Sinappikeittoa Zaandamista

Tällä kertaa Kartturin keittiössä valmistuu liemiruokaa. Nimitäin ihastuin tuossa työmaaruokalassa sinappikeittoon, paikallisittain (Zaanse) Mosterd Soep. Syystä toisesta siis vaikuttaisi, että keitto on keksitty Albert Heijnin kotikaupungissa Zaandamissa, Amsterdemista pohjoiseen tai luoteeseen IJmeerin rannikon tuntumassa.

Tavoitteenahan meillä tosiaan on tai oli saada aikaan kermaisen pehmeä ja paksu, pehmeästi sinapin makuinen keitto. Tähän pääsemiseksi löysin muutamankin reseptin perusreseptiä. Ensimmäisenä tarttui onkeen hyvin suoraviivainen, oikotie onneen -tyyppinen resepti joka näyttää olevan toistettu ympäri nettiä useammassakin paikassa, ja sitten parikin vähän monimutkaisempaa ja perinteisemmän oloista reseptiä. Perusresepti lyhykäisyydessään on siis sellainen, että otetaan ainekset eli lihalientä, sulatejuustoa, hapankermaa sekä karkeaa sinappia, yhdistetään ainekset kattilassa, kiehautetaan ja suurustetaan.

Käytin kuitenkin pohjana mukaillen yhtä noista monimutkaisemmista, koska en halunnut elämän olevan liian helppoa. Seuraavassa siis noin litran eli neljän reilun annoksen ohje. Valmistus alkaa sillä, että otetaan isohko sipuli tai vastaava määrä purjoa ja kuullotetaan öljyssä tai voissa kattilassa. Kun sipuli on pehmennyt, niin mukaan lisätään kaksi ruokalusikkaa dijon-tyyppistä sileää sinappia  ja lisätään varttia lihalientä. Ohjeessa puhuttiin kahdesta liemikuutiosta, mutta aika napakka suola syntyi jo yhdelläkin, joten kehotan varoivaisuuteen.

Tässä kohtaa myös reseptit alkavet erota toisitaan, ja tässä nyt asian hämmentämiseksi kertoilen myös näistä sivupoluista. Nimittäin sipulin kuullottamisen yhteydessä voi kaukonäköisesti tehdä rasvasuuruksen ja lisätä hyväksi katsomansa määrän jauhoja, esim 2-4- ruokalusikkaa kattilaan sekä esim. timjaminoksia ja laakerinlehden.

Kuitenki tässä perusjuonena olevassa reseptissä juju on, että suurustus tapahtuu keittämällä liemessä pari jauhoista perunaa. Ohjeen mukaan soosi kannattaa ajaa sauvasekoittimella pehmeäksi, mutta itse jouduin tyytymään kauhalla survomiseen ja onnistui se niinkin, tosin rakenteesta ei tule sitten sellaista samettisen pehmeää. Käytti perunaa tai jauhoja, niin halutun rakenteen ja paksuuden saavuttamisen jälkeen keitto alkaakin olla viittä vaille valmis. Se viimeistellään kahdella ruokalusikalla karkeaa sinappia, mieluusti zaanilaista tietysti, pikkupurkilla hapankermaa ja reilulla sadalla grammalla sulatejuustoa tai juustoraastetta. Jos lähikaupassa ei nyt satu olemaan tuota Zaanse Schansin museotuulimyllyllä jauhettu asinappia, niin tuo zaanilainen karkea sinappi muistuttaa skoonelaista missä sinapinjyviä kelluu valtoimenaan. Tuo smeerkaas mitä käyttelin muistutti melko elävästi olympiaa tai koskenlaskijaa, mutta jos haluaa olla oikein alkuperäinen niin zaanilaiseen sinappikeittoon kai kuuluisi juustoksi zaanlander.  Lopuksi tarkistetaan maku, tarvittaessa maustetaan pippurilla ja suolalla, sekä sinapilla.

Ranskankerman ja juuston voi korvata tämän reseptin mukaan myös suoralla kermalla ja kuivalla valkoviinillä, tai toisen version mukaan pelkällä pikku lirauksella kermaa.

Taiteen sääntöjen mukaan keitto tarjoillaan rapeiden pekonikuutioiden ja tuoreen voidellun leivän kanssa. Päälle voi silputa keväsipulia tai ruohosipulia tai persiljaa.

