Voileivillä voittoon

Kuten jo muinoin kirjoitin Alankomaissa voileivät kuuluvat olennaisena osana, no, jokapäiväiseen leipään. Kollega oli kehittänyt teorian, että voileipien syömisen perinne on pitkällisen optimoinin tulosta; leipiä on nopeampi syödä kuin täyttä lounasta ja siten pääsee nopeammin kotiin töistä. En tiedä onko tämä nyt sitten mitenkään faktapohjainen juttu, mutta hauska ajatus ainakin. Tosin lounaalla tahtoo mennä osapuilleen se sama aika voileipien syömiseen kuin muunkin sapauskan, mutta tuntuu että iltapäivällä työteho säilyy paremmin kun lounaalla ei junttaa mahaan tukkimiehen annosta pottuja. Tukkihenkilöstä puheen ollen, samaisen kollegan kanssa oli puhetta, että pohjoisissa maakunnissa missä maatyö on ollut pääasiallinen elinkeino, myös lounasperinne on ruokaisampi. No, oli miten oli, kerrompa teille nyt lievästi hajanaisia huomioita alankomaalaisista voileivistä.

Aloittaen itse leivästä, se on vähän erilaista ehkä kuin mitä Suomessa on totuttu. Ensinnäkin pääasiallinen vilja on vehnä, johtuisiko sitten siitä että ruista ei ole tarvinnut syödä, koska tällä leveysasteella ovat kasvaneet muutkin viljat. Ohraakaan ei juuri leipään asti riitä, menisikö sitten maltaaseen ja mäskiin tai rehuksi koko tuotanto. Kaupassa valikoima kattaa pääasiassa erilaisia vuokaleipiä, joita tosin siten on melko kattava määrä. Leivissä liikutaan halvasta valkaistusta vehnäleivästä kokojyvään monina erilaisina versioina. En nyt varmaan valehtele jos sanon että kaupassa on tusina ja vähän ylikin erilaisia vuokaleipiä. Standardikokoien siivu on myös vähän reilumman kokoinen kuin esim kotimainen paahtoleipä. Puhutaan samasta kokoluokasta kun se Vaasan parempi täysjyväleipä on jonka nimeä en muista.

Nyt kun joku jo huokaa, että eihän siellä ole kunnon leipää ollenkaan, niin asia ei ole ihan niinkään. Ellei osta halvinta valkaistusta jauhosta tehtyä 50 centin paalia, niin leivässä on kuitua ja proteiinia jotakuinkin saman verran kuin halvassa suomalaisessa ruileivässä. Hapanleipää ei ole paljoa, mutta kuitenkin on. Hapanleivän perusmuoto on limppu mutta se ei näyttäisi olevan rukiista vaan sekaleipää. Ruisleipä, paikallisittain roggebrod, ja naapurimaalaisittain rheinlander on lähinnä happamatonta ja mustaa tiivistä jöötiä. Sellaista kuin suomessa myydään jonkin sortin terveysleipänä. Joka tapauksessa siis ihan kunnollista leipää on tarjolla useaakin laatua.

Suomalaisittain erikoinen tapa on makeiden leipien syönti. Makeita leipiä tarjoillaan ainakin tuoteselosteiden mukaan aamupalalla ja välipalalla, mihin ne sopivatkin mainiosti. Mistähän lienee ilmaisu kahvileipä istunut suomen kieleen, mutta täällä se  kuvaa kyllä hyvin tekeleitä kuten otbijtkoek (aamiaiskakku) joka muistuttaa maustekakkua vuokaleivän malliin leivottuna, sekä suosikkiani friesje suikebrood, joka on vehnäleipää jossa on kanelisia ja sokerisia sattumia sisällä. Suosittua on nähtävästi myös makeiden leipien nautiskelu jälkiruokana, jolloin rusinainen sämpylä voilla tuntuu olevan varsin suosittu valinta ja myös normaalia leipää voi makeuttaa jälkiruoaksi hilloilla ja marmeladeilla tai esim. voilla ja suklaarakeilla.

Ehkäpä johtuen leipien roolista muunakin kuin välipalana tai lisäkkeenä, voileivät ovat täällä vähän eriluonteisia. Hollantilainen voileipä muistuttaa usein enemmän sandwhichiä kuin suomalaista voileipää. Mitä sitten tulee täytteisiin niin jonkilaisia eroja on. Tai no, kun lounaalla vilkuilee ympärilleen, niin perusleipä on juustolla ja leikkeleellä ryyditetty paketti eikä siinä sen kummempaa. Leivät ovat kuljetuksen helpottamiseksi yleensä rakennettu joko sämpylään, pantonkiin tai sitten kahden leipäsiivun väliin.

