”Mikä on paras työmatkapyörä?”

…on kysymys joka toistuu varsin tiuhaan. Toinen variaatio on ”mikä on paras yleispyörä?” Tähän tietysti patenttivastaus on, että riippuu käytöstä, mutta yritänpä nyt purkaa vähän tähän auki omia ajatuksia jos se vaikka valottaisi vähän valintaan vaikuttavia seikkoja. Olen aikojen kuluessa ajellut työmatkaa neljällä erilaisella pyörällä vähän eri aikoina: hybridillä jota myös trekking- eli retkipyöräksi mainittiin (Crescent Niak vm. arviolta 2000, Jäykkä keula ja Shimano Nexus -osasarja), kuiturunkoisella maantiepyörällä (Velocité Helios prototyyppi, arviolta vm. 2010, SRAM Rival osasarja), keskiluokan cyclocrossarilla (Kona Jake the Snake, vm. 2010, Shimano 105 osasarja; Surly Cross Check, sekalaisilla osilla) ja jäykkäperäisellä 29″ isopyöräisellä maasturilla (Gary Fisher X-Caliber, vm 2010., SRAM X7/9 ja Shimano -yhdistelmä, Fox RL23 100mm joustokeula). Työmatka on vähän eri aikoina koostunut vaihtelevan mäkisestä asfalttipintaisesta tiestä normihaasteineen kuiten vaihtelevine kanttareineen, ja nyttemmin myös mukulakivineen, vilkkainen risteyksineen ja raitiovaunukiskoineen.

Aloin urani työmatkapyöräilijänä tosiaan hybridillä jolla ajoin pari kesää ja talvea. Siitä siirryin cyclocrossiin ja laajensin puolivahingossa vielä maasturiin ja maantiepyörään. Pyörätyyppejä on näiden ulkopuoelella uskomaton määrä, mutta keskityn nyt tässä pääosin kirjoittamaan omista kokemuksistani. Kaikilla mainituilla fillareilla on työmatka- ja yleiskäytössä omat hyvät ja huoonot puolensa ja ensiksi on syytä sanoa että kaikilla se onnistuu ihan hyvin. Yksi näkökulma on muunnelma teemasta jota valokuvaajat käyttävät kun joku kysyy mikä on paras kamera, johon vastaus on ”paras kamera on se, joka on kädessä ja jota osaa käyttää” – Eli paras pyörä on helposti se joka on olemassa, kunnossa ja jolla on tottunut ajamaan. Muu on sitten hienosäätöä. Kannattaa muistaa että esim. Matti Rämö on polkenut tuhansia kilometrejä ympäri maailmaa hybridillä jolle suurin osa asianharrastajista pyörittelisi päätään jos telineessä katsoisi.

Paras työmatkapyörä?
Paras työmatkapyörä?

Kokemukset

Maantiepyörä

Jos nyt aloitan ns. hyvästä nykyaikaisesta maantiepyörästä, niin sen suurin vahvuus on että se on kevyt ajaa ja käyttäytyy notkeasti liikenteessä. Miinuksena ajoasento (voi) vaikeuttaa liikenteen seuraamista ja ohuiden kumien vuoksi joutuu melko tarkkaan seuraamaan lasinsiruja, halkeamia asvaltissa, ja kanttarit joutuu jänishypyttämään, koska renkaat pohjaavat melko helposti jos ei ajele täysillä paineilla. Silloin tosin sitten menosta tulee varsin kovaa ja suorastaan epämiellyttävää. Tätä ei ajattelisi suureksikaan asiaksi äkkiseltään, mutta kun liikkuu kaupungissa erilaisia esteitä tuppaa olla muutaman kymmenen metrin välein, joka tarkoittaa että yhtenään on jarrutettava ja/tai repäistävä hyppy että pääsee etenemään.Lyhyesti sanoen eteneminen on siis melko ärsyttävää.

Lisäksi maantiesliksit ovat jokseenkin huonot elleivät suorastaan vaaralliset jos joutuu vaikkapa poikkeamaan hiekkapolulle. Niissä ei nimittäin ole juurikaan sivuttaispitoa savisella ja/tai irtonaisella alustalla joten liikenteessä on oltava melko tarkkana. Yleisesti siis maantiepyörä loistaa pitkillä vedoilla hyväpintaisella asvaltilla, mutta se on jokseenkin vaativa ajokki kaupunkiympäristössä. Tämä sopii pyöräläheteille joiden on päästävä lujaa, mutta huonommin aamu-uniselle työmatkalaiselle tai kaupassa kävijälle.

Sitten varoituksen sana kuitupyörän käytöstä, nimittäin ainakin minun pyörässäni runkoputket ovat kädellä naputellen jokseenkin paperin ohuttu kuitua, ja hiilikuitukomposiitti ei tunnetusti kestä iskuja; suhteellisen pienikin naarmu, kolhu tai hankauma voi katkaista näkyvästi tai näkymättömästi tarpeeksi kuituja niin että pyörän rakenteellinen lujuus kärsii merkittävästi. Yhdet pahat pannut, tai huolimaton kolhaisu itseltä tai naapurilta voi ilmeisesti jo riittää. Ja jos jotain ei halua niin sitä että yläputki katkeaa laskussa viidenkympin vauhdissa. Eli kuitupyörä, vaikka sillä monia hyviä puolia onkin voimansiirrossa, painossa, aerodynamiikassa ja muussa, ei ole oikein otollinen arkipyörä, ainakaan missä sen joutuu jättämään muiden armoille ulos tai telineeseen.