Itsearviointina toteaisin, että keitto onnistui noin puoliksi ensimmäisellä yrityksellä. Nimittäin tuolla määrällä hapanpanmaitotuotteita ruuasta on hankala saada pahaa, mutta rakenne jätti toivomisen varaa ja suurustus olisi ollut eduksi. Eli tässä kohtaa vaivannäöstä ei varsinaisesti palkittu vaan vastaava herkullisuus olisi varmaan saavutetti vähemmällä puuhastelulla tuota ykköstyypin oikotiereseptiä noudattamalla. Myös tuo sinapin ja ranskankerman yhdistelmä oli vähän terävämpi kuin olisin ehkä toivonut, joten kannattaa harkita kerman lirauttamista keitokseen hapankerman sijaan. Kannattaa myös ehkä miettiä, että jättääkö kerman kokonaan pois jos käyttää juustoa ja toisinpäin.

Ei muuta kuin suut sinapille

-Kartturi

Sinappikeitto ja teemaan sopivat sinappiset juustoleivät
Sinappikeitto ja teemaan sopivat sinappiset juustoleivät
Mainokset

La Chouffe

Inspiraatiotauon jälkeen olutrintamalla on vuorossa Belgialainen Ardennien ihme La Chouffe. La Chouffen on genreltään biere blond d’Ardenne, eli kaiketi vaalean alen variantti. Olutta oli tarjolla vain kolmen vartin lestissä, mutta menköön juhannuksen kunniaksi.

Väri on alelle sopivasti lievästi samea ja oranssin sävyinen. Vaahto on runsas ja isokuplainen. Tuoksu on lievästi hedelmäinen tai mausteinen.

Suutuntuma on hapokas ja se vaihtuu lievästi kirpeäksi ja happamaksi vartaloksi. Maku on kirpeän virkistävä, mutta ei kovin vahva. Jäkimaussa on lievää katkeruutta ja korianteria. Pullon edetessä hapokkuus pysyy määräävänä vaikutelmana, mutta lievästi mausteinen jälkimaku korostuu tavalliseen tapaan.

La Chouffe on varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Maussa on samoja elementtejä kuin taannoisessa valkoisena viikonloppuna läpikäydyssä vehnäolutkatraassa, mutta maku taittuu kuitenkin vahvasti lagerin suuntaan. Mielenkiintoinen tuttavuus.

3/5 ”hyvä”

la.chouffe

Patojen äärestä

Kuten olenkin kirjoittanut, Hollantilaiset kaiketi perinteisesti pitävät padoista ja muhennoksista. Stamppot on jonkinlainen standardi, mutta sen lisäksi toinen muhennos, Hutspot, on noussut erikoisasemaan. Tarinan mukaan ruokalaji keksittiin 80-vuotisen sodan aikana Leidenin piirityksessä. Piirityksen ahdistamat hollantilaiset mursivat padot ja pengermät jotta kapunkia ympäröivät tasangot tulvisivat. Suunnitelma ei aluksi ottanut toimiakseen, mutta lokakuun 2. ja 3. 1574 myrsky nosti tulvan joka pakotti piirittäjät ottamaan leirinsä ja lähtemeään. Kertoman mukaan espanjalaiset pötkivät pakoon niin nopeasti, että ateria jäi kesken, ja Leidenia vapauttamaan tulleet hollantilaiset löysivät tähteelle jääneet porkkanamuusit.

Lisäpontta voiton tai kapinan symbolina hutspot sai 2. maailmansodan aikana koska juureksia voitiin kasvattaa miehittäjiltä piilossa ja joka tapauksessa porkanamuusin väri on oranssi, joka on siis myös Oranje-Nassaun kuningashuoneen vaakunaväri ja Hollannin kansallisväri.

Komeasta historiasta ja vahvasta symboliikasta huolimatta resepti on, jos mahdollista, entistä suoraviivaisempi. Perusainekset ovat sipuli, porkkana ja palsternakka tai peruna. Ollenkin että peruna alkoi yleistyä euroopassa vasta myöhemmin, huolimatta siitä että kasvi oli ainakin jossain päin europpaa tiettävästi tunnettu jo Leidenin piirityksen aikaan, niin palsternakka on ilmeisesti se historiallisesti oikeampi aines. Uskoakseni pottu palvelee varsin hyvin lisäämällä tärkkelystä keitokseen.