Ensimmäisenä varsinaisena erona tuntuu olevan, että voita tai rasvaa ei näytetä juuri käytettävän kuin makeissa leivissä. Muista maitotuotteista juustoja syödään rennosti ja erilaisia, jokaisella maa- tai seutukunnalla tuntuu olevan oma hapatekantansa josta on sitte sukutunut seutukunnallinen juusto. Juuston käyttö on paitsi runsasta, myös ennakkolulotonta, Suomessa harvemmin näkee lihavia homejuustosiivuja eväsleivissä, vaikka itse asiassa briesämpylä ei ole ollenkaan huono valinta.

Tavallista on myös salaattien, siis majoneesipohjaiasten salaattien, syönti leivän päällä tai välissä. Lounastiskissä on käteviä pikku rasioita kana- tonnikala- peruna- ja kanasalaatteja joita voi lähmiä leivälle. Lievästi yllättävää mutta tervetullutta on maksamakkaran ja pateen suosio, ja näissäkin valikoimaa riittää.

Jonkilaista kuoleman halveksuntaa saattaa osoittaa ensinnäkin runsas kanamunien nauttiminen, mutta myös friteerattujen kestosuosikkien kulutus. Entäpä miltä kuulostaisi sämpylän välissä kananmuna majoneesilla, suolalla ja pippurilla. Kroketteja nautitaan paitsi sellaisenaan, niin myös leivän tai sämpylän päällä ja välissä.

Säästin vielä parhaan herkun viimeiseksi jolla aion säväyttää lukijoita. Filét Americain on ehkäpä voileivän täytteistä jaloin. Se yhdistyy mainiosti niin hapankurkkuun kuin kananmunaankin. Yksinkertaisuudessaan Filet americain ei kuitenkaan ole muuta kuin tartaria, joka on maustettu pippurilla yrteillä ja mahdollisesti anjoviksellä. Hygieeniselle nykyihmisille käännettynä se on siis maustettua raakaa jauhelihaa. Yleensä se on pinkeän oranssipunaista, mutta en oikein osaa sanoa mikä värin antaa. Kyseinen herkku on aiheuttanut netissä jonkilaista hämmennystä ja vaihtelevia tunteita, nimestä alkaen. Varsinkin maassa vierailleet amerikkalaiset tuntuvat ihmettelevän nimeä silmät pyöreänä. Ja selitystä onkin vaikea arvata, koska resepti luultavasti kuitenkin on tullut tänne Ranskasta, vaikkakin tartar on helppo kuvitella osaksi Yhdysvaltain itärannikon deli-kulttuuria muidenkin suolattujen ja muuten säilöttyjen raakojen herkkujen ohella. Tartaria yleensä ja amerikan filettä erityisesti jotkut pitävät mitä mainioimpana ruokana ja toiset epäilevät taudin pesäksi. Tavalliseen tapaan molemmat kannat lienevät oikeita. Parhaimmillaan jauhettu raaka naudan tai hevosen filee on mitä herkin makuelämys, mutta halvalla tehtynä voi sisältää ikäviä lieveilmiöitä alkaen jänteistä ja rustoista päättyen e-koliin ja laakamatoihin.

amerikan_filee

Tässäpä katsaus voileipien ihmeelliseen maailmaan. Pääerot ovat siis lähinnä leipävalikoimassa ja jonnin verran täytteissä, mutta tavalliseen tapaan näyttäisi että keskimäärin erot eivät ole kovin suuria. Ellei nyt sitten tosiaan lasketa sitä faktaa että lounaaseen ei pääsääntösesti tosiaan kuulu sellaista ’oikeaa ruokaa’ kuin suomalaisittain on helposti totuttu ajattelemaan.

Rohkea amerikan fileen syö

– Kalle

Mainokset

Annos kirkkohistoriaa kansalle

Kevään alkajaisiksi, siis edellisviikon perjantaina, käväisin kotouttamiskerho International Neighborhood Groupin vieraillulla pikallisissa kirkoissa. Käsittäen siis nuo tärkeimmät vanhan (Oude Kerk) ja uuden kirkon (Niuwe Kerk). Vierailun järjestys tosin meni päinvastoin, mutta aloitan nyt jutun kuitenkin vanhemmasta kronologisesti.

