Pankkitoiminta se maata pyörittää

Jostain syystä kävi niin että netin aukeaminen kotosalla vastoin oletuksia lähinnä vähensi julkaisuintoa sen sijaan että olisi tehnyt blogin kirjoittamisesta jotenkin sujuvampaa. No, siitä ehkä enemmän jollain toisella kertaa, mutta koska hauskat huomiot arkielämän pikku eroista ovat takuuhitti niin kerronpa pankkitoiminnan pikku eroista.

Tarina alkaa siitä kun päätin tuossa avata tilin kosta totesin, että käteisellä eläminen ei ole oikein kätevää ja visanostoista joutuu vielä kärsimään jonkin verran kuluja. Oikeastaan olin alun perinkin mietinyt tilin avaamista, mutta käteisen kanssa pyöriminen ja ulkomaan maksujen hidas välittyminen ja sikamaiset kulut sinetöivät päätöksen varsin nopeasti. Muutenkin kun on tottunut maksamaan lähinnä kortilla, käteisellä toimiminen ei ole mitenkään näppärää. Varsinaisessa pankin valinnassa en tehnyt mitään vertailuja kun yliopistolla on jonkin sortin sopimus ilmeisesti tämän Hollannin Nordean eli ABN-AMROn  kanssa. Tilin avaamiseen tarvittiin sitten tas asa papereita, nin kun nyt kaikessa hyvässä byrokratiassa, tällä kertaa tosin vain henkilötodistus, vuokrasopimus ja osoitus siitä että on yliopiston kanssa tekemisissä. Se vähän ihmetytti että EU-ajokortti ei kelpaa henkilötodistuksena pankissa, mutta en käynyt nyt siitä asiasta tinkimään kun passikin on mukana, ihmetyttää vaan ne puheet siitä miten Schengen-maissa ei sitä passia enää tarvita, vai Maastrictin sopimusko sen takasi, mene ja tiedä.

Erot toiminnassa noin muuten lähtevät heti konttorin sisustuksesta. Ainakin tuossa lähikonttorissa on palvelu järjestetty niin että ovesta tultaessa on infotiski ja resepsuuni jossa voi sopia aikoja ja saada infoa. Kassapalvelut on keskitetty yhdelle tiskille, jossa on siis yksi tai kaksi henkeä kerrallaan paikalla. Tosin jonon pituudesta, tai lyhyydestä, päätellen se ei muodosta kovinkaan suurta pullonkaulaa palveluun.  Loppu konttoritila on sitten varattu avopilttuisiin joissa työskentelevät konttoristit joita Suomessa kutsutaan henkilökohtaisiksi palveluneuvojiksi ja sitten seinillä kiertää tietysti yksityispankin lasiseinäiset toimistot yms. tilat. Irrallisena Hollanti-triviana voin muuten paljastaa, että kassa on kassa myös hollanniksi.

Tilin avaus tapahtui varaamalla aika tiskiltä, eli siis muutaman päivän odottelulla. Vaikuttaisi ylipäänsä, että kaikki vähänkään monimutkaisemmat toiminnot tapahtuvat aina ajanvarauksen kautta, mutta maksut ja vastaavat luultavasti onnistuvat kassallakin. Saapuessani vähän ennen sovittua aikaa odottelin respaan ja oikein häkellyin kun jostain suharoi univormupukuinen tyyppi kysymään, että miten voi auttaa ja kun sanoin että odotan tapaamiseen niin ohjasi juomaan kahvia.  Konttorissa onkin ihan noin niin kuin yleisessä tilassa kahviautomaatti ja pöytä jossa on päivälehtiä, joka kyllä näyttää epäilyttävästi henkilökunnan kahvitilalta, mutta kai se kuitenkin on varattu lähinnä asiakkaille kun henkilökuntaa ei siinä ainakaan näy. No, kun pääsin toteamaan että juomavesiautomaatti oli tyhjä, niin toinen univormupukuinen asiakaspalvelija marssikin jo kättelemään ja vei kuutioonsa. Ja millainen univormu, jututin respan heppua aikaa varatesa ja sain kuulla että McGregor-brändi on suunnitellut AMROlle liituraitaiset puvut ja niihin sopivat austeet ja kaikilla henkilökunna jäsenillä oli tämä asu päällä. Tosin kuulemma yksityispankin puolella sitte asu oli vapaa, eli vapaavalintainen puku käytännössä.