Perusresepti on sellainen että otetaan 1 osa sipulia, 2 osaa palsternakkaa tai perunaa ja 3 osaa porkkanaa. Kuoritaan ja pestään, keitetään vähässä vedessä johon lisätään suolaa tai liemikuutio. Kun juurekset ovat pehmeitä puolen tunnin tai tunnin jälkee, tulosta ei varsinaisesti haittaa jos muutenkin muusattavat ainekset livahtavat ylikypsäksi. Osa liemestä kaadetaan pois ja keitos muussataan maun mukaan hienommaksi tai karkeammaksi ja maustetaan suolalla ja nepillä voita. Hienosäätönä nesteen voi korvata maidolla ja mausteeksi voi lisätä vaikkapa pekonia.

Itse asiassa peinteisin tapa tehdä hutspotia lienee yhdessä klapstukin kanssa, niin että pataan mätkäistään kimpale naudan rintaa ja sitä haudutetaan kolmisen tuntia, jolloin juurekset lisätään puolta tuntia tai tuntia ennen lihan kypsymistä ja muusataan erikseen. Klapstukin puuttuessa hutspotin kanssa voi nauttia mausteista makkaraa kuten rookworstia ja omenasosetta sekä joka paikkaan sopivia suolakurkkuja.

eikun padat porisemaa

-K

Hutspot mit Gekookte worst ja pari lättänää krokettia alá paistinpannu
Hutspot mit Gekookte worst ja pari lättänää krokettia alá paistinpannu

Puhetta puutarhakaupungista

Viihtyisää kaupunkikuvaa Rotterdamin malliin
Viihtyisää kaupunkikuvaa Rotterdamin malliin

Tuossa taannoin pohdin, että yllättävän hyvin Suomen Texasista kotoisin oleva poika on kotiutunut Euroopan tiheimmin asutulle alueelle. Siihen toverit sitten totesivat, kieli poskessa, että onhan se varmaan mukava kun lähikauppaan ei ole ku 100m ja siellä on tuotevalikoimassa jopa kahta leipälajiketta, vaikka ilman laatu on sama kuin junan tupakkakopissa ja alakerrassa humpataan joka yö viiteen asti. No näinhän sitä ajattelisi, mutta asia ei tunnu olevan ihan niin yksinkertainen . Tuon keskustelun jälkeen heräsin pohtimaan vähän tätä paikallista kaupunkirakennetta ja siitä pari huomiota tässä postissa.

Jos palataan tuohon kotiutumiseen, niin ensinnäkin nimen omaan tässä Delftissä väestön tiheys ei ole mitenkään spektaakkelimainen. Jossain totesin että Delft on Hollannin Lappeenranta, siinä mielessä että tämä on suhteellisen pieni kaupunki jossa yliopisto on merkittävä paikallinen työllistäjä. Delftissä on ympärillä myös luontoa ihan kiitettävästi, samaa luokkaa kuin Espoossa ellei peräti Riihimäellä, mutta jos ihan aitoa korpimetsää hakee niin Ardennien vuoristo tuolla etelä-Belgiassa taitaa olla lähin. Joka tapauksessa nimen omaan Delftissä asuminen ei poikkea suomalaisesta kaupungista kovinkaan merkittävästi asutustiheyden tai muunkaan suhteen. Tosin analogia Lappeenrantaan ontuu sikäli, että Lappeerantaa ympäröivät kaupungit eivät ole paljon sen kummempia kuin Lappeenrantakaan, suur-Haag tai Rotterdam taitavat asuttaa enemmän kuin Joensuu, Kuopio Lahti ja Kouvola yhteensä, ja molempiin on vartin junamatka sen tunnin tai kolmen veivaamisen ja vaihtojen jälkeen.

Kaupunkirakentamisen pohtiminen sai lisää polttoainetta kun kävin Rotterdamissa arkkitehtuuri-instituutissa ja myöhemmin Rotterdamin historiallisessa museossa. Molemmissa näyttelyissä varsin hallitsevana esiintyivät asuntoprojektit. Sotien jälkeen jälleenrakennus ja teollisuuden käynistyminen vaativat täälläkin huomattavan määrän uusia asuntoja tuhottujen tilalle ja muutenki maalta ja muualta kaupunkeihin virtaavien ihmisten asuttamiseksi. Erityisesti Rotterdamissa asia on pinnalla koska kaupungin keskustasta pommitettiin merkittävä osa sileäksi aika pian länsirintaman avauduttua vuonna 1940.