Paikallinen kirkkohistoria kietoutuu paikallishistoriaan melko väkevästi ja yritän sitä tässä varovasti avata ja väistellä samalla palturin puhumista. Delftin kaupunki on rakentunut paikalle kaivetun kanavan varrelle asuin- ja kauppapaikaksi. Historiallisesti ilmeisesti tärkein kanava on tuo pieni ja kapea Oude Delf joka kulkee nyt tuon vanhan keskustan sivuitse Rotterdamista Haagin suuntaan. Delftin historian lasketaan alkaneen 1246 kun paikallishallitsija myönsi kaupunkioikeudet.

Vanhat pojat Oude Kerk ja Oude Delf, sekä Delftin kalteva torni
Vanhat pojat Oude Kerk ja Oude Delf, sekä Delftin kalteva torni

Kirkkoihin tämä liittyy siten että vanhan kirkon paikalla on ollut jonkinlainen puinen pyhättö kaiken keskiaikaa, arvattavasti n. vuodesta 1050 alkaen kaupungin esitteen mukaan. Varsinaisen vanhan kirkon rakennus alkoi sitten keskiajan kukoistaessa 1200-luvulla, kirkon sivujen mukaan arviolta 1246 tai kaupungin sivujen mukaan 1250, ja kesti kaikkine laajennusvaiheineen rapiat sata vuotta. Kirkon erikoisuutena on jo rakennusvaiheessa kallistunut, Delftin kalteva torni. Kallistumisen syyksi epällään sitä että torni on niin lähellä kanavaa. Keskiaikaiseen kivitorniin on hauskasti rakennettu tiilestä goottilaistyylinen siro jatke myöhempien laajennusten yhteydessä ja jatke onkin sitten rakennettu suoraan, tai ainakin suorempaan kuin alaosa. Tornin toinen erikoisuus on  iso yhdeksäntonninen vaskikello, halkaisijaltaan 2,3m, joka soi enää vain kuninkaallisten hautajaisissa koska mahtavan kellon värinän pelätään rasittavan muinaista tornia liikaa.

Kryptan muistolaatta
Kryptan muistolaatta

Erikoisuuten manitaan myös kryptat joissa seudun mahtavilla on ollut viimeinen leposija. Makaaberin huvittavana anekdoottina kirkosta tuli esiin sanonnan ’haisevan rikas’ (stinking rich) etymologia, kun siinä porukalla ihailtiin taiten veistettyjä kirkon lattiaan upotettuja hautapaasia. Voisi ajatella, että se tulee noista Saksan iloisten veikkojen ajatuksista, mutta ainakin tämän teorian mukaan nimitys on vanhempaa ja kirjaimellisempaa perua. Ennen rikkaat ja mahtavat haudattiin kirkkoon sisään, lähemmäs jumalaa näetten. Ilmeisesti balsamointitaito ei keskiajan Euroopassa ollut kuitenkaan ihan muinaisen Egyptin tasolla, joten rikaat alkoivat jonkin ajan kulutua löyhkäämään kevyesti herran palvelijoiden nenään kirkonmenojen aikana. Josta sitten kansan suussa kehkeytyi väitetysti nimitys haisevan rikkaat, eli sellaisessa asemassa olevat jotka voivat tulla haudatuksi kirkkoon.

Alkusysäys uuden kirkon rakentamiseksi oli uuden kirkon nettisivujen mukaan kerjäläisveljen ilmetys joka elähdytti paikallista Jan Colia joka alkoi puuhaamaan kirkkoa paikalle ja sellainen pystytettiin n. 1380-luvulla. Nykyisessä muodossaan kirkon rakennus alkoi 1396, mutta alkuperäinen puinen kirkko säilyi työnmaan rinnalla 1420-luvulle asti. Kirkon rakenus sitten kestikin kaikissa kolmeessa vaiheessa tasan sata vuotta. Kirkon torni on itse asiassa Alankomaiden toiseksi korkein, varsin vaikuttavat 108 metriä. Tornin lisäksi erikoisuutena on tässäkin kirkossa kellot, tarkemmin vuonna 1660 valmistunut carilloni tai mikä se sitten suomeksi onkaan, joka soittaa viehkeän sävelän tasa- ja puolitunnein. Rakennusteknisenä knoppina itse asiassa molemmissa kirkoissa on puiset katot, koska molemmat on jouduttu rakentamaan aikanaan epämääräiselle suomaalle, ja on katsottu että muuratut hovit eivät kestä jos rakennus elää.