Maastopyörä

dsc_9760
Kuvassa Singular Gryphon, teräsrunkoinen isopyöräinen (29″) jäykkä maasturi

Maastopyörä puolestaan on tietynlainen pyöräteiden katumaasturi ja kokonaan toisesta laidasta kuin maantiepyörä. Isoilla, leveillä, renkailla ja joustolla varustettuna se soljuu luontevasti kanttareiden ja muiden yli, eikä esteistä tai pienistä lasinsiruista tarvitse suuremmin kantaa huolta. Maasturissa suurin heikkous on kuitenkin sen vahvuus, eli pyörä on aika painava ja läskit renkaat eivät erikoisemmin rullaa. Kalliit nappularenkaat vielä kuluvat melko nopeati pilalle. Pidemmillä reissuilla suora tanko on huono, ajoasento jää käytännössä yhteen ja helposti tulee vedettyä kyynärpäät lukkoon jolloin myös hartiat ja niska alkavat jumiutua. Eli omalla tavallaan eteneminen on helppoa ja miellyttävää, mutta toisaalta taas maantiepyörämäistä keveyttä ja ajettavuutta jää kaipaamaan. Maasturin vahvuudet menevät puolestaan aika pitkälti hukkaan kaupungissa, ainakin kesäkelillä. Talvella puolestaan se on parhaimmillaan mainio ajokki.

Hybridi ja cyclocross sekä ”soramaantiepyörä”

Näiden kahden välistä sitten enemmän ja vähemmän ovat ns. hybridit ja cyclocrossit. Hybridi siis on periaatteessa tosiaan kahden pyörätyypin, maastopyörän ja maantiepyörän, hybridi. Käytännössä tämä tarkoittaa että yleensä ne ovat geometrialtaan ja rungoltaan jonkin verran maantie- tai retkipyörämäisiä, mutta ne rakennetaan maastopyöräkomponenteista ja haaruikoihin mantuu renkaat tuota vajaan 40mm luokkaa, siinä missä moniin nykyaikaisiin maantipyöriin aivan maksimissaan sopii 28x622mm rengas.

Hybridi on parhaimmillaan hyvinkin onnistunut kompromissi, jolloin pyörä käyttäytyy melko notkeasti, mutta ilman maastopyörämäistä raskautta, ja silti välttäen maantiepyörän hermostuneisuuden ja herkkyyden alustalle. Hybridit ovat tyypillisesti krouvimpaa tekoa kuin maantiepyörät ja kestävät arjen rasituksia siis huomattavasti paremmin.

Toisaalta taas hybridiluokassa sisällä on ns. fitness-pyörien ryhmä, jotka ovat ikäänkuin maantiepyöriä joissa on maasturin osat. Näissä ei minusta ole suurestikkaan järkeä, koska kun kuitenkin on olemassa cyclocrosspyöriä ja maantiepyöriä, niin miksi ostaa hybridi joka on maantiepyörä ilman maantiepyörä etuja? Fittnessit ovat tyypillisesti malliston keskiluokkaa ja sillä hinnalla saa jo yhtä hyviä tai parempia maantiekiitureita ja crossareita.

Cyclocross-pyörät tyypillisesti ovat sitten asteen maantiemäisempiä, ja ne on yleensä varustettu maantiepyöränosilla ja käyrällä tangolla. Cyclocrossin juuret ovat eurooppalaisten maantiepyöräilijöiden talvikauden harjoituskisoissa joita on ajettu pelloilla ja poluilla. Tästä on kehittynyt oma lajinsa ja siihen soveltuvaa kalustoa jossa on otettu huomioon maastossa ja mudassa rämpimisen vaatimukset.  Cyclocrossiin pätevät samat hyvät puolet kuin hybridiin, mutta yleensä ne ovet pykälää urheilullisempia jos nyt tälläisen yleistyksen voi vetää, ja soveltuvat paremmin ajoasennon puolesta lenkkikäyttöön.

Crossareiden suhteen kannattaa huomioida, että niitä on kahta sukua. Nimittäin perinteinen lyhyt ja korkea jyrkkäkeulainen ja äkkinäinen, kuten vaikkapa Ridely, ja vähän pitkärunkoisempi ja loivakulmaisempi, kuten vaikke Surly, ei sitä kaikkein siisteintä kisakireää mallia jossa istutaan selkä kyyryssä maksimaalisen voimantuoton takia ja josta on kaikki lisävarustekorvakkeet karsitty pois. Tai siis jos ajatte crossia niin kaikin mokomin, mutta yleispyöränä kisakone ei ole erityisen mukava tai kätevä.  Tässä luokassa ehdokkaista voisi luetella esim. Singular Peregrine enemmän maastoon, tai Osprey pitkille maantielenkeille, Surly Cross Check Jotta homa ei olisi liian yksinkertaista, cyclocrossien rinnalle on noussut ”soratiemaantiepyörien” (eng. ”gravel grinder”) luokka, joiden lupaus on kohtuullisen leppoisia pitkiä kilometrejä kaikenlaisilla teillä.

