Pakinaa pyöräilystä

Muinoin kirjoittelin jutun polkupyöräilystä Hollantilaisella näkökulmalla. Sittemmin olen ehkä hieman hurahtanut siihen hommaan ja myynyt vanhan uskollisen lukioajoista seuranneen herrainpyörän ja monistanut sen maastopyörään ja cyclocross -pyörään. Varustehifistelyn ohessa olen ehtinyt kaikesta huolimatta myös ajaa muutaman kilometrin ja niistä jokusen myös nyttemmin pääkaupunkiseudun liikenteessä. Näistä nousee parin pennin edestä ajatuksia joita nyt jaan tässä ja peilaan samalla tänäkin syksynä vellonutta keskustelua pyöräilystä.

Ensimmäisenä keskustelussa on tietysti tunnistettava, että sitä käyvät ilmeisesti yhtäaikaa ihmiset jotka eivät juuri pyöräile ja sitten himopyöräilijät joita hiemän tölväisin edellisessa jutussa. Tästä johtuen puhe on tietysti niinkuin kiskoisi kipeää hammasta irti. Merkittävin väärinymmärrys minusta tuossa keskustelussa on, ettei polkupyörän luonnetta kulkuvälineenä oikein ymmärretä. Kaiketi varsinkin ihmisillä, jotka eivät pyöräile juurikaan, tulee mieleen kuinka Miina köröttää konkelilla kirkkoon. Tästä versoaa tietenkin käsitys siitä että ei polkupyörillä tarvitse olla mitään liikennejärjestelyjä, koska sehän on itse asiassa sama kuin jalankulkija, mutta siinä on vaan se häkkyrä haitalla.

Entä mikä tuo mystinen polkupyöräilyn luonne sitten on? Jos ei nyt mennä mihinkään mystikan puolelle, aloittaa voisi siitä että tunnistetaan että fillari on enemmän kuin mopo tai moottoripyörä liikenteessa, erityisesti kaupungin ytimessä. Ja itse asiassa ainkain Helsingissä asia onkin jo tunnistettu liikennesuunnittelun periaatteissa.  Sillä erotuksellä, että fillaristeja on tietenkin erikuntoisia ja -taitoisia, joten olisi (itse-) petosta väittää että kaikki pyöräilijät pystyisivät sotkemaan liikenteen virrassa sujuvasti, esim. en minäkään pysty kuin hyvänä päivänä. Ja kuitenkin usein hitainkin pyöräilijä on häiritsevän nopea käyttäessään jalkakäytävää. Otan esimerkin: esim. minulla, ylipainoisella toimistotyöntekijällä joka on alkanut liikkua puoliaktiivisesti yli kaksikymppisenä, keskinopeus 10km työmatkalla on vajaa 20km/h ja huiput mukavassa myötätuulessa ja avuliaassa alamäessä saattavat olla tuossa 60km/h tuntumassa. Lenkillä olen hyvänä päivänä heittänyt parikymppiä tuollaisella liki 30km/h keskarilla. En kirjoita tätä kehuakseni, vaan kuvittaakseni sitä että mikä on ’normaali’ nopeus polkupyöräilijälle joka fillaroi omaksi ilokseen eikä ole mitenkään huippukunnossa.