Uusi kirkko hallitsee torinäkymää
Uusi kirkko hallitsee torinäkymää, taustalla 1800 luvulta kotoisin oleva uus-goottilainen katolinen kirkko
Kuvainraastamaton saarnastuoli vanhan kirkon urkuparven pielessä
Kuvainraastamaton saarnastuoli vanhan kirkon urkuparven pielessä

Kirkkohistoria sai  mielenkiintoisen käänteen 1500-luvun puolivälissä, kun ensin paloi kaupunki ja kirkko kärsi suuret vahingot. Samoihin aikoihin 80-vuotinen sota, johon jo viittasinkin posliinijutussa, raivosi tai ainakin kyti ja katolisia häädetiin maasta. Näihin aikoihin myös reformi sitten saapui Delftiinkin ja uusi kirkko vallattiin 1566 jolloin roomalaisten sekoristelut raastettiin kirkoista, seinämaalaukset kalkittiin yli ja epäjumalan tai siis pyhimysten kuvat hävitettiin. Tosin kirkot siirtyivät reformin omistukseen vasta 1572. Itse asiassa parhaimmalla kulta-ajalla Delft vielä kärsi pahan takaiskun kun 1650-luvulla kaupungin ruutivarasto räjähti tuhoten suuren osan rakennuskantaa ja esim kirkkojen arvokkaat lasimaalaukset.

Sivuhyppynä varsinaisista kirkoista. Kuvainraastajien aikoihin Oranje-Nassaun prinssistä, William Oranialaisesta leivottiin kansakunnan johtajaa. Prinssi valitsi kirkko-oppaan mukaan Delftin asuin ja hallintokaupungikseen koska vielä noihin aikoihin Delftissä oli tukevat keskiaikaiset muurit, joista nykyään on jäljellä enää itäinen portti, Oostport. Tosin asiaan liittynee muutakin, eri lähteiden mukaan Delft oli tuohon aikaan itse asiassa Hollannin tärkeimpiä kaupunkeja ja kuului kaiketi kymmenen suurimman joukkoon kirkkaasti. Nykyään Rotterdamin kukoistaessa on vaikea kuvitella, mutta Delft oli ns. kulta-ajan alkaessa 1600 luvun alussa yksi  Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian kotisatamista, vielä kun Rotterdam oli hiljainen kalastajakylä. Tai tarkemmin Delftin satama Delfshaven (kirjaimellisesti Delftin satama) vähän varsinaisesta Delftistä etelään. Itse asiassa Rotterdamin nousu ajoittuu kulta-ajan alkuun kun Delftissä ei kyetty laajentamaan satamaa sisäisistä riidoista johtuen ja siihen aikaan merkittävimmät satamat olivat espanjalaisten hallussa.

Prinssi Williamin krypta edestä
Prinssi Williamin krypta edestä

Delftissä William asui lakkautetussa luostarissa, nyttemmin siis prinssin hovina (het Prinsenhof) tunnetussa rakennuksessa. Prinssin tarina päättyi kun viekas fransmannimurhasi William 1584 kotonaan. Tilanne ei silloin sallinut ruumiin siirtoa haudattavaksi sukuhautaan vihollisen hallussa olevaan Bredaan, joten sille tehtiin krypta uuteen kirkkoon. Delftin Niuewe Kerk on siitä lähtien palvellut Oranialaisten siis Oranje-Nassaun hovin hautuupaikkana. Wiljamin muistoa vaalimaan on myös rakennettu näyttävä mausoleomi jonka rakentaminen aloitettiin valtion kassan tilanteen sallittua 1608.

Historian heilahteluista huolimatta nykyään on toisin, ja uuden kirkon vierssä seisoo katolinen kirkko kaikessa rauhassa. Kirkot ja erityisesti uuden kirkon väkevä side kuninkaallisiin tuntuvat kuitenkin elähdyttävän paikalisia melko vahvasti. Ja ovathan kirkot myös tietenkin elävä muistomerkki Delftin yllättävän merkittävästä asemasta maan historiassa.

Kirkot hallitseva kaupungin silhuettia. Kuva myllyn huoltotasolta
Kirkot hallitseva kaupungin silhuettia. Kuva myllyn huoltotasolta

Hartain miettein

-Kalle

Nestemäiset leivät osa 5: Hertog Jan Primator

Hertog Jan Primator Extra Pilsener on pullon mukaan taas perinteisesti laitettua extra pisleneriä, mitä sitten tarkoittaakaan. Ainakin näemmä sitä ekstraa, että potkua on pullossa pyöreät kuusi tilavuusprosenttia.