Joka tapauksessa kaikilla kolmella tyypillä on parhaimmillaan ilo lasketella asvaltin lisäksi myös hiekkateitä ja polkuja. Näissä haittapuolena sitten on pahimmillaan äkkiväärä käytös pehmeällä alustalla, lähinnä siis lumessa ja syvässä hiekassa. Lisäksi toisin kuin maantiepyörä, hybrideihin ja crossareihin saa usein mahtumaan lokasuojat ja samaan aikaan jopa 40mm nastarenkaat. Eli tässä luokassa alkaa olla päivittäisen käytön ominaisuuspaletti kohtuullisesti kohdallaan; ne ovat tarvittaessa urheilullisia, mutta myös sopivan rentoja ajaa ja mahdollistavat myös lisätaakan kuljettamisen tarvittaessa.

Talvipyöräilyn erityisoluttuvuus

Nämä mietelmät on pääosin kirjoitettu huhtikuussa 2012 talvikauden jäljiltä. 

Ensimmäinen havainto oli viime talven vetisissä keleissä jo kohta syksyllä, että vaikka miten vaihtaisi vaatteet matkalle, ei kurasuihkua jaksa joka päivä ja hoidin sitten melko nopeasti myös maasturiin yksinkertaiset lokasuojat jotka sieppaavat enimmät ravat. Lokarit ovat mallia Crud Racepac, jotka olivat erinomaisen helpot asentaa, eivät ole hirveän painavat ja suojaavat yllättävän hyvin. Cyclocrossarissa minulla on ollut aina täyspitkät lokarit ja tavarateline.

Mitä tulee sitten talvipyörään varustelun ulkopuolella. Huomasin että pystyn haarukan ja pienehkön trailin crossari alkaa helposti kiemurrella juuri kun vakautta kaipaisi, eli hitaassa vaihdissa kaiken maailman sohjossa ja lumipöperössä. Maasturissa ns. pneumaattinen traili tasapainottaa tätä ja ainakin X-Calissa taitaa trailia muutenkin olla enemmän joten se kulkee vakaammin myös madellen kun ei jaksa oikein puskea hankeen tai sohjoon.

Eli jos näiltä pohjilta pitäisi antaa suositus talvipyörästä niin isopyöräinen maasturi tulee mieleen. Ei edes haittaa jos on sellainen ’vanhanaikainen’ pitkäkeulainen geometria joka on suhteessa kankea, koska silloin se kulkee kuin juna. Entä miksikö maasturi? No siksi että niissä riittää vakiona välitykset raskaampaankin keliin, haarukat eivät jäädy täyteen pöperöä ja pyörään saa leveät ja kantavat renkaat joissa on paljon pitoa myös liukkaalla. Välityksillä on yllättävän paljon merkitystä kun alkaa puskea pitkän työpäivän jälkeen nälkäisenä sohjoon reppu selässä. Nimittäin silloin ovat energiatasot aika paljon alempana kuin esim aamupalan jälkeen hyvin nukuttu yö alla kun lähdetään aamulenkille.

Talvella maasturin etu on, että juositus tuo vielä lisämukavuutta ja helppoutta peliin, sikäli jos se nyt on jokseenkin kunnollinen. Kääntöpuolena on, että minulla ainakaan maasturissa ei tahdo löytyä luontevaa ajoasentoa pitkille matkoille.  Kuitenkin jos kaipaa helppoa etenemistä talvikelillä, niin maastopyörä alkaa näyttää kyntensä; täydellistä tarvipyörää voi hipoa droppitankoinen maasturi, esim. Singular Gryphon.

Sivumennen sanoen, vaikka reppu selässä suojaa myös kivasti ravalta, jos siellä kuljettaa enemmän tavaraa, sanotaanko vaikka ketjulukkoa, tietokonetta ja vaihtovaatekertaa, se käy yllättävän painavaksi ja yllättävästi rasittaa polkijaa sekä tekee ylävartalon ja siksi myös kulkineen hallinnasta hankalampaa kun keli käy heikoksi. Pahimmillaan tästä syntyy kierre jossa reppu väsyttää polkijaa juuri kun pitäisi olla terävimmillään haastavassa pöperössä ja etenemisestä tulee yhtä takkua. Vastaavasti tavaratelineeseen kiinnitettävä sivulaukku muuttaa pyörän painojakaumaa ja saa pyörän jota ei ole suunniteltu ajettavaksi laukkujen kanssa (lue: käytännössä kaikki paitsi retki- ja randonneur-pyörät) käyttäytymään lievällä viiveellä verrattuna lastaamattomaan pyörään. Sekään ei vaikuta äkkiseltään suurelta asialta, mutta johtaa helposti yliohjaamiseen joka tekee ennestään tahmeasta etenemisestä entistä mutkittelevempaa.