Tästä todelisuuden ja käsityksen välisestä kontrastista seuraa tietysti se erikoinen sävy joka tässä keskustelussa on varsinkin kommenttipalstalla. Polkupyöräilijä on nähtävästi melkoinen paaria. Tuolla Lauttasaaren-Ruoholahden seudulla on ollut joku ystävällinen kulkija joka ilmeisesti tarkoituksella levittelee nastoja tielle jotta pyörän kumit puhkeasivat. Taustalla voi olla että jalankulkijat kokevat pyöräilijöiden olevan vaaraksi ja ajavan liian kovaa kevyeen liikenten väylillä. Näinhän se voi olla, kun varsinkin kaupungissa väylät ovat ahtaita ja täynnä tolppia ynnä muuta. Ja siksipä useissa paikoissa jalkakäytävä onkin nimen omaan jalkakäytävä, mistä ehkä keskeisin esimerkki on yksi Helsingin pääteistä, Hämeentie, jossa jalkakäytävä tosiaan on jalkakäytävä ja pyöräilijöiden pitäisi ajaa ajoradalla. Siihen ei voi sanoa kuin että kehotan jokaista liikennesuunnittelija ja muuta henkilöä, joka on miettinyt että eivät ne mitään pyöräkaistaa tarvitse, starttaamaan Arabiasta ja ajamaan Hakaniemeen tuon siivun vaikka puoli yhdeksän aikaan arkiaamuisin, ja sitten kertomaan mielipiteensä kun kädet lakkaavat vapisemasta.

Ja mitenkä tämä liittyy liikennejärjestelyihin? Ja sitten niistä varsinaisista liikennejärjestelyistä. Ensinnä tohtisin sanoa, että pyörälijälle sellaisia järjestlyitä joita ei pysty kolmen kympin vauhdista seuraamaan, ei ole olemassakaan. Viitaten edelliseen juttuun, jokainen pysähtyminen ja kiihdytys maksaa hikeä ja kyyneleitä, joten jos homma alkaa nykiä niin pyörän selässä turhautuu hyvin nopeasti ja alkaa ajella miten sattuu huvittamaan. Niin se vain menee. Otan toisen esimerkin: yrittäkääpä lähteä raskaan työpäivän jälkeen nälkäisenä Kiasmalta Taka-Töölöön pyörällä ja näette miten pyöräkaistaa vaihtaa puolta, loppuu, ja tekee mitä sattuu. Aja tässä sitten turvallisesti ja suututtamatta jalankulkijoita ja autoilijoita, mahdollisesti yhtäaikaa. Ja mitä tulee turvallisuuteen, oletteko koskaan mietineet mitä tekee esim. 60 kiloiselle naiselle kun 130 kilogrammaa miestä ja  konetta mäjähtää kylkeen reilua kolmea kymppiä? Minä olen, mutta yritän sitä välttää. Tästä näkökulmasta liikennevirtojen erottaminen  parantaa kaikkien turvallisuutta ja viihtyvyyttä.

Toinen on sitten että myös autoilijat ja jalankulkijat, erityisesti jalankulkijat itse luovat vaaratilanteita. Kun ajatte fillarilla kaupungissa niin näette itse miten ihmiset hortoilevat sekavassa brownin liikkeessä kevyen liikenteen väylillä, pysähtelevät juttelemaan tai ihmettelemään rakennuksia varoittamatta keskelle väylää, pitävät kokouksia risteyksissä ja kääntyvät eteen edes vilkaisematta olan yli. Vaikka toisin voisi luulla, niin tässä ei ole mitään suurempaa säännönmukaisuutta, eikä tylyn muita huomioimaton kävelykäytös rajoitu mihinkään ihmisryhmiin. Pyöräilijöitä sytetään säännönmukaisesti siitä että ajeteen sen minkä ”pakaroista lähtee” ”täysillä” ja ohitetaan ”sentin päästä”, mutta väittäisin että noin kolme neljästä arjen läheltä piti -tilanteesta vältetäisiin jos myös jalankulkijat tiedostaisivat muunkin kuin silmien takana olevan maailman ja liikkujat. Helpostihan niitä sentin päästä ohituksia tulee kun edessä kulkeva jalankulkija yhtäkkiä muuttaa suuntaansa kuin taikaiskusta.  Tuolla yllä viitatussa keskustelussa mm. eräs vanhempi moitti että hänen lapsensa ohitetaan pyörällä metrin päästä. Minä kysyn että mikäs ongelma se sitten on, ohitetaanhan autollakin viittäkymppiä ja yli niin että peilien väliin jää ehkä metri? Hommahan perustuu keskinäiseen luottamukseen ja siihen että jalkakäytävä tai kevyen liikenteen väylä ei ole leikkikenttä, kokosutila tai olohuone, vaan kulkutie jonka turvallisuudesta ja sujuvuudesta kaikilla on yhteinen vastuu. En tarkoita, että kaikkien pitäisi kumartaa pyöräilijöitä, vaan sitä että kaikkien liikkujien olisi syytä kunnioittaa toisiaan, käyttää väylän oikeaa laitaa, liikkua määrätietoisesti suorissa linjoissa ja signaloida aikeistaan, jolloin kaikilla olisi mukavampaa.