Ensimmäinen reaktio tähän muuttoliikkeeseen on tainnut olla ympäri maailmaa rakentaa nopeasti paljon uusia asuntoja. Varsinkin amerikoissa ”housing projecteja” eli jättimäisiä viime vuosisadan puolivälin kieppeillä rakenttettuja ihmisvarastoja, joita suomessa lähiöksi kutsutaan, on moitittu siitä että ne aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Aiheesta onkin taas kirjoitettu sitten hyllymetrejä joten en työnnä lusikkaani nyt siihen soppaan, mutta toistan jossain kuulemani varsin insinöörijärkisen havainnon, että asumisen tiheys on suorassa suhteessa sosiaalisten ilmiöiden intensiteettiin; ahtaissa paikoissa asiat tiivistyvät. Vaikuttaisi noin intuitiivisesti, että nämä kyseiset lähiöt ovat myös olleet omiaan antamaan huonon mielikuvan kaupunkiasumisesta.

Avaruusajan rakentamista Pendrectissä
Avaruusajan rakentamista Pendrectissä

Alankomaissa ryhdyttiinkin pohtimaan asumisen yhteiskuntarakenteellista ulottuvuutta varsin varhain. NAi:n näyttelyssä käytettiin Rotterdamin Pendrechtiä esimerkkinä tälläisestä sosiaalisesta suunnittelusta. Uusille alueille alettiin varsin varhain, siis 1950-60 -luvuilla, rakentamaan moduleja jotka koostuva kaikenlaisista asunnoista, omakoti- ja paritaloista erikorkuisiin kerrostaloihin samassa pihapiirissä. Lisää kuvamaterialia vertailussa Pendrect ennen ja nyt.

Miten Pendrecht liittyy sitten kotiutumiseen? Sitä minäkin vähän mietin, mutta tavalliseen tapaan vein asian sitten pohdinnassa abstraktimmalle tasolle. Nimittäin siihen että kaupunkisunnittelu on ihan kaupunkilaisjärjellä ajatellen kompromissi korkeuden, leveyden ja tiheyden välillä. Olen tässä llut havaisevinani, että Alankomaissa on monissa osin onnistuttu tekemään varsin hyvä kompromissi tilankäytössä. Toisin kuin voisi luulla niin asukastiheys ei ole edes maalaispojalle mikään kynnys jos kaupunkisuunnittelu on järkevää. Kun rakennetaan ylöspäin eikä pelkästään sivuille niin kallis tonttimaa tulee käytettyä hyvin ja väliin mahtuu vähän vihreitäkin kaistaleita. Noin kaupunkilaisjärjellä ajatteliin, että tässä  on myös yksi syy siihen miksi Alankomaissa on toimiva julkinen liikenne, koska on mahdollista tehdä hallittavan mittaisia reittejä joiden varrelle sattuu sen verran asukkaita että vuorot kannattaa suorittaa. Ja samalla väentiheys mahdollistaa myös kivijalkakakauppojen olemassaolon, koska kävijöitä kauppoihin riittää myös kaupungin tai kaupunginosan keskuksen ulkopuolellakin. Ja uskoakseni tämän on mahdollistanut aika paljon juuri se, että vanhojen keskustojen ulkopuolella ei ole arasteltu lisätä tiheytta kasvattamalla korkeutta.

Puutarhakaupunkia kerrakseen
Puutarhakaupunkia kerrakseen

Noin asumisen kannaltakin on uskoakseni melko sama asua 5 tai 15 kerroksisessa talossa, naapureita vain on korkeammassa vähän enemmän. Itse muutin kolmesta kerroksesta 17 kerrokseen eikä se ole varsinaisesti muuttanut elämää mitenkään. En ole myöskään omien silmien todistuksen jälkeen kovin vakuuttunut että korkeat talot olisivat suurikaan kaupunkikuvallinen haitta, esimerkiksi tässä Delftin eteläisessä kaupunginosassa on vierekkäin kolmekin yli 15-kerroksista taloa ja uusia noin kymmenkerroksisia nousee tuohon viereen, mutta eipä tuo nyt suuremmin silmää häiritse ja joka väleihin on muistettu jättää myös niitä pihoja ja puistojakin. Ja näkyväthän pihlajamäen 5-kerroksiset talot kallion päältä kauemmas kuin Leppävaaran Cirrus.