Loppukaneetti

Sivujuoni renkaiden valinnasta

Lisäksi, jos palataan siihen pyörään mikä on olemassa, tai yhtä hyvin hankinnassa; yllättävän paljon ajotuntumaan vaikuttaa rengasvalinta. Yleispyörässä kannattaa olla sopivan isot ja laadukkaat, kevyet ja joustavat renkaat, joissa on sopiva paine. Sopiva siis siten, että ne eivät ole kivikovat eivätkä niin pehmeät että vanteet lyövät läpi. Sopiva paine vähentää vierinvastusta ja nostaa mukavuutta pyörässä kuin pyörässä.

Syy miksi kannattaa käyttää nimen omaan kevyita ja korkealaatuisia renkaita joissa on joustava runko, on että joustavissa kumeissa tapahtuu reisiintuntuvasti vähemmän ns. hystereesihäviötä renkaan rungon muodonmuutoksissa, so. vähemmän muodonmuutoksiin kuluvaa energiaaa muuttuu lämmöksi materiaalin sisällä, joten polkimiin syötetty energia muuntuu paremmin liikkeeksi ja renkaat myös joustavat pienissä epätasaisuuksissa paremmin eli ovat mukavammat.

Tässä yhteydessä ”parhaita” ovat sitten tietenkin ultrakalliit käsin tehdyt silkki- tai puuvillarunkoiset tuubirenkaat ja ns. avotuubit. Valmistajina esim Dugast, Vittoria ja Challenge. Sen jälkeen tulevat sitten ajatuksella suunnitellut käyttörenkaat kuten vaikka Panaracer Pasela tai vähän vahvempi T-Serv, joita ainakin pk-seudulla trokaa Shock Therapy/Foxcomp Tilkassa, tai esim Grand Bois retkirenkaat. Viimeisenä sitten tulevat jäykät ja paksut peruskumit kuten Schwalbe Marathon yms. Tosin paksuilla kumeilla on sitten omat hyvät puolensa, ne kestävät kilometrejä ja maantieroskaa aivan toisella tavalla kuin herkät ja pehmeät renkaat, joten ilmaista lounasta ei ole tässäkään.

Koon valinnasta sen verran että tietynlainen mukavuusraja on tuossa 30-35mm tuntumassa, nimittäin 32-35mm crossirenkaat ovat jo suuruusluokan erolla mukavampia ajaa asvaltilla kuin 28mm maantierenkaat, kestävät suuremman ilmatilan ansiosta paljon huolimattomampaa kanttariin ajoa ja ovat sen verran leveät ettei raitiovaunukiskoja ja muita tien virheitä tarvi niin arastella. Itse en varsinkaan reilun sadan kilon kuivapainolla ole kovin suuri uskoja 21mm renkaisiin, mielellään käyttäisin maantierassissakin 30mm tuubeja jos menisi vaan haarukkaan.

Erikoisen kapeita renkaita käytetään ilmanvastuksen pinentämiseksi ja siinä uskossa, että äärimmäisen pieni kontaktipinta vähentää vastusta. Ilmeisesti kuitenkin toisin on. Vintage Bicycle Quarterly testasi joukon renkaita ja totesi, että tuossa karkeasti 25-28mm alle mennessä vierinvastus ei juuri pienene ja alle neljänkympin nopeuksilla ilmanvastuksessa ei voita niin paljon että kanattaisi uhrata mukavuutta sen vuoksi. Noin siis henkilökohtaisena suosituksena, kannattaa jättää ne alle 28mm kumit triathlonisteille ja aika-ajokisoihin.

Minusta kuitenkin näyttää että ehkäpä suurin lupaus yleispyöristä on uutta tulemista kokevassa 650B rengaskoossa, jota erityisesti rankalaiset ja amerikkalaiset pitkän matkan pyöräilijät ja nykyään myös maastopyöräilijät suosivat. Esim Jan Heine on suuri uskoja ja kertoo meille että 42x584mm/650B renkailla on noin suurin piirtein sama kehä kuin 30x622mm/700C joten ajotuntuma on suurin piirtein sama kuin perus 28″/700C/ERTRO 622mm renkailla ja suurempi ilmatilavuus tietää paljon suurempaa mukavuutta vierinvastuksen kärsimättä. Lisäksi pyörä on helpompi rakentaa nielemään 40mm leveät kumit kuin 622mm. Lisäksi jos 622/700C vanteelle laittaa 40mm renkaan, ohjauksesta alkaa tulla vähän tahmea koska suuri kontaktipinta lisää efektiivistä trailia ohjausgeometriassa. Näin siis 650B/ERTRO 584mm on ilmeisesti mainio kompromissi. Odotamme mielenkiinnolla ottaako tulta muualla kuin xc-maastokisoissa ja randotapahtumissa.