Tilin avaamisessa ei sinällään ollut mitään erikoista. Omaa huvittavuuttaan tilanteeseen toi kun pankki-ihminen ensiksi varmisteli että kannattaakohan minun nyt varmasti avata tiliä, ja vakuutin että kyllä uskoisin, että se on ihan hyvä juttu. Peruspakettiin kuuluu tietenkin tili ja kortti, hollanniksi Wereldpas, ja internetpankki. Ja se muuten maksaa 8,25 per kvartaali, tosin en tiedä yhtään mitä se tekisi Suomessa mutta tuntuu paljohkolta pelkästään tilistä ja kortista. No, sopimus kuitenkin tehtiin ja allekirjoitettiin ja minä sitten menin kotiin odottelemaan korttia.

Ja katso, korttihan tuli postissa todella nopeasti, meniköhän siihen nyt päivä vai kaksi sitten, joka tapauksessa murto-osa siitä mitä nyt vaikka Suomessa. Täällä hommaan tosin liittyy ylimääräinen kiemura, kortti tätyy käydä aktivoimassa konttorissa kun se on saapunut. Varmaankin juuri siksi kun kortti toimitetaan suoraan postissa asiakkaalle. Kortti on Maestro, mikä ilmeisesti on sama Master Cardille kuin Electron oikealle Visalle, eli ilmeisesti luottoyhtiöiden pussiin pelataan täällä samaan tahtiin kuin Suomessakin.   Ja jos joku on ylivoimaista, niin täällä saa PINinsä valita itse. Hollannissa on käytössä myös hauska ”chipknip” sirumaksu, joka siis toimii vähän kuin Suomessakin muinoin taidettiin yrittää laseerata sitä systeemiä että sirulle ladataan rahaa ja sillä voi maksaa ilman PINiä. Chipknipiä kai lähinnä käytetään kahviloissa ja muissa vastaavissa. Muuten kortilla maksaminen tuntuu olevan samanlaista kuin Suomessakin.

edentifier2
Avaruusajan tunnuslukutaulukko: e.dentifier2

Nettipankissa on myös oma kansallinen erikoisuus, nimeltä e.dentifier. Kyseessä on taskulaskimen kokoinen mokkula johon tungetaan oma kortti sisään ja joka sitten arpoo pankkiin kirjautuessa kysyttävän salasanan tai tunnusluvun. Eli kyseesä onvähän kuin hienostunut tunnuslukutaulukko. Tosin siinä on muistakin ominaisuuksia kuten chipknipin saldon tarkistus ja mitä lienee kaikkea johon en ole ehtinyt vielä edes tutustua. Mokkulan voi myös liittää tietokoneeseen USB-kaapelilla, jolloin kirjautumaan pääsee vain syöttämällä kortin lukijaan ja PINin laitteeseen. Mainio systeemi kaikenkaikkiaan, mutta ei mikään valovuosien parannus tunnuslukuihin verrattuna. Varsinkin kun laite on sitten kuitenkin aina oltava mukana kun meinaa hoitaa pankkiasioitaan, eikä se kuitenkaan ole mikään lompsaan mahtuva hökötys.

Asiakaspalvelussa noin muuten yleinen linja jatkuu, pankkilaiset puhuvat erinomaista englantia ja positiivisena yllätyksenä melkein kaikki dokumentit sekä nettipankki on saatavissa englannin kielisinä versioina. Kaikenkaikkiaan varsin positiivinen kokemus tähän mennessä, joskaan ei nyt mitenkään tajunnanräjäyttävä.

Nyt se on hyvä lähteä lamaa torjumaan kun on maksuvälineet kunnossa

– Kalle

Mainokset

Elämää matalaorganisaatiotalossa – hollantilainen byrokratia

Olen tässä nyt ottanut tuntumaa hollantilaiseen hallintoon vajaan kuukauden ajan kun olen hoitanut noita maahanmuuttokiemuroita ja odotellut työntekijäksi rekisteröitymistä. Kokemus on pääsääntöisesti ihan hyvä, mutta vähän kaksijakoinen kun vertaa suomalaiseen. Olen menneissä posteissa todennut, että asiakaspalvelu on ystävällistä ja iloista ja sitä se kyllä on. Se on myös hyvin nopeaa ainakin yksityisellä puolella. Suomessa ei voi kun nähdä unta siitä että pankkikortti saapuu postissa alle vuorokauden sisään tilin avaamisesta.