Vaahtoa ei irtoa juuri nimeksi, vain pienet kiehkurat lasin laidoilla. Väri on korvaukseksi vaahdosta varsin vaikuttava, kirkas ja syvä kellanruskea, pihkainen.

Humalan maku on vahva mutta ei pureva. Yleisesti humala hallitsee makua alusta loppuun. Mallas erottuu niin sanoaksi maun keskivaiheilla tietynlaisena tukevuutena. Jälkimaku on varsin katkera mutta lievästi vetinen. Kaiketi pilsen-typpiseen olueen kuuluu melko kevyt maltaisuus, mutta makuun toivoisi tukevuutta vähän enemmän. Kokemus on vähän ristiriitainen tai epätasapainoinen, toisaalta tukeva, mutta kuitenkin kevyt. Pitkään jatkuva paksu humalan maku tuo mieleen myös lievästi sana tunkkainen. Johtunee siitä että humala on vähän erilaista, tykymmän makuista, kuin ehkä on tottunut ja jos nyt tulkitsen oikein pullon takapneelia niin tämä erikoinen humala taitaa olla nyt se syyt tuohon extra-titteliin.

Varsinainen oluen maku jää vähän laihaksi ja tulee mieleen että tämä olut ei nyt oikein ole lintu eikä kala, se ei ole rehdisti vahvan makuinen, mutta ei myöskään aivan kevyt ja raikas, siksi joudun nyt rokottamaan tästä vähän pisteitä

2½/5 ”hyvä” varauksin

0328_hj_primator

Nestemäiset leivät osa 4: Wittekerke Rosé Bier

Wittekerke Rosé on taas yksi Belgian lahja oluiden maailmalle. Sitä näemmä mainostetaan alkuperäisenä rosé oluena, mutta valmistusainelista laittaa epäilemään tuotteen luokittelua. Lyhyesti kyseessä on lagerin vadelmalla maustetu muunnos, joka maistuu geneerisesti hedelmältä. Tuossa kun oli puheta, niin issee muisteli että muinoin Berliinissä oli suurta huutoa nauttia olutta vadelmahillolla ja vielä nykyäänkin saksalaiset tekevät jonkin sortin spritzereitä oluesta ja limonadeista. Ilmeisesti kyseessä on siis vanhaa perua oleva keksintö, vaikka pohjolassa varsin tuntematon sellainen.

Oluen väri on vaalena punertava, meripihkan sävyinen. Vaahto on tällä kertaa runsas ja jopa täyteläinen. Tuoksu on huumaavan hedelmäinen, lievästi samalla esanssisella tavalla kuin vadelmalimonadi tai vaaleanpunainen muumilimsa. Takaa erottuu kuitenki tunnistettava vehnäoluen tai lagerin tuoksu.

Maku on edelleen hedelmäinen. Ensimaku tuntuu kovin hedelmäiseltä ja esanssiselta samoin kuin tuoksu, mutta muutaman siemauksen jälkeen alkujärkytys lievenee ja alta paljastuu mieto mutta yllättävän tukeva maltaan maku joka kietoutuu mielenkiintoislla tavalla hedelmäisyyteen. Humalaisuus on hyvin lievä mutta olemassa, ennekuin laimea, lähes olematon, ja hajuveden makuinen jälkimaku asettuu suuhun.

Olutta vois luonnehtia helposti juotavaksi, nopeasti unohdettavaksi. Jos oikein muistan niin kokemus on lievästi samanlainen kuin muinaisissa Kopparbergin Mixed Malt -kiljuissa ja nykyisissä maustetuissa lonkeroissa, mutta kertaluokkaa tyylikkäämmin toteuttettuna.  Kuriositeetina ihan hauska, ja kuten todettua ainakin ensimmäinen on helposti juotava, mutta parempaakin vastinetta on rahalle tarjolla.

1/5 ”välttävä”

0327_wittekerke_rose

Tutkielma padasta – Hollantilainen standardi stamppot

Olen tässä olemisen aikana koittanut ottaa jonkin verran tuntumaa myös paikalliseen ruokakulttuuriin. Alkupään posteissa kirjoittelin yleisesti ruokailusta. Nyt koitan edetä yleisestä syvemmälle ja esittelen yhden Alankomaalaisen ruokaklassikon esimerkkinä.