Johtopäätökset

Mitä nyt tulee sitten johtopäätöksiin – on tapana sanoa että jos yksi ainoa pyörä pitäisi valita joka käyttöön, niin se olisi cyclocross. Olen itsekin tätä suositellut ja se on asianharastajien patenttivastaus. Asiassa on kuitenkin tiettyjä komplikaatioita sen suhteen miten paljon ja missä (muualla kuin työmatkalla) pyörää aikoo käyttää, miten pitkä työmatka on kyseessä ja aikooko sen polkea ympäri vuoden. Seuraavassa pari skenaariota:
1) Jos työmatka on lyhyt (<5km), enimmäkseen kaupungissa ja pyöräily ei ole sen kummemmin harrastus kannattaa harkita hybidiä tai ihan perinteistä kaupunkipyörää, ála Helkama Aino tai Pelago
2) Jos työmatka on keskimittainen (5-15km) hybridi, cyclocross tai gravel gridr palelee hyvin. Jos aikoo harrastaa pyöräilyä enemmän, mutta pääasiassa maantiellä ja kesäisin, maantiepyörää voi harkita muta edelleen crossari tai grinderi on helpompi, mukavampi ja monipuolisempi
3) Jos työmatka on keskimittainen tai pitkä ja aikoo ainakin jonkin verran harrastaa pitkänmatkan pyöräilyä myös päällystettyjen teiden ulkopuolella ja/tai ympäri vuoden niin grinderi, cx tai rando alkavat nostaa päätään vaihtoehtona
4) Jos työmatka on keskimittainen ja sen aikoo survoa raivolla ympäri vuoden keliin kuin keliin, ja auto tai julkinen ei ole käytännön syistä varavaihtoehto, niin maastopyörä on varmin valinta

Mainokset

Takaisitko Riot Entertainmentin lainat?

Eilen katselin uutisista ministeri Urpilaista inttämässä tuskatuneena euroalueen lainatakuista ”Espanjaan ei lähetetä senttiäkään” ja siihen päälle Soinia toteamasta alistuneena että kauheata politiikka kun rikkinäisiin systeemeihin lapioidaan lisää rahaa ja odotetaan että se korjaa onghelmat. Tuli mieleen että mitenkäs nämä lainatakuut oikein toimivat, nimittäin onhan teknisesti ottaen totta ettei euromaihin lähetetä rahaa siinä merkityksessä kuin ministeri Urpilainen kuvittelee opposition ajattelevan, mutta takuissa on se ongelma että pitää kuitenkin valmistautua siihen että ne tulevat maksettavaksi jos lainan ottaja ei suoriudu veloistaan. Tässä mielessä minusta on ihan järkevä kysymys että miten paljon me oikein voimme lainoja taata pitäen mielessä että ne tulevat mahdollisesti kuitenkin maksettavaksi. Ei tarvitse kuin miettiä 1990-luvun lamaa jolloin yksi sun toinen joutui vararikkoon kun varsinaiset velalliset eivät enää suoriutuneetkaan veloistaan.

Nyt mitä näihin takuisiin tulee, niin tässä kun pihakeinussa mietin tätä takuuasiaa niin tuli jotenkin kumma mielleyhtymä Kreikan talouden ja Ruit Entertainmentin taloudenhoidon välille. Minusta tätä euroalueen velkatakuiden ongelmaa on helpompi ajatella kun vie sen analogiana noin yksilötasolle. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin voidaan leikkiä hetki että ollaan 2000-luvun alussa ja opiskelukaveri on perustanut hyvän firman joka tuo rahaa kuin suokuokalla uudesta nousevasta liiketoiminta-alueesta. Kaverit ovat innostuneita ja tekevät työtä niska limassa ja tuovat lisää rahaa, ja päätät sijoittaa itsekkin kun näyttää että tämä voisi olla hyvä juttu.

Mutta sitten, kun kaikki menee päällisin puolin hyvin, paljastuukin että firma onkin ihan mätä sisältä; kaikki se raha mikä on tullut firmaan sijoituksina on mennytkin tolkuttoman hyviin henkilöstöetuihin, bileisiin ja PR:n, mutta oikein mitään varsinaista arvonluontia ei ole tapahtunut. Paljastuu myös että tätä kaikkea on peitelty rehellisyyden rajoilla kulkevalla luovalla kirjanpidolla. Kun homma räjähtää silmiin niin sijoittajat pääosin katoavat, suuria ja alati kasvavia kuluja ei pystytäkkään kattamaan kun sisään ei tule uusia sijoituksi eikä varsinaisia tuotteita ole saatu oikein ulos ainakaan suunnitellulla tai luvatulla tavalla. Lisäksi asiakkaat alkavat kyselemään missä luvatut tuotteet ovat.

Nyt toiminta pitäisi pystyä pääomittamaan ja opiskelukaveri tulee kyselemän pussit silmien alla, että takaisitko lainan yrityksen pääomittamiseen jotta saadaan tuotteet kehitettyä loppuun ja toimitettua asiakkaalle. Lainaa käydään kyselemässä, koska yksityiset sijoittajat eivät enää anna pääomaa ja osakkeen arvokin on romahtanut. Vakuuksia ei ole joten lainaakaan ei saa kuin tähtitieteellisellä korolla, paitsi jos on takaajia. Kaveri selittää tämän vähän siloitellen ja sanoo ettei tarvita kun tämä yksi laina, ollaan ihan pian pääsemässä tulorahoitukseen.

Nyt, takaistko tämän lainan? Mietit kuumeisesti että olet laittanut aika ison osan säästöistäsi osakkeisiin kohtuu hyvällä hintaa, ja vaikka välillä olit plussalla niin nyt potistasi on sulanut kolme neljänestä pois. Tekee kipeää ajatella että homma menee nurin ja menetät koko potin, eikä nykyisellä kurssilla tekisi myydä poiskaan koska siinä menee kaikki säästöt. Mietit kuitenkin että sitten olet vielä syvemmällä sopassa jos laina ei riitäkkään kulujen kattamiseen tai jos sijoittavat laittavat koko roskan myyntiin. Verojen maksun aikakin lähestyy ja verottaja voi hakea puljun konkurssiin jos ei kassasta löydy riittävästi rahaa.