Toisella puolen kolikkoa sitten on tietynlainen vaikeasti määriteltävä ero asenteessa byrokratiaan. Varsinkin alkuun suomalaiseen palveluun tottuneena tilanteen lukeminen on vähän hankalaa, koska palveluhenkilön ystävällinen kiinnostuneisuus saa helposti ajattelemaan, että nyt se on motivoitunut hoitamaan tämän jutun oma-aloitteisesti loppuun. Näin asia ei aina kuitenkaan ole ja asian hoitaminen saatta jäädä vähän rempalleen tilanteissa joissa se vaatisi aktiivista panostusta ellei muista itse pitää huolta edistymisestä. Synkimpinä hetkinä mietin, että onkohan suomalainen yrmeä asiakaspalvelu sittenkin rehellisempää. Kuitenkin tulos on aika sama; sitä puhuu jonkun asiakaspalveluhenkilön kanssa, joka ei tiedä mitä tehdä, eikä myöskään aio ottaa selvää oma-alotteisesti, vaan osoittaa jolle kulle toiselle joka ehkä tietää jotain asiasta. Itse asiassa useammin Suomessa käy niin, että se hommansa perusilmeellä hoitava henkilö hoitaa jonkun asian paljon oma-aloitteisemmin loppuun vaikkei vaikuta erityisen motivoituneelta päälle päin.

Viehättävä piirre asioimisessa tuntuu olevan myös se, että tukitoimintojen ihmiset tuntuvat olevan suurelta osin osa-aikaisia ja palvelutiskeistä suuri osa menee suomalaisen kahvitunnin aikaan kiinni. Tästähän on tietysti se seuraus, että jos ei tiedä jotain asiaa valmiiksi, on ensin saatava audienssi kiireiseltä kanslistilta, tai muulta IT-alan termein 0-tason tukihenkilöltä, joka osaa kertoa missä asia kuuluu hoitaa. Nollatason tuki organisaatiossa on myös varsin työllistettyä, luultavasti lyhyestä työajastaan johtuen, niin että omaa asiaansa tahtoo joutua ajamaan tai sitten se siirtyy taas seuraavaan päivään. Näinpä siihen ensimmäiseen askeleeseen on hyvässä lykyssä mennyt jo kuitenkin sen verran aikaa, varsinkin jos yrittää tehdä töitä välissä eikä vain kyttää käytävässä, että ei enää ehdi oikealle palvelutiskille. Sitten seuraavana päivänä mennään sinne tiskille hoitamaan se varsinainen asia. Mutta, jos käykin niin että tarvitaan jotain muuta inputtia, on parasta olla aamusta liikkeellä jotta ehtii vielä hoitaa välissä vaaditun jutun, tai sitten asiaan palataan taas seuraavana päivänä.

Osan viiveestä ja kiemuroista aiheuttaa varmaankin hallinnon keskittäminen. Kun hallinto on keskitetty, kukaan ei reunoilla enää tiedä asioista tarpeeksi ottaakseen varmasti kantaa tai ollakseen motivoitunut ottamaan vastuuta mistään, joten kaikkinielevä keskusbyrokratia sitten jauhaa verkkaista tahtiaan asioita. Varsinkin kun asiat eivät sitten oikein henkilöidy mihinkään tai kehenkään, niin tietynlainen kannuste laittaa töpinää jää uupumaan. Ilmiö on kyllä tuttu Suomessakin. Mallia on ilmeisesti otettu IT-puolen tukijärjestelmistä joissa jo kauan on ollut hierarkkinen tuki, jossa ongelmat siivilöityvät pyramidissa ylöspäin ja varsinaiseen tietoon päästäkseen joutuu kahlaamaan monta porrasta ja selittämään asiansa joka portaassa. Kuten yllä viittasin niin 0-taso tietää lähinnä kuka seuraavalla tasolla tietää mistäkin asiasta ja niin edelleen. Etuna tästä on tietysti se että sitten kun se ongelma on kiivennyt pyramidissa varsinaisen asiantuntijan kohdalle, ongelmaraporttipuhe alkaa olla jo aika sujuvaksi harjoiteltu. Ei mene sitten enää sen mahdollisesti kovapalkkaisen asiantuntijan työaikaa hukkaan kun se pääsee suoraan tekemään ydintoimintoaan. Panee tosin joskus ajattelemaan että saavutetaanko niitä mittakaavaetuja ainakaan hallinnossa. Nolla-tason tuki on aina tai useimmiten kuitenkin hajautettuna isäntäorganisaatiossa, niin se tienaisi palkkansa paljon paremmin jos se voisi hoitaa muutakin, kuin kelata että  mihin asiantuntijaan kannattaa ottaa yhteyttä.