Puutarhakaupungin puolesta

-Kalle

Juuston kotikaupungissa

Goudan ylpeys Stadshuis
Goudan ylpeys Stadshuis

Viikonlopun jaloitteluna käväisin vaihteeksi vähän pidemmällä, siellä mistä juusto on kotoisin, eli Goudassa. Goudan kaupunki on yksi vanhoja mahtavia kauppakeskuksia. Kaupunki on perustettu joskus 11. vuosidan alkuhämärissä ja kaupunkioikeudet on luovutettu samoihin aikoihin kuin delftille, 1272 . Goudalla on lievästi samalainen historia kuin Delftillä, sillä kaupunki sai todellisen kasvusysäyksen kun Oude Rijn, siis Reinin vanha uoma yhdistettiin Gouwe-jokeen ja sitä kautta Hollandse IJ-jokeen kanavalla ja sitä kautta syntyi reitti Flanderista ja Ranskasta itämerelle. Kanavan suuta vartioimaan perustettiin linnoitus ja siihen kehittyi siis siis Goudan kaupunkikin. Goudan loistonaika ilmeisesti ajoittuu tuonne 1500-luvun puolivälin paikkeille mistä histoiallinen kaupungintalo ja kirkko ovat kotoisin. Wikipedia tietää kertoa että rutto ja vaikeudet puraisivat Goudaa useampaan kertaan 1500-1600 luvuilla ja kaupunki pääsi jaloileen vain hetkeksi ennen luisimista kurjuuteen 1700 luvulla. Enne 1900-luvun teollistumista Gouda oli Hollannin köyhimpiä kaupunkeja.

Toinen ylpeys De Waag
Toinen ylpeys De Waag

Goudan mahtavuus on historiallisesti perustunut kaupankäyntiin ja nimen omaan ympäröivän maaseudun tuotteiden kuten juuston markinointiin ja välitykseen. Tärkeänä monumettina onkin de Kaaswaag, eli vaaitustalo jossa maksua vastaan tehtiin virallisia punnituksia. Juuston ohella Goudassa oli kuuluisa vohveleista, de echte Goudse Stroopwafels, ja sattumalta samoin samoin kuin Delft, keramiikasta jossa erikoisuutena oli savipiiput, palttinasta ja oluesta. Nykyisin on jäljellä lähinnä juusto ja vohvelit, jossain määrin. Jos kuulostaa tutulta Delftin kuvauksesta, niin historiallinen museo kertoikin että Goudan kaupunkimilitia ilmeisesti aika ajoin nahistelin mm. Delftin militian kanssa muun sotimisen melkeissä. Tämää siis aikana ennen kuin tasavalta perustettiin ja järjestyksenvalvonta oli porvareiden hallussa tasavallan armeijan sijaan.

Sint Janskerk ulkopuolelta
Sint Janskerk ulkopuolelta

Menneiden päivien loistosta muistuttavat suurimpina nähtävyyksinä vaikuttava Pyhän Johanneksen kirkko eli Sint Janskerk ja myöhäiskeskiaikainen kaupungintalo. Tämä Johanneksen kappeli on puolestaan Alankomaiden pisin kirkko, mutta varsinainen nähtävyys on sen 50 hyvin taidokasta lasimaalausta joista suurin on noin 7x20m ja valtavan yksityiskohtainen.

Muita nähtävyyksiä kaupungintalo, De Waagin ja kirkon ohella ovat historiallinen satama, museot sekä tietysti kaupungin pittoreski historiallinen keskusta. Torilla löytyy myös turisti-info joka jakaa auliisti ja hyvään hintaan matkailuvinkkejä.  Ainakin päiväretkeläisenä ehkäpä hedelmällisin aktiviteetti on kävelyretki kaupungissa. Kirkossa käyntiä voi myös suositella erityisesti Alankomaiden historiasta kiinnostuneille, koska samaan hintaan kuuluu myös Goudan historiallinen museo,museumgoudA. Tapahtumista kuuluu mainita tietysti kesätorstaisin pidettävät juustomarkkinat. Matkailun kannalta kaupunkiin tutustumiseen kannattaa varata noin päivä. Toiminnan keskus on tietenkin tori, jossa näyttää olevan myös lauantaisin myös normaali toripäivä.

Museosatama
Museosatama

Ruokapaikkojen suhteen tarjonta tuntuu keskittyvän varsin vahvasti torin maisemiin, joten ennen kävelyretkelle laittautumista kannattaa pistäytyä vaikkapa Stadscafé De Zalmissa joka on toiminut kuuleman mukaan jopa 300 vuotta paikalla.

Tuliaisia torilta
Tuliaisia torilta

Jos haluaa tuliaisia hankkia niin Goudahan oli sitten tosiaan kuuluisa juustoistaan. Markkinoilla oli useampikin juustokärry ja jos en väärin muista niin matkalla asemalta torille taisi olla ainakin yksi juustokauppa. Ja sitten tietysti ne vohvelit, Stroopwafels.