Sitten on tietysti se argumentti, mikä taannoin taisi olla myös ladottuna HS:n mielipidesivulla, että eihän sitä aina tarvi ajaa kahtakymppiä. No, se on periaatteessa ihan totta, mutta sittenhän sitä aivan hyvin voisi kävellä töihin, tai ajaa autolla. Ja voisihan sitä autollakin ajaa aina kolmeakymppiä niin ei ainakaan satuisi mitään. Mutta, juurikin liikennejärjestelyjen ansiosta meillä on mahdollisuus parantaa elämän sujuvuutta ja mahdollistaa turvallinen autoilu myös nopeammin kuin kävelyvauhdilla, miksei siis pyöräilyä.

Nyt kun olen aikansa nuputtanu tilanteesta, niin mitä tälle pitäisi sitten tehdä? Pyöräkaistojen rakentaminen tai muu liikennevirtojen eriyttäminen ja selkeyttäminen varmaankin on, jos ei helppi, niin tietyllä tapaa selkein tapa hoitaa asiaa. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että perusvaatimus mille tahansa järjestelylle on, että se olisi opastettu ja optisesti ohjattu niin että pyöräkaistaa pystyy seuraamaan vauhdissa. ’Vauhdissa’ siis tarkoittaa myös niitä tilanteita kun rajoituksen puitteissa mittarissa on 40-50km/h ja syke on yli 160. Käytännössä tämä tarkoittaisi yhtenäisiä ja jatkuvia pyöräkaistoja jotka eivät turhaan vaihda puolta ja katkea miten sattuu. Mallia voisi ottaa esim Hollannin Delftistä. Samasta paikasta on kotoisin myös ajatus, että raitiovaunut ja bussit voisi liputtaa  samalle joukkoliikennekaistalle. Esim. Hämeentiellä ja Mannerheimintiellä kaikki voittaisivat jos bussit ja raitiovaunut kulkisivat omaa kaistaanasa, henkilöautot omaansa ja pyöräijät omaansa. En nyt ihan kehtaa lyödä vetioa, mutta veikkaisin että tien kapasiteetti kasvaisi ja turvallisuus paranisi.

Vaikeampi asia on sitten asenteiden muokkaus. Nimittäin polkupyöräilijöiden pitäisi myös päästä paarian asemasta tunnustetuksi osaksi liikennettä. Onneksi ei ole kokemusta, mutta yleinen asenne näyttää olevan niin että jos pyöräilijää tölvitään, niin että fillaristi on itse sen verran hereillä että vältää vammautumisen tai kuoleman, niin juttu on sen verran vähäinen ettei siihen kannata yhteiskunnan varoja tuhlata. No, ehkä siellä oikeusasteissa on tietysti isompiakin juttuja ja ihan ruuhkaksi asti, mutta ikävän viestinhän tämä lähettää. Ikäänkuin tapon yrityskin olisi mitätön juttu jos yrittäjä sattuu olemaan sen verran rähmäkäpälä astalon kanssa ettei saa aiottu uhria hengiltä. Hollannissa esim fillaristit ovat tunnustettu ja arvostettu osa liikennettä, ja kuka tahansa uskaltaa ajaa merkittyö pyöräkaistaa vaikka kuinka bussi tai rekka jyräisi vieressä, koska molemmat osapuolet tunnistavat toisensa oikeudet ja velvollisuudet. Tämä vaatii tietysti vastuuta myös pyöräilijöiltä. Toisaalla on ehdotettu esim. suojatiesäännön valvontaa yhtenä keinona parantaa turvallisuutta kokonaisvaltaisesti ja se voisi olla yksittäisenä toimena kovin tehokas. Veilä kun tähän lisäisi että polkupyöräilijä on tasa-arvoinen autoilijan kanssa liikenteessä, ja jos joku vielä ehtisi valvomaan niin kyllähän se siitä.