Noin ylipäänsä ehkä ajattelisi että hallinnon tietty tahmeus ohjaisi oma-aloitteiseen toimintaa, mutta siitä hämmennyksestä päätellen mitä ripeä ja oma-aloitteinen asioiden selvittäminen maahanmuuton suhteen aiheutti, se ei kuitenkaan ole ilmeisesti välttämättä tapana. Kulttuuri on siinä suhteessa jakomielinen, että asioista on informaatiota, mutta se ei useinkaan riitä asioiden hoitamiseen ihan loppuun asti. Yleensä kuitenkin vaaditaan inputtia jostain muualta ja lopputulos on sitten usein sama kuin se että olisi istunut käsiensä päällä ja odottanut.

Tämä kaikki on tietysti kulttuurista kasvukipua siinä mielessä että paikalliset eivät juuri byrokratiaa valittele, siinä missä Suomessa tahtoo olla vähän sellaista hampaiden kiristelyä. Yleisesti organisaatiossa tuntuisi olevan aika rento suhtautuminen hallintoon. Ja mikäs siinä on ollessa kun hommat hoituvat ystävällisesti ja hymyillen. Kolmas ero joka näyttelee suurta osaa mainittujen lisäksi on se oikeastaan joka paikassa muualla kun pohjoismaissa tapaamani ilmiö, että asioista tiedustelua ja kysymistä pidetään ihan luontevana ja normaalina kanssakäymisenä arsinkin  yksityisellä puolella. Olen useammassakin paikassa herättänyt hämmennystä kun olen mennyt paikalle valmiina ja tietäen jo etukäteen mitä pitää tehdä ja olla valmiina. Suomessa siihen on nykyään tottunut, että kaikenmaailman tietovarastoja pystytetään ja asiakaspalveluhenkilöt sitten usein vähän närkästyneenä viittaat näihin palvelutuotannon tee-se-itse -pakkauksiin jos ei satu jo etukäteen tietämään mistä on kyse.

Jos taas vedetään yhteen, niin kyllähän täällä asiat hoituvat, ja mukavasti ja ystävällisesti hoituvatkin, mutta oma-aloitteisuus jota vaaditaan on vähän erisorttista. Alkushokin jälkeen homma hoituu oikeastaan aika mukavasti kun antaa itsensä hallintoprossien vietäväksi sen sijaan että yrittäisi jäkittää ja valmistautua oma-aloitteisesti. Senkun soittaa ja kysyy ja jos ei tänään onnistu niin huomenna sitten. Hasta, mañana…

Keskuskomitean odotushuoneesta

– Kalle

Sinisiä hetkiä posliinitehtaalla

Posliinimaalausta yläsarjoissa
Posliinimaalausta yläsarjoissa

Tarina ei etene nyt kovin kronologisesti, mutta laskiainen meinasi kiilata edelle julkaisuaikataulussa. Mutta koska sain tänään puhkaistua henkireiän ulkomaailmaan, eli netin toimimaan, niin saatte arvon lukijat kaksi yhden hinnalla. Toisaalta koska kaikella on edelleen hintansa, niin loppuviikosta voikin olla vähän hiljasempaa.

Elikkä kun aloitetaan alusta, niin viime viikonlopun ohjelma  alkoi perjantaina iltapäivällä tutustumisella posliinitehtaaseen. Niinkin maallisella asialla kuin posliinilla on ollut merkittävä asema Delftin kehityksessä nykymalliinsa, joten suhtaudutaan asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Posliini oli muinoin arvotavaraa tavalla jota nykyisen halvan kivitavaran päivinä on vaikea käsittää. Kiinalainen aito posliini oli aikanaan himoittu statussymboli jolla porvari pyrki erottumaan savitavaraa käyttävästä rahvaasta. Nykyäänkin, kuten olemme elokuvista oppineet, amerikan englannissa sanotaan ”put the china on the table” kun laitetaan hyvät astiat pöytään. Voisi jopa viisastella että silloin olivat kupit vaa’assa toisinpäin. Kiinalaiset innovoivat ja Euroopassa yritettiin kopioida perässä. De Koninklijke Porceleyne Fles, eli Kuninkaallinen posliinipullo, on tämän  pitkän ja kunniakkaan posliininvalmistusperinteen viimeinen jatkaja.