Katselet kaveria ja mietit vakavasti, että jos nämä vesselit eivät ole tähänkään mennessä saaneet aikaa muuta kuin kuumaa ilmaa, niin mitenhän se tuotteiden toimittaminen nyt sitten oikeasti onnistuu. Onko se nyt joka tapauksessa menoa vai onko tämä ohimenevä markkinapaniikki ja korjaantuu sillä jos joku vaan jaksaa uskoa ja pääomittaa vielä hetken että lupaukset saadaan lunastukseen jolloin kaikki voittavat? Mietit myös sitä mitä tiedät yrityksen toiminnasta lehtijuttujen ja kuulopuheiden perusteella että hoitaako tämä toimiva johto jonka olet tavannut lähinnä juhlissa nyt oikeasti homman kotiin.  Entä bileisiin tottunut henkilöstö, nyt kun ilmainen loma on ohi, alkaako se puurtaa nyt oikeasti yhdeksästä yhdeksään tuotteita kasaan, vai alkaako avainhenkilöiden joukkopako pikkuhiljaa.

Tietysti syyt vararikon takana ja kehityspolut ovat euroalueen kriisitalouksissa kertaluokkaa monimutkaisemat kuin Riot Entertainmentin tapauksessa. Lisäksi tietysti seuraukset ovat potentiaalisesti eri mittaluokkaa jos kokonainen maa menee konkurssiin, kuin jos yksi yritys, mutta pohjimmiltaa minusta analogia pitää. Joku on ottanut liikaa riskiä, ja elänyt leveämmin kuin on ollut varaa ja tuottanut vähemmän kuin on luvattu ja väitetty. Molemmissa on minusta ydinkysymys: uskotko sinä että euroalueen kriisitalouksissa systeemi ei ole rikki, vaan kysessä on vain hikka markkinoilla? Vai onko nyt kuitenkin niin että kyseessä ei ole mikään Markkinoiden salajuoni, vaan valuvika alueen talouksissa, joka ei korjaannu vain heittämällä lisää rahaa koneeseen? Nimittäin jos kyseessä on tilapäinen häiriö, niin taatahan kannattaa, mutta jos kyseessä on perustavanlaatuinen vika, niin silloin pitkällä tähtäimelläolisi helpompaa leikata huonot palat pois unionista kuin homeet pois juustosta ja jatkaa elämää.

Miettikääpä sitä juhannuksenanne,

-K

Mitä iloa on elokuva-arvioista?

Viime aikoina olen kiinnitänyt huomion Helsingin Sanomien NYT-liitteen elokuva-arvioihin, joissa on johdonmukaisesti alkanut olemaan nuivia kommentteja lähes elokuvasta kuin elokuvasta, elliei kyseessä ole ns. laatu-draama tai poikkeuksellisen progressiivinen pätkä.

Esimerkkinä tulee mieleen taannoinen Black Hawk Downin (Isku Mogadishuun, 2001, ohj. Ridley Scott) arvio,en muista sanamuotoja mutta karkeasti sitä moitittiin epäsensitiiviseksi sodan ylistykseksi, joka ei ota huomioon ihmisten tunteita ollenkaan. Arvio taisi olla kaksi tähteä, joka kaiketi on asteikolla 1-5 jotakin välttävän tasoista. Olen BHD:n nähnyt joskus hurjassa nuoruudessa ja silloin pidin sitä muistaakseni erinomaisen viihdyttävänä kertomuksena, ja siksi katsoin sen nyt uudelleen sillä silmällä, että mitäs vikaa tässä nyt sitten olikaan. Kiinnitin huomiota siihen että minusta elokuvassa oli päin vastoin varsin helppo eläytyä henkilöiden tuntemuksiin taistelun tiimellyksessä, ja siihen miltä tuntuu kun on yksin parinsa kanssa vihamielisessä ympäristössä josta ei ymmärrä mitään ja kuka tahansa voi olla vihollinen, ja silti ympärillä on myös naisia ja lapsia. Lisäksi minusta tarina ja juoni olivat eheitä, siihen ei oltu ympätty liikaa sivujuonia, eikä venytetty turhaan vaan kerronta eteni jouheasti, hahmot kuten sanottua olivat kohtuullisen eläviä ja jopa vähän syvenivät loppua kohti. Eli minusta sanalla sanoen ihan hyvä leffa, kolme tähteä ehkäpä noin perushyvästä käyttöviihtestä.