Juustoisia terveisiä

-Kalle

Brandt Imperator

Brand Imperator vahvasti nimetty ja kuvauksen mukaan myös vahvan makuinen erikoisolut. Kuvauksessa viitataan meripihkaan, niin menisiköhän tämä nyt sitten kategoriaan amberbier.

Väri on ainakin mainion syvä punaruskea, joskaan en sitä välttämättä luonnehtisi ensimmäisenä meripihkaiseksi. Vaahto on melko isokuplainen ja helposti haihtuva.

Suutuntuma on hapokas alkuun mutta tasoittuu nopeasti. Maku on vähän vaikeasti luonnehdittava, keskiosa on jokseenki mieto ja yllättävästi jopa alkoholinen vaikka prosentteja on vain 6,5%. Jälkimaku sitten on varsin katkera ja jää pyörimään kohtuullisen pitkäksi ajaksi suuhun. Lasin edetessä yritän maistella josko sitä vartaloa löytyisi makuun, mutta kehitystä tapahtuu lähinnä jälkimaun voimistumisen muodossa.

Sanoihin että tämä takapotkuinen humalan katkeruus ei ole minun makuuni, alkupää on varsin kevyt ja katkeruus tulee ikään kuin nurkan takaa. Tällä kertaa tämä keksintö jätti vähän kylmäksi: ei tämä pahaa ole, mutta ei nyt varsinaisesti herätä intohimoja ostaa uudestaankaan. Siispä arvosana

2/5 ”tyydyttävä”

brand.imperator

Kieli keskellä suuta

Olin alun perin lievästi skeptinen, että miten kielitaidon kehittyminen mahtaa olla kun ei ole englanninkielisessä maassa, vaikka alun perin taisin asettaa kielitaidon kehittymisen tavoitteeksi. Kielitaito on myös sellainen asia mihin olen käyttänyt ajatusta aika paljon tässä lyhyen urani aikana. Kieli, luonnollinen tai synteettinen, ja mahdolliset kuvalliset representaatiot ovat ainut tapa millä me akateemikot voimme tunkea ajatuksiamme toistemme tai ns. maallikoiden tajuntaan. Kieli on siis työkalu, vaikkei sitä usein siksi tunnisteta varsinkaan yhteiskunta- ja humanististen tieteiden ulkopuolella. Siksi myös omistan tämän verrattain pitkän pohdiskelun kaikista asioista juuri kielitaidolle.

Ensimmäisenä tietysti herää kysymys että miksi meidän pitäisi kuulostaa BBC:n uustisankkurilta, tai kirjoittaa kuin William Faulkner? Vastausta sivuttiin jo yllä, mutta jälleen kerran pienellä kärjistyksellä toinen vastaus on: siksi että meiltä ainakin verhotusti odotetaan sitä. Tietysti tämä vaatimus ei koske alkuunkaan kaikkia ihmisiä, mutta ainakin tutkimuksen piirissä sitä on tasa-arvoisessa asemassa muiden maiden tieteilijöiden kanssa, hyvässä ja pahassa.

Yleinen syy välttää kielitaidon hiomista on, että asia puhuu puolestaan. Jos substanssi on kunnossa niin muodolla ei niin väliä. Asia on näinkin, mutta muodon pitää olla siinä kunnossa, että asia on tunnistettava. On aika hyvin tiedetty, joskin vähemmän keskusteltu, että jos kirjoitelma on sekavasti jäsenelty, jaaritteleva tai huonosti kirjoitettu tyyliltään tai kieleltään niin varsinkin äidinkielenään englantia puhuvilla loppuu kärsivällisyys lukemiseen melko nopeasti ja tälläisissä tapauksissa arvioit eivät ole kovin suopeita. Asia ei siis puhukkaan puolestaan jos sitä ei tajoilla sellaisessa muodossa, että lukija haluaa kuunnella mitä on sanottavana.