Olen lukenut monesti mutta en nyt muista viitettä mistä, että Delftin menestyksen tärkeimpiä aineiksia oli posliininvalmistus. Delftissä keramiikkaa on valmistettu ammoisista ajoista, tai ainakin myöhäiskeskiajalta lähtien, tosin varsinaista oikeaa posliinia sitten myöhemmin uudella ajalla. Varsinainen Delftin sininen mistä Delft tunnetaan sai muotonsa jotakuinkin 1600-luvun puolivälissä. Teollisuuden synty ajoittuu Alankomaiden itsenäistymiskahnausten aikoihin. Kuten emme muistaneet historiasta, William Oranilainen (William van Oranje, Wilhem of Orange) johti kansansa voittoon miehittäjästä, tai ainakin kylvi kapinan siemenen, tuossa 1500-luvun lopussa. Wiljamin seikkailua edelsi katolisen miehittäjän, tarkemmin Espanjan hovin, sortovalta. Delftin kaupungin infopaketin mukaan lähtölaukaus Delftiläiselle keramiikan valmistukselle lienee ollut miehittäjien vaino ja Antwerpenin luhistuminen, joka sai keramiikkamestarit äänestämään jaloillaan ja muuttamaan Delftiin. Wikipedia tietää kertoa, että ennen oikeaa valkeaa posliinia Delftiläiset väsäsivät tinalasituksella valkaistua keramiikkaa, joka kopioi aitoa valkoista posliinia kilpaillakseen 1600-luvun alussa markkinoille tulleen kiinalaisen valkean posliinin kanssa. Keramiikan valmistus Delftissä sai uuden sysäyksen kun 1630-luvulla Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian huolehtima posliinitavaran tuon Kiinasta alkoi pykiä. Delftissä, kuten muuallakin Hollannissa, alettiin noilla main maalamaan kiinalaistyyppisiä koristeluja astioihin. Toinen iso sysäys oli 16oo-luvun puolivälissä sattunut ruutivaraston räjähdys joka aiheutti häiriön panimotoiminnalle ja keramiikan valmistus valtasi tyhjiön. Koninklijke Porceleyne Flesin synty ajoittuu juuri ennen rysäystä, vuoteen 1653.

Tosin oikean posliinin keksiminen antoi odottaa itseään verrattain myöhään. Kätevät saksalaiset Meissenissa keksivät ensimmäisenä Euroopassa tavan tehdä ”aitoa” posliinia kiinalaisten tapaan, ja tämä ajoittuu vasta 1700-luvun alkuvuosiin. Hauskana yksityiskohtana mainitaan että Saksin vaalikuningas Augustus laittoi iloiset keksijät Tschirnhausin ja Böttgerin poseen vauhdittakseen työtä, voidaan sanoa että Aukusti haki keskiaikaisen patentin, ja vankeudessaan he onnistuivat kuin onnistuivatkin posliinin valmistuksessa. Tässä vaiheessa Delftiläiset olivat ehtineet jo saada vankan maineen arvoposliinin tuottajana ennen kuin olivat tosiasiassa tehneet tuskin ensimmäistäkään posliiniesinettä.