Muualla elokuva on saanut myös aika kohtullisia arvioita. Metacriticissä 33 lehtiarviota aggregoituna ovat 74% suosiollisia ja 153 käyttäjäarviota antavat pisteet 7.9/10, samoin iMDB:ssä käyttäjäarvioiden keskiarvo on 7.7/10. Useimmat positiiviset arviot tulevat siitä miten elokuva kuvaa realistisen tuntuisesti sodan tunnelmaa, ihmisten tuntemuksia ja todellisen tilanteen sekavuutta taistelukentällä. Eli näemmä katsojien ja useiden (amerikkalaisten) kriitikoiden mielipiteet ovat reippaassa ristiriidassa NYTin arvion kanssa, keskiarvona ehkäpä jopa 3,5-4 tähteä hyvästä tarinan kuljetuksesta ja realistisesta kaupunkitaistelun kuvauksesta, ja siitä ettei ole sorruttu modernin sotaelokuvan kliseisiin.

Sitten mietin että mitä NYTin arvioija yritti oikein sanoa, ja kun oikein yritin etäytyä elokuvan melskeistä jäi mieleen, että ”vihollisten” hahmoja ei lähdetty suuremmin syventämään, vaikka vähän tausta valotettiinkin. Minusta se ei sikäli ole synti, että tarinan alkuperäinen kirjoittaja on amerikkalainen sotilas, eikä esim journalisti joka tuntisi Somalian paikallista kulttuuria ja sisäisiä jännitteitä, ja siksi on ihan hyväkin että kirjoittaja on tunnistanut rajoitteensa ja pitäytynyt siinä minkä tuntee. Muuten luultavasti mukaan olisi tullut asiavirheita ja elokuvasta olisi tullut ristiriitainen ja hajanainen. Lisäksi yksi keskeisiä draaman keino on esittää konflikti samaistuttavan päähenkilön ja toiseuden välille, ja siinähän leffa onnistuu viihdyttävästi. Minusta sitä ei kannata turhaan tulkita amerikkalaisen imperialismin merkiksi, vaan enemmänkin järkeväksi dramaatiseksi valinnaksi. En siis pysty tässä nyt näkemään suurtakaan rasismia, vaan enemmänkin tuo vastakkainasettelu on kerronallinen keino, klassinen dramaatinen jänite tarinan päähenkilöiden ja ”toiseuden” välillä, joka toistuu kertomuksissa kautta aikojen. Kaiketi jos arvaan oikein BHD:ssa kismitti arvioijaa se, että amerikkalaisittain The Man, tässä tapauksessa inkarnaatiossaan amerikkalaisena sotateollisena kompleksina, oli asetettu neutraaliksi tai positiiviseksi samaistumiskohteeksi, sen sijaan että olisi tutkittu miten ulkopuolinen interventio vaikutti entisestään rikkinäiseen tavallisen somalialaisen elämään, ja siten paljastettu jotain olennaista vallitsevan geopoliittisen asetelman perustavanlaatuisista vääryyksistä. Dokari tai elokuva joka kertoo Somalian sisäisitä valtajännitteistä ja siitä miten tavallinen ihminen elää klaanien ja ulkomaisten sotilaiden puristuksessa olisi sitten täysin eri elokuva, ja varmasti hyvin mielenkiintoinen sellainen.

Olen laajemminkin huomannut, että joillain toimittajilla on tapana etsiä onko elokuvissa tai muussa kuvattu  tarkoitushakuisesti jänitettä yhteiskunnan valtarakenteiden ja pienen ihmisen välillä. Joku voisi sanoa että se johtuu liian vahvasta Habermas-annoksesta liian nuorella ikää, mutta vakavasti puhuen tietyllä tapaa olen sitä mieltä että sellainen arvostelu ei palvele lehden lukijoita lukuun ottamata ”tiedostavinta” neljännestä kovin hyvin. Ehkäpä NYT elokuva-arvioihin pitäisikin lisätä erillisenä dimensiona ”progressiivisuus” jotta tämäkin aspekti tulisi katettua, jotta ihmiset voisivat informoituna valita progressiivia elokuvia, tai sitten viis veisata maailmapolitiikasta tai emansipaatiosta ja viihtyä television ääressä.

Tästä nyt voidaan tietysti olla sitten montaa mieltä, onko sillä merkitystä onko jonkun lehden arvio linjassa muiden kanssa, mutta ihan noin käytänön kannalta minusta on huonoa palvelua lehdeltä jos arvostelujen linja on epäjohdonmukainen ja ristiriidassa keskimääräisten katsojien arvioiden kanssa, koska se käytännössä tarkoittaa että arvio ei ole hyvä approksimaatio siitä miten ”hyvä” elokuva on. Tämä pohdita liittyy elokuva-arvioiden arviointiin siten, että jos mietitään miksi elokuva-arvioita ylipäänsä julkaistaan; olennaista on, että arviot kertovat jotain elokuvan soveltuvuudesta omaan makuun tai tasosta ylipäänsä siten, että katsoja voi tehdä informoidun valinnan ja viettää rajatun aikansa pääosin itselleen miellyttävän viihteen parissa.

Avainkysymys arvioinnissa sitten onkin ”hyvä missä mielessä ja minkä suhteen?” Elokuva voi olla toiselle hyvä siksi että se on viihdyttävä ja hauska, ja toiselle siksi että se on taiteellisesti korkeatasoinen. Lisäksi kuten RVT meille opettaa periaatteessa arviot ovat hyödyttömiä ellei arvofunktio ole jatkuva, eli kaikki elokuvat pitäisi sijoittaa samalle käyrälle niin että ne ovat samoilla kriteereillä arvioituna paremmuusjärjestyksessä.