Tästä on varmaan jollakulla asiaa tutkineella oikeaa tietoakin, mutta olen aiheeseen liittyen pohtinut tahollani ikään kuin keittiötieteellisesti, että miksi suomalaisilla on varsin vahva ja tunnistettava aksentti ja puhetapa, ääritapauksissa myös tankero-englanniksi tai viimeksi kauniisti apinaenglanniksi kutsuttu, ja miksi suomalaisten valmius käyttää vierasta kieltä on melko huono verrattuna siihen miten paljon aikaa käytellän opetteluun. Itse ainakin menen kohtuullisen helposto lukkoon jos joutuu lennosta vaihtamaan. On aika vaikea olla ajattelematta, että syitä on muitakin kuin se usein tarjottu syy ettei uskalleta käyttää vieraita kieliä. Ehkäpä jopa todennäköisempi syy on, että suomen kielioppi ja lauserakenteet ovat vaikuttavan yhteensopimattomia oikeastaan kaikkien maailmankielien kanssa. Seurauksena suomea äidinkielenään puhuva joutuu tekemään enemmän töitä kuin saman verran harjoitusta saanut muu eurooppalainen. Lisäksi puheharjoitusta oikeissa tilanteissa on suomalaisilla varmaankin myös verrattain vähän verrattuna esimerkiksi juuri alankomaalaisiin.

Koska kansallinen itsetuntomme on herkän puoleinen, niin lievityksenä on sanottava, että onhan nuo aksentit muillakin. Noin arkihavaintonakin esimerkiksi ranskalaiset ja espanjalaiset puhuvat usein varsin paksulla aksentilla ja, sen enempää yleistämättä, molempien maiden varsinkin vanhemmat kansalaiset saattavat osata vieraita kieliä varsin heikostikkin. Että ei tässä nyt niin huonosti mene, mutta paremminkin voisi.

Tässä kun olen  pohtinut asiaa ja lukenut tai sanoisinko reflektoinut omia ja eri kansallisuuksista tulevien kollegoiden tekstejä, haluaisin välttää analyysi-sanaa koska en nyt varsinaisesti yleistä pohdintaa jäsennellymmin ole mitään analysoinut. Olen ollut huomaavinani, että jostain syystä varsinkin itä-euroopalaiset kansat ml. suomalaiset tuppaavat käyttämän koukeroisia lauserakenteita myös englanniksi. Intuition perusteella tarjoaisin yhtenä syynä äidinkielen vaikutusta, yleisesti siis kieliopin, laserakenteiden, mutta myös ehkä kansallisen puheenparren. Ainakin nuo naapurimaan suuret pojat joita olen joskus yrittänyt lukea, Tshehov ja Turgenev etunenässä, kirjoittavat varsin koristeellisesti jaa maalailevasti. En voi puhua muiden puolesta, mutta sen lisäksi oivalsin omasta tekstistäni, että osaksi oman epävarmuuden paikkaamiseksi, osaksi tietämättömyyttäni ja äidinkielen johdosta olen antanut itseni kehittää tarpeettoman koukeroisen tyylin joka vilisee pitkiä lauseita, alisteisia sivuhuomatuksia ja monitavuisia sanoja. Nimittäin kun luen parikin vuotta vanhoja juttuja ja muistelen vähän kirjoitusprosessia niin olen jossain vaiheessa yrittänyt puolitietoisesti yritänyt kirjoittaa  ”hienosti” siis vaikeasti ja käyttäen sivistyssanoja, paikaten tällä epävarmuutta kielitaidosta ja myös sisällöstä.

Yksi syy sekavaan tekstiin on myös se, että yleensä kirjoitan mitä ajattelen, ja yleensä ajattelen vähän katkonaisesti ja poukoillen vähän eri tasoilla sitä mukaa kun mielleyhtymiä syntyy. Tuollaista poukkoilevaa sotkuahan se sitten tahtoo olla. Lyhyiden ja suorien lauseiden kirjoittaminen tuntuisi jopa rautalangasta vääntämiseltä ja lukijan aliarvioinnilta. Ja asian pilkkominen ja muotoilu vaatii lisätyötä. Jos hyvin haluaa kirjoittaa niin jonkinlainen näppisääntö on, että teksti pitäisi kirjoittaa viidesta seitsemään kertaa uudestaan. Tätä en uskonut varsinkaa lukiossa, eikä kenelläkään ole kyllä kouluaikana varmasti ihan relistisesti aikaakaan kovin monesti syynätä juttujaan läpi. Eikä sitä helposti usko kukaan ennen kuin yrittää ja palaa takaisin sitten vanhoihin juttuihin. Näitä blogijuttuja muotoilen ehkä keskimäärin kahdesti tai kolmesti ja koska Ironissa ei ole suomenkielistä oikolukua niin silloinkaan ei jaksa syynätä kirjoitusvirheitä pois. Ja sen kyllä huomaa.

