvavat suuresti. Tämä motivoi julkaisemiseen, vaikka se pitäisikin tehdä entistä enemmän ”omalla ajalla” ja omalla tai työnantajan kustannuksella. Kannattaa muistaa että eräätkin suurimmista tieteen edistysaskelista ovat syntyneet harrastelun seurauksena. Jos katsotaan valistuksen aikaan, jolloi tiede siinä mielessä kun me sen nyt tunnemme, syntyi se tapahtui kokonaan harrastuspohjalta. Sittemmin 1900-luvun alussa Einstein kehitteli keskeisimmät ajatuksensa kuuluisasti patenttivirkailijana ja eräs postuumisti maineikkaimpia filosofeja C.S. Peirce kirjoitteli kuuluisat teoksensa työskennellessään maanmittaajana 1930-luvulla. Myös fysiikan, tietotekniikan ja bioteknologian suuria edisysaskeleita on otettu nimen omaan kaupallisissa laboratorioissa, transistori keksittiin 1940-luvun lopulla Bellin laboratorioissa ja niin edelleen.

Mitä tulee sitten osaamisen kehittämiseen, olen melko vahvasti sitä mieltä että jo maisteriopiskelijoille pitäsi opettaa tieteellistä ajattelua, tieteenteoriaa, epistemologiaa, metodologiaa, logiikkaa, argumentointia ja väittelytaitoa, jotka auttavat ymmärtämään mistä tutkimuksesta on kysymys ja lukemaan sitä kriittisesti. Oppimistavoitteena pitäisi olla, että opiskelija pystyy sujuvasti lukemaan ja arvioimaan kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja sekä tekemään keskinkertaisen meta-analyysin lukemastaan, ennenkuin pääsee yliopistosta. Joku sanoo nyt tietysti että onhan meillä kandityöt, gradut ja dipat sitä varten. Niiden lähdeluetteloita ja käsittelytapaa katsoen, minä vastaan ”pffft”. Vain vitosen dipoissa jos niissäkään on yleensä katsastettu kirjallisuutta mitenkään kriittisesti, ja itse asiasa varsin monessa väikkärissäkin on tyydytty lainaamaan muiden työtä varsin kritiikittömästi, sen kummemmin tutkimatta juttujen tutkimusasetelmaa ja premissejä, sekä niiden sopivuutta omaan tutkimukseen. Tässä siis tullaan hyvin helposti tuonne Bad Science-alueelle. Vähän erikoisempi suositus on esitetty kirjallisuudessa; neuvo on että tutkimukseen pitäisi psykologisilla testeillä värvätä tinkimättömiä totuudenetsijöitä joilla vahvoja psykopaattisia tendessejä, jotka siis toisin sanoen silmät palaen kieroilevat, lahjovat ja kiemurtelevat tiensä kohti suurempaa totuutta ajattelematta mitä muut ovat siitä mieltä. Tämä edustaa melko puhtaasti johtamiskoulukuntaa, joka tunnetaan nimellä ”jos ei homma toimi, mies vaihtuu”.

Yksi tieteelliseen julkaisutoimintaan liittyvä perusongelma on myös se että tiedelehtiä eivät lue kuin toiset tieteenharjoitajat, koska ne ovat hyvin kalliita ja vaikeasti saatavilla muuten kuin institutionaalisten tietokantatilausten kautta. Tietynlainen tulevaisuuden visio tälle voisi olla avoin tiedepankki johon julkaisut voidaan koota ja esimerkiksi vielä koodata semanttisesti. Tähän suuntaan on jo liikkunutkin avoin Social Science Research Network SSRN, jossa monetkin hyvin vakavasti otettavat tieteentekijät julkaisevat alustavia havaintoja ja hyvinkin viimeisteltyjä luonnosversioita artikkeleista.

Mitä sitten tulee siihen ongelmaan että tiedemaailma on jonkinlainen todellisuuskupla, eikä sillä ole suurempaa yhteiskunnallista merkitystä, luultavasti helpoin ellei ainoa lääke olisi muuttaa ainakin osa tutkimusrahoituksesta palvelusetelityyppiseksi, eli jaetaan esim yrityksille shekkejä joilla ne voivat ostaa suomessa TEKESin tai Akatemian piikkiin työaikaa korkeakouluista omien ja asikkaidensa ongelmien ratkaisuun. Tästä on hyvää kokemusta esim. Eestissä, jossa kokeiltiin ja havaintona on että erityisesti pienyrityksille tämä on hallinnollisesti kevyt ja hyvä tapa päästä kiinni vimeisimpään tutkimustietoon ja hyödyntää sitä omassa lisäarvon tuotannossa.