Mitä tulee funktion jatkuvuuteen, niin suomessa ehkä keskeisin sokea piste olevan kotimaiset elokuvat: Esimerkkinä taannoin katsoin Arvottomat (1982, ohj. Mika Kaurismäki) kun se tuli televisiosta, ja se muistakseni sai NYTissä neljä tähteä. Odotin siis elokuvalta melko paljon, mutta jouduin sikäli pettymään että siinä ainakin juoni/tarina oli sekava ja jokseenkin hajanainen, täynnä epäuskottavia sattumia, ja hahmot olivat matalia ja stereotyyppisiä, ja lähinnä tiputtelivat tönkköjä one-linereita, vaikka joku niitä keksikin nimittää ”viattoman charmin täyteisiksi”. Minusta on jokseenkin vääryys että esim. vastaava road movie Hell Ride (2008, ohj. Larry Bishop), jonka lähinnä tuottajan perusteella erehdyin senkin tallentamaan, joka on tekniseltä toteutukseltaa aivan toista luokkaa saa yhden tai kaksi tähteä, kun yhtä onttouttaan kumiseva ja sekava raina jossa on vielä tönkömmät tyypit saa neljä tähteä siksi, että ohjaaja on sattunut syntymään johonkin maahan ja jonka leffan käsikirjoittanut sukulainen on vielä ehkä laukonut edistyksellisiä mielipiteitä (päihtyneenä) medialle.

Tästä päästään siihen, että kun asiaa oikein mietitään niin itse asiassa tuollainen yhden dimension tähtiluokitus on jokseenkin huono ja hyödytön arvio, koska yhteen arvosanaan sisältyy liikaa ristiriitaista informaatiota jolloin aggregoitu arvosana menetää merkitystään. Esim. BHD saisi helposti kolme tähteä, paitsi tietysti jos elokuvan progressiivisuutta arvioidaan niin silloin maksimissaan sen yhden. Näinpä ihan perus parannusehdotus olisi että elokuvien arvioissa voisi läpinäkyvästi esittää ainakin kahdet pisteet, yhden taiteellis-teknisestä toteutuksesta, eli miten eheä elokuvan tarina on, kulkeeko se jouhevasti, ja kantaako tarina loppuun asti; ovatko hahmot ja dialogi uskotavia, syvenevätkö ne; onko lavastus ja puvustus kunnossa ja uskottavaa; toimiiko kuvaus ja tukeeko se tarinan kerrontaa; sekä onko filmin ja ääniraidan tekninen taso riittävä. Erikseen sitten voisi tuoda kriteereinä elokuvan viihdyttävyyden ja sanoman syvyyden tai progressiivisuuden tai minkä nyt tahansa, sikäli kun nämä pystytään järkevästi pilkkomaan ja operationalisoimaan.

Elokuvan viihdyttävyys on kuitenkin syvästi henkilökohtainen asia, joka syntyy lähinnä henkilökohtaisten mieltymysten summana, joten se kannattaa ottaa joka tapauksessa suolan kanssa; toinen nimittäin pitää suunnattomasti esim kaurismäkeläisistä pienieleisistä ja synkkätunnelmaisista elokuvista, ja toinen amerikkalaisista ylisaturoituneilla väreillä kuvatuista pilvikomedioista. Itse olen menestyksellä viihtynyt kaikenlaisten elokuvien parissa Black Hawk Downista Black Swaniin, ja Superbadistä Citizen Kaneen, mutta toki vähän eri mielentilassa. Niinpä viihdyttävyyttä enemmän kanattaisikin varmaan arvioida elokuvan sopivuutta genreensä, ja sen tuoreutta genren sisällä, koska myös seitsemäs samanlainen raina alkaa olla puuduttava. Minusta esim juuri yllä mainittu Hell Ride oli mainiosta teknisestä tasosta ja genren mukaisella tyylitajulla toteutetuista puitteista huolimatta varsin huono elokuva, koska se oli varsin kaavamainen ja tylsä. Säännöllisesti parhaat elokuvat ovat sellaisia jotka ovat teknisesti moitteettomia, ja onnistuvat tuomaan jonkin uuden elementin tai käsittelytavan aiheeseensa ja/tai genreen, sanalla sanoen niillä on joku kontribuutio, oma erinomainen ja uusi lisä omaan genrensä ja elokuvataiteeseen. Tätä tosin täytyy jonkun verran arvioida omassa historialisessa kontekstissaa, mutta toisaalta hyvä elokuva seiso omilla jaloillaan myös myöhemminkin.

Mitä tästä pohdinnasta siis kostutaan kokonaisuutena? Pontena on, että minusta pohjimmiltaan elokuvien arvioissa tulisi kehittää läpinäkyvyyttä ja informatiivisuutta, ensimmäisenä ehkäpä erottamalla elokuvan tekninen ja taiteellinen laatu, sen kontribuutio elokuvataiteeseen ja elokuvan soveltuvuus ihmisen maailmankuvaan toisistaan. Tämä parantaisi palvelua huomattavasti ja mahdllistaisi itselleen kiinnostavien elokuvien valinnan.

Nähdään hopeisen kankaan äärellä

-Kartturi