Pohjoisen Mona Lisa alennusmyynnissä
Pohjoisen Mona Lisa alennusmyynnissä

Delftin posliinin, tai keramiikan, differoiva tekijä on aina ollut taidokas ja yksityiskohtainen käsin maalattu koristelu. Kuuluisinta delftiläistä poslinia on Delftin Sininen, eli sinisellä kirjailtu valkea posliini. 1700-luvulle tultaessa kehitettiin myös muodikas Delftin Musta joka sai innoituksensa kiinalaisista mustaksi lakatuista huonekaluista ja astioista. Lisäksi on vielä Delftin Pinjacker tai Polychrome, joka on kirjailtu punaisella, sinisellä, vihreällä ja lehtikullalla. Ei niinkään yllättäen, suosittuja teemoja koristelussa ovat kotikylän ison pojan eli Jan Vermeer van Delftin maalaukset, ynnä tietysti Rembrandtin maalausten toisinnus. Alkuperäiset aiheet ovat itse asiassa enimäkseen kansallisromanttisia tuulimyllyn kuvia, maisemia ja sitten yksinkertaisia ja monimutkaisempia kukka-aiheita. Vaikka perinteinen Delfttavara ei ehkä sovi joka kotiin tai makuun, niin käsinmalattujen kuvien taidokkuutta on pakko ihailla, toivottavasti valokuvat tekevät edes jonkin verran oikeutta.

Tehdas ei tosin ole pysähtynyt vain maalaamaan tuulimyllyjä ja maitotyttöä lautasiin. Tehtaalla on valmistettu aikojen kuluessa sisustuskeramiikkaa kuten kaakeleita, seinämaalauksia ja kohokuvia tilauksesta ja vakiotavarana. Myös astioiden suhteen on tehty tyylillisiä kokeiluja, mutta ei kovin laajassa määrin. Viimeisimpänä voimannäyttönä Suuri Rembrandtin Yövartiota esittävä posliinimaalaus vuodelta 2000. Maalaus kuulemma kesti vuoden vai kaksi kahdelta maalarilta. Kuva maalattiin kokonaisena. Maalaus alkoi ääriviivojen piirtämisellä, alkuperäinen kuva heijastettiin laatoile ja ääriviivat jäljennettiin. Sen jälkeen maalarit alkoivat kopioida mallista. Maalaus tapahtuu vähän kuin vesivärillä ja itse asiassa sininen väri tulee vasta poltettaessa. Itse asiassa tavarat poltetaan kahdesti, mutta ensimmäisen kerran vasta maalauksen jälkeen.

Yksityiskohta yövartiosta
Yksityiskohta Yövartiosta. Etualalla salamavalo vaalentaa sävyjä ja korostaa yksityiskohtia.

Itse valmistuksen kulku on nykyään pääpiirteissään nelivaiheinen prosessi (linkissä PDF) . Ensinnä tavarat valetaan kipsimuottiin. Muottiin kaadetaan hyvin vetistä savivelliä, ja muotti alkaa imeä vettä itseensä. Savi alkaa kuivua tietysti reunoilta ensiksi ja muotin seinään kovettuu tai siis kuivuu kerros kiinteää posliinisavea. Tovin kuivumisen jälkeen ylimääräinen velli kaadetaan muotista jolloin raakakappale alkaa olla valmis. Muotista poistettu kuiva savikappale kestää varovaista käsittelyä ja tässä vaiheessa myös liitetään kahvat kannuihin ja tehdään muutkin viimeistelytyöt. Maalaus tapahtuu raakaan kappaleeseen ja kuten sanottu, väri ja lujuus tulevat kappaleesen vasta ensimmäisessä poltossa. Polton jäkeen pinjackeriin liimataa vielä lehtikulta. Kun viimeistelyt on tehty niin tavarat lasitetaan  maalauksen suojelemiseksi.

Mitä nämä ihmeet sitten maksavat? Kuten arvata saattaa, käsinmaalatut oikeat Delfttavarat ovat melko hintavia. Pienet rasiat ja esim. noin mandariinin kokoiset joulukuusen koristeet maksoivat tehtaanmyymälässä noin viiskympppiä, tosin oikein pienet jutut olivat vain kolmisen kymppiä. Toisessa päässä skaalaa noin 50×40 maalaus maksoi 4500e ja yllä nähty Vermeerin maalauksesta kopioity, noin 50cm läpimittainen lautanen, noin 2000e. Ajan tavan mukaisesti konserniin tosin kuuluu sitten myös Westraven tuotemerkki, joka on ajautunut pitkän historiansa aikana sen luokan alennustilaan että tarjoavat painokuvilla koristeltuja astioita, joiden hinnat ovat enää murto-osa oikeasta Delfttavarasta.

Sinisiä hetkiä toivottaa

-Kalle

Karnevaalit saapuvat kaupunkiin

Viittasin tuossa aiemmassa postissa, että törmäsin männä viikonloppuna vahingossa karnevaaleihin.

Konfettia, konfettia
Konfettia, konfettia

Karnevaalit olivat minulle ainakin vähän