Sitten tietysti liityntäparkkien ja vuokrapyörien tarjonna lisääminen voisi olla suotuisa toimenpide. Esim. Brysselissä, Ljubljanassa ja melkein nyt missä vain muualla kuin Suomessa on luotu pantillinen ja edullinen vuokrasysteemi jossa voi lainata ja palauttaa fillarin tarpeen mukaan. Esim rautatientorilla olisi todella paikallaan pyöräparkki joka palvelisi Kaisaniemen metroasemaa ja päärautatieasemaa ja mahdollistaisi asioinnin näppärästi. Sama tietysti voisi toimia Sörnäisten ja Ruoholahden metroasemalle. Vuokrapyörät myös toisivat käyttöä (toivottavasti) parannetuille liikennejärjestelyillä.

Ja onhan näitä varmasti muitakin, en minä ole ensimmäinen joka näitä asioita on ajatellut ja ehdottanutkin. Hyvä kysymys on, että mikä tulppaa uudistukset? Jos nyt vähän kärjistää niin tietysti iso vaikutin on että pyörällä liikkuvat stereotyyppisesti nuoret, naiset ja propellihatut joilla ei ole muita ystäviä kuin muut pyöräilyyn hurahtaneet propellihatut. Näistä vain viimeksi mainitut suhtautuvat asiaan niin tunteenomaisesti että viitsivät yrittää mitään, mutta heitä ei kuunnella koska he lähinnä saarnaavat vain toisilleen. Ja tietysti myös se, että tämäkin on taas kilpistynyt etupiirien väliseksi köydenvedoksi.

Patin ratkaiseminen edellyttäisi, että edut kaikille tien käyttäjille voitaisiin näyttää toteen riittävästi, minkä nyt pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Varsinkin kun puhutaan ilmastotavoitteista, niin luulisi että pyöräilyolojen parantaminen olisi helpoimpia tapoja laskea päästöjä ja purkaa ruuhkia sitten julkisen liikenteen palvelun parantamisen ohella. Joukkoliikennekaistojen rakentaminen sisääntuloväylille yllä kuvatulla tavalla luultavimmin parantaisi palvelua kaikille tienkäyttäjille. Lisäksi pyöräilykaistojen rakentaminen ja selkeyttäminen parantaisi myös kevyen liikenteen turvallisuutta ja sujuvuutta.

Ja lopuksi tietysti on asioita joita polkupyöräijät itsekin voivat tehdä, alkaen siitä että pidetään pyörät ja valot kunnossa, käytetään heijastimia ja annetaan itse esimerkkiä liikenteessä. Erityisesti muistiksi itselleni, totean uudelleen että vastuu liikenteen sujuvuudesta on viime kädessä liikkujilla, katsellaan siis ympärillemme, käyttydytään loogisesti ja luottamuksen arvoisesti, näytetään suuntamerkkiä ja huomioidaan muut tienkäytäjät, ja käytetään niitä pyörkaistoja mitä on. Ja ei ole pakko välttämättä yrittää änkeä Hämeentielle ellei nimeen omaan ole sinne asiaa, kun rantatiellä on varsin hyvä tila pyöräillä.)

Rullaillaan,

-K

Mainokset