Jos suomalaisen sapuskan perusyksikkö on historiallisesti perunat ja kastike, niin vaikuttaisi että täällä se on pata tai muhennos. Tosin lounaallahan syödään voileipiä ja keittoja, ja niin edelleen, mutta illallisella padat vaikuttavat näyttelevän merkittävää roolia kotiruuassa. Monessa yhteydessä juuri päivän esimerkki stamppot mainitaan tyypillisenä, ellei superlatiivissa tyypillisimpänä, alankomaalaisena ruokana. Se on ruokaa jota ei kai suuremmin ravintoloissa saa, mutta jota sitten ainakin väitetysti tehdään lähes joka kodissa. Stamppot on ensisijaisesti lisäkeruoka ja sen voi tarjota esimerkiksi lihapullien (gehakte bollen) tai ruokamakkaran, paikallisittain rookworstin tai gekookte worstin, kanssa.

Omalla kohdalla kuitenkin törmäsin stamppotiin vähän kuin sattumalta; satuin ostamaan kaupasta säkillisen tuoretta pinaattia kun se oli kauniisti esillä ja edullista, ja aloin sitten kämpillä ihmetellä mitä sille tehdään ja etsiä ruokaohjeita. Kun asiaa tutkii niin, itse asiassa stamppot ei eroa vihanneksilla höystetystä perunamuusista kovinkaan paljon noin perusteiltaan.

Kun kerran pääsin vauhtiin niin etsin muutaman reseptin noin vertailun vuoksi. Yhteistä kaikille malleille on se että ruuan perustan muodostaa yleensä noin kilo jauhoisia perunoita. Ruokalajia sitten voidaan varioida muilla juureksilla tai vihanneksilla, jolloi se muuttuu perunamuusista stamppotiksi.  Stamppotiin voi käyttää potttujen lisäksi nähtävästi lähes mitä tahansa kasviksia. Mutta yleinen kuvio on että mukaan laitetaan jotain joka tuo vähän säväystä ja väriä mietoon perunan makuun. Nähtävästi stappotista saa myös itsenäisen kasvisruoan laittamalla siihen tanakasti juustoa joka korvaakin ravintoarvoiltaan keskimäärin mainiosti makkaran rasvan ja proteiinin lähteenä. Näin esimerkiksi reseptien kirjosta:

Oma suosikkini on ehkäpä pinaattinen stamppot, varsinkin kun en ole nyt noita muita tullut kokeilleeksi. Reseptin robustista perusluonteesta johtuen valmistuskaan ei ole mitään hienomekaniikkaa.

Ainekset katsellaan valmiiksi hollille, perunat pestään tai kuoritaan ja laitetaan kiehumaan, ja samalla voidaan valmistella loput ainekset, niinkun nämä nyt yleensä menevät. Itse suoritin oman prototyyppini valmistuksen siten että keitin perunat pehmeähköksi, valutin ja lisäsin huuhdellut pinaatit ja nepin voita kattilaan ja haudutin pehmeäksi. Maustoin suolalla, geneerisillä yrteillä, kun en nyt sattunut sitä kuminaa löytämään lähikaupasta, ja pippurilla. Omassa sovelluksessani tähtiroolia näytteli tuore ja mehevä pinaatti, joka säesti mietoa pottua sulokkaasti, eikä potti tarvinnut paljon sen kummempaa maustamista.

Tosin päätin, että parantamisen varaa on joten sovelsin yo. reseptiä siten että lisäsin pottumuusiin maitoa ja retiisejä pinatin lisäksi ja maustoin pippurilla ja kuminalla ja lisäsin lautaselle juustoa. Nautiskelin ohjeen mukaan omenasoseen ja hapankurkkujen kanssa. Yhdistelmä oli aika paljonkin parempi kuin äkkiseltään voisi päätellä, kumina ja juusto sopivat mainiosti omenasoseen kanssa, samoin kuin kumina ja kurkku, mutta omenasose ja kurkku ei ehkä sitten enää niin hehkeästi.

stamppot

Ei muuta kuin kokeilemaan (lisää)

– Kalle

Nestemäiset leivät osa i: Katsaus olutvalikoimaan

Alankomaita pidetään olutmaana kaiketi vähän samaan tapaan kuin saksankielisiä maitakin. Tässä kohtaa kaiketi voisi kyllä puhua alankomaista vanhahtavasti laajassa merkityksessä, käsittäen muutkin benelux-maat. Tähän kuulin tässä myös syyn kirkkomatkalla: kuulemma muinoin kun juomavedestä oli pulaa, siitä tehtiin olutta koska se oli puhtaampaa, ja siksi sitä juodaan vielä nykyäänkin paljon. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun kuulen tämän jutun, säännöllisesti ainakin jokaisessa suomalaisessa linnassa opas tarjoaa tarinaa, että olutta tehtiin siksi että voitiin testata onko vesi myrkyllistä, sillä hiiva on varsin herkkää epäpuhtauksille. Se, tai sitten pienessä mäiskeessä oli mukavampi lusia keskiaikaa, mene ja tiedä.