Tosin tätä suuntaan akateeminen maailma vastustaa ankarasti, koska tapana on ajatella että teollisuuden ongelmat ovat pääosin triviaaleja ja ja niiden parissa työskentely on välipalapuuhastelua. No tietysti näin usein onkin. Varsinkin raskaan julkisen rahoituksen maissa on tapana, että teknis-orientoitunut tutkimusrahoitus on ikäänkuin yritysten ylimääräinen T&K budjetti jolla puuhataan kaikenlaista projektitoimintaa suuremmin välittämättä sen tieteellisestä kontribuutiosta. Vieläpä usein niin että tutkimuksen aloitteet tulevat yliopistoista joissa on alituinen pula projektirahoituksesta ja yritykset ovat mukana lähinnä nimellisellä panoksella seuraamassa jos kuitenkin syntyisi jotain mielenkiintoista jolla voisi tehdä rahaa. Mutta valitettavasti edellä käydyn keskustelun valossa näyttää että perinteisesti pyhänä pidetty ”ars gratia artis” -periaate toteutuu muodossa arse gratia artis, ja tieteen institutonalisoituneen tutkimuksenharjoittamisen rahoittaminen sen itsensä vuoksi ei automaattisesti tuota toivottuja kultajyviä.

Oma lukunsa on sitten koko julkisen rahoituksen additionaliteetti, eli kysymys siitä tuottaako julkinen rahoitus  vipuvaikutuksellaan jotain sellaista arvokasta joka muuten olisi jäänyt tekemättä. Taannoisessa ison TKI-rahoitusohjelman arvioinnissa tehdyssä hastattelussa ersä maamme IT-alan keskisimmistä vaikuttajista sanoi, jotakuinkin että Suomessa ei ole koskaan tehty julkisella tuella mitään TKI-toimintaa jota ei jollain aikataululla olisi tehty yksityisellä investoinnilla. Teollisuuden edustajat ovat kyllä laajasti sitä mieltä että julkisen rahan vipuvaikutus on sitä, että tehdään asioita joita olisi tehty joka tapauksessa, mutta ennemmin ja nopeammin, ja parhaassa tapauksessa isommin, perusteellisemmin ja paremmin. Esimerkkejä löytyy suuntaan jos toiseenkin. Kuuluisimpia esimerkkejä todella onnistuneesta julkisesta TKI rahoituksesta on Yhdysvaltain avaruusohjelma 1960-luvulla, jonka tuloksena syntyi valtava määrä teknologiaa ja tiedettä. Mutta toisaalta olisiko tämä kaikki jäänyt tekemättä jos avaruusohjelmaa ei olisi ollut? Tätä on hankala spekuloida, koska äärettömän ajan kuluessa tuhat apinaa kirjoituskoneeseen kahlittuna tuottaa jollain todennäköisyydellä Shakespearen tuotannon, mutta avaruusohjelma eittämättä toi jäntevyyttä toimintaan ja suuntasi ilmailu- ja muun teollisuuden ponnistuksia yhteiseen teemaan.

Lopuksi on todettava, että tätä puheenvuoroa on helppo lukea, että minun mielestäni julkisen tutkimuksen rahoitus pitäisi lopettaa, tai varmaan myös siten että tutkimusrahoitus pitäisi alistaa enemmän poliittiselle tai muulle ohjaukselle. En kuitenkaan ole sitä mieltä. Poliittisen ohjauksen ongelma on se, että jos tehdään tutkimusta nykyisiin ongelmiin niin ratkaisut ovat myöhässä. Lisäksi on äärimmäisen vaikea enustaa mikä on tärkeää ja rahoittamisen arvoista. Minun lempiesimerkkini on Fourier-analyysi, jota matemaatikko Joseph Fourier kehitteli 1800-luvulla. Fourierin kuningasajatus oli kehittää matemaattinen pohja aaltomuotojen ilmaisemiselle geneeristen triginimetristen funktioiden muodossa. Aikanaan Fourierin puuhastelua pidettiin hullun touhuna, koska eihän näille funktioille ole koskaan mitään käyttöä. Nykyään, reilut 200 vuotta myöhemmin, Fourier-muunnokset ovat läsnä aivan kaikkialla, missä käsitellään ääntä ja kuvaa, ja lisäksi niitä Fourierin matematiikkaa käytetään esimerkiksi lämpökattiloiden suunnittelussa ja kaikkialla missä pitää enneustaa lämmönjohtumista. Eli tutkimus kannattaa, vaikka sille ei aina heti olisikaan käyttöä. Minun mielestäni siis tutkimusta kannattaa rahoittaa, mutta kannusteet olisi kehitettävä siihen suuntaan että tiedettä palkitaan ensisijassa arvokkaista tuloksista, ei aktiviteeteista. Lisäksi olen sitä mieltä että soveltavaa tutkimusta ja kehitystäkin kannattaa rahoittaa jossain määrin, jos sille on olemassa selkeä tilaus ja käyttö.

Kirjallisuus

Charlton, B.G. The story of real science: it’s rise, decline and death, Working Paper, April 15th 2012, available: http://thestoryofscience.blogspot.com