Tietysti voi myös miettiä, että onko koukeroinen tai kauniisti sanottuna runolline ilmaus sitten virhe. Eihän se tietenkään ole ainakaan periaatteessa. Esimerkiksi britit tuntuvat suosivankin koukeroisempaa tyyliä jos vertaa vaikkapa Long Range Planning ja Academy of Management Review -journaleita. Ja usein pitkä ja hanakalat sivistyssanat yksinkertaisesti kuvaavat tilannetta tai asiaa paremmin ja nasevammin kun selittäminen suoralla kielellä, tai muuten vaan maustavat tekstiä. Liika käyttö vain vesittää sitten sen efektin. Akateemisessa kirjoituksessa asia on myös usein konseptuaalisesti monimutkainen ja abstrakti, ja siten myös monille lukijoille vaikeasti ymmärrettävissä, joten sitä ei ole syytä vaikeuttaa. Tätä viisautta on muistaakseni soviteltu luettavuuteen perehtyneen akateemikko Rudolph Fleschin suuhun.  Tutkimuksessahan ei ole tarkoitus päteä omalla sanavarastollaan, vaikka omaa tekstiä lukiessa niin voisikin luulla, vaan nimen omaan kertoa omista tuloksista ja, Churchmanin tai muidenkin viime vuosidan puolivälin rationalistien ajatuksia lainaten, laajentaa ja varmentaa tutkimustiedosta muodostuvaa faktojen verkkoa. Tyyli-iloittelulle on sitten oma paikkansa kuten pakinointi, blogi tai kaunokirjallisuus ja runous.

Jos tunnistitte itsenne, niin en nyt osaa antaa mitään kikkaa . Muinainen luennoitsija ja myös kielen opettaja antoi vinkiksi että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja lukemalla muiden tekstejä. Mutta ei välttämättä mitä tahansa tekstejä, tai ainakin omia ja kollegoiden raapustuksia kannattaa lukea enemmänkin kriittisellä silmällä kuin esimerkkinä. Ja myös eri tyylien käyttö kirjoitelmisssa, asian tiedostaen ja ilmaisuja harjoittelemalla varmaankin toimii. Yksinkertaisesta englannista on myös kirjoiteltu kohtuullisen paljon, esimerkkinä vaikkapa nämä sivut.

Tosin opetusmateriaali voi olla varsin tylsää, joten ei kannata kääntää katsetta pois kaunokirjallisuudesta kun etsii esimerkkejä. Siellähän kirjoittajat nimen omaan kiinnittävät huomiota muotoon. Työtoverini kiteytti amerikkalaisen modernismin ilmaisun kauniisti ajatukseen ”tarvitsee kertoa vai totuus” mitään siihen lisäämättä tai poistamatta niinkiuin televisioiden oikeussaleissa vannotaan. Tämähän vastaa aika mukavasti myös tutkimuksen tavoitteeseen, tavoitteenahan on kertoa oma tulkintansa faktoista yhteisön arvioitavaksi ilman ylimääräisiä koristeita. Siispä ensiavuksi ja jonkin sortin mittatikuksi suosittelen lukemaan vaikka Don Ernesto Hemingwayn yksinkertaisen sulavaa ja kaunista tekstiä. Jos Machismo ei uppoa niin oikeastaan kai ketä tahansa Amerikkalaisen modernismin nobelilla tai pulitzerilla palkittua edustajaa.

Tuosta evääksi vielä ranking-lista englanniksi kirjoittavista kirjailijista, kärjessä komeilevat Philip Roth,  John Updike, William Faulkner ja Saul Bellow. Noista minulle on tuttu vain Bellown Ravelstein, jota voi suositella kyllä varsin varauksetta varsinkin akateemisille kirjoittajille kirjan hahmojen akateemisen taustan vuoksi. Mistä mieleen myös toinen akateemiseen lukijaan mahdollisesti vetoava kirjoittaja, lievästi historian unohtama ja myös kaiketi jossain määrin kiistanalainen Ayn Rand, ken kirjoittaa innostavasti vaikkakin ajoittain vähän raskaasti.

Lähdin kirjoittamaan tätä ajatellen että mitä olen oppinut, mutta niin kuin tavaksi on muodostunut, kysymyksiä löytyi enemmän kuin vastauksia. Jutun juoni varmaankin oli, että tunnistin oman kielitaitoni suurimman puutteen, mutta ratkaisu antaa odottaa itseään. Miksi levittelin tätä ongelmaa näin julkisesti? Uskoihin että maanhenkilöilläni on vastaavia haasteita ja ehkäpä tämä reflektio voi auttaa löytämään, jos ei vastauksia, niin oikeita kysymyksiä.

Ei muuta kuin jatketaan, kieli entistä keskemmällä suuta

-Kartturi