Wikipedia tietää kertoa että Alankomaat ovat (ulkomailla) tunnettuja vaaleista lagereista, kuten juurikin Heineken ja Grolsch. Itse asiassa en edes tiennyt tai rekisteröinyt että Heineken on sen kummemmin hollantilainen olut, koska se on brändinä niin geneerisen yleismaailmallinen ”vähän parempi olut”. Sama lähde tosin tietää kertoa että suurin osa täällä kulutetusta oluesta on pilsen-tyyppistä, joskin eri vaalean lagerin ja pilsenerin välillä taitaa parhaimmillaan olla varsin häilyvä noin kuluttajapäässä. Itse asiassa nuo mahtimerkitkin kyllä identifioivat itsensä pilsenereiksi ainakin paikallisesti.

Tietysti olutmaan leima lunastetaan kahdella kriteerillä: suurella kulutuksella ja mieluusti vielä korkealla tasolla. Nykyäänkin hollantilaset pärjäävät maan parhaiden perinteiden mukaisesti oluen tuotannossa ja kaupassa varsin erinomaisesti. Nimen omaan Heineken sivubrändeineen on sijoittunut tuottajatilastossa kolmanneksi kahden suuren amrikkalaisen olutfirman jälkeen. Edelleen wikipediatriviana voin tarjota että noin puolet Alankomaiden oluen tuotannosta lähtee vientiin, ja tästä arvattavasti suurin osa Heinekenia, Grolschia ynnä muita bulkkituotteita. Tämä nyt ei varsinaisesti ole ohjolassa näkynyt, vaikka viime aikoina rekisteröin Suomessakin jonkunlaisen invaasion ”Royal Dutch” ja ”Mariner” merkkisiä tuontilitkuja. Juodusta määrästä en tähän hätään nyt löytänyt suhteuttavaa tilastoa, mutta noin yleisesti kai olut maistuu ihan hyvin, mutta en nyt muista että Alankomaat olisi missään kulutustilastojen kärjessä keikkinut kovimpana maksanrasvaajana.

Laadun suhteen esim European Beerguide -nettiopas maalaa synkeämpää kuvaa. Täälläkin tuotanto on vahvasti keskittynyt ja isoja syytetään teollisen liemen valmistuksesta. Vaikka hollantilainen olut onkin hyvässä maineessa, niin kaikki on suhteellista, sillä ainakaan tämä vertailu ei antanut kovin mairittelevaa kuvaa tarjonnasta, tai miten sen nyt ottaa. Teollisesta mausta epäilty Grolsch tempaisi isolla kaulalla parhaat pisteet, Heineken sijoittui puoliväliin pilsnereiden vertailussa. Jokainen voi halutessaan tietysti suhteuttaa oman näkemyksensa ja esim. suomalaisen tarjonnan ostamalla pari Heinekenia ja ja Grolschia ja makustelemalla niitä.

Mitäpä siinä muuta, kaiketi olutmaan titteli on lunastettu, ainakin olutta valmistetaan ja ennen kaikkea myydään paljon, ja mukaan mahtuu kyllä isojen ylikansallisten lisäksi jonkin tilaston mukaan jopa nelisenkymmentä panimoa jotka ovat kansallisessa levityksessä, mikä saattaa numeroissa suomalaisen oluentuotannon kevyesti häpeään.

Huurteiset huulille

-Kalle

Nestemäiset leivät osa 3: Korenwolf Witbier

Kolmantena osana sarjassamme seuraa eteläisen maakunnan edustaja, Korenwolf Witbier Limburgista, Gulpenerin panimosta. Korenwolf on oluelle nimensä antanut eläin. Kyseessä ei kuitenkaan nimestään huolimatta koiraeläin, vaan hamsterin sukuinen jyrsijä, joka elää ilmeisesti symbioosissa maatalouden kanssa Limburgin alueella ja popsii vehnää. Joku tiesi sanoa että Korenwolf oluella kerättiin alun perin varoja hamsterin pelastamiseen. Oluesta mainitaan sen olevan luksus-vehnäolut johon on käytty neljää eri viljaa, jotka on kestävästi viljelty Maastrichtin lakeuksilla. Vehnän lisäksi käytettyjä viljalaatuja ovat speltti, ohra ja ruis, kerää koko sarja.

Väri on kellanruskea, aavistuksen punervaan vivahtava ja samea. Alan luopua vaahdon suhteen toivosta, tässäkin oluessa saatiin pullosta noin sentin vaahto joka hävisi melkein saman tien.

Mutta mikä vaahdossa häviää niin maussa voittaa. Nyt aletaan päästä asiaan nimittäin. Olut on miedosti humaloitu, maussa on vain pieni kynnys humalaa alussa, eikä se ole terävä, vaan vaatimaton ja pyöreäksi kulunut. Mutta tässäpä kaljassa on käytetty mallasta, joten maltaan maun puutetta ei ole tarvinnut naamioida ankaralla humaloinnilla. Olut ei silti ole niin paksua kuin esim trappistit, mutta suun täyttää miellyttävän viljaisa maku jossa on paljon vehnäistä pehmeyttä mutta myös rukiista happamuutta.

Jos kirjoitin Hertog Janista, että ei ole pehmeyttä kuten vehnäisessä odottaisi olevan, niin tässä on nyt sellainen pehmeän luonnikas, mutta samalla juureva, vehnäolut kuin niiden soisi oleva. Luultavasti ostan toistekkin, jos näiltä maisteluilta joudan enää palaamaan.

4/5 ”kiitettävä”

Jälkikirjoitus/päivitys:

Väri on vaalean keltainen samea. Tuoksu on sanalla sanoen viljaisa ja valmistuaineissa onkin mainittu erikseen Vehnä speltti ohra ja ruis, tässä järjestyksessä. Mausteena on yrttejä, humalaa ja elderflower tai vlierbloemsen mikä sitten onkaan suomeksi.
Suuntuntuma on hapokas ja nappakka, kovasti kupliva. Maussa on vahvassa osassa mallas ja tuollainen perusraikas hapokkuus alankomaalaiselle vehnäoluelle sopivassa määrin. Varmaakin eri viljoista ja mausteita johtuen maussa on mukavaa syvyyttä ja sitä kelpaa massutella koko tuopin ajan.
Yllättävän kirpakka tuttavuus, sanoisin että samassa luokassa hapokas kuin La Trappe Witte, mutta ehkä vähemmän hapan. Jos haluaa vehnäistä pehmeyttä niin sitä tämä ei tarjoa, mutta näine hyvineen varsin suositeltava.

Palasin tähän olueen osana vehnäoluiden teemaviikonloppua ja arvioin oluen ikään kuin uutena josta alla raportti. Arvio on jonkin verran erilainen kuin alkuperäinen, enkä muista alkuräistä makuvaikutelmaa kovin hyvin, joten on vaikea ottaa kantaa miten paljon oluissa on oikeasti eroa vai onko kyseessä nyt arvioijan tuoma muutos. Tosin lievää viitetä vaihtelusta antaa oluen väri, joka näyttäisi kuvan ja kuvauksen perusteella olevan punertavampi talvisessa versiossa.

Tuoksu on sanalla sanoen viljaisa ja kuten yllä todettiin niin viljaa on käytetty reilusti eri laatuja. Mausteena on yrttejä, humalaa ja elderflower tai vlierbloemsen, mikä sitten onkaan suomeksi.

Suuntuntuma on hapokas ja napakka, kupliva. Maussa on vahvassa osassa mallas ja tuollainen perusraikas hapokkuus alankomaalaiselle vehnäoluelle sopivassa määrin. Varmaakin eri viljoista ja mausteita johtuen maussa on mukavaa syvyyttä ja sitä kelpaa massutella koko tuopin ajan. Perushappamuus alkaa tulla sitten esiin enemmänkin tuopin loppupuolella.

Yllättävän kirpakka tuttavuus, sanoisin että samassa luokassa hapokas kuin La Trappe Witte, mutta ehkä vähemmän hapan. Jos haluaa vehnäistä pehmeyttä niin sitä tämä ei tarjoa, mutta näine hyvineen varsin suositeltava. Nyt kun annoin näille pisteitä udemman kerran niin jos jatkan tuota sarjaa niin antaisin tälle sitten

3 ”hyvä” tai maksimissaan 3,75/5 eli ”erittäin hyvä”

0321_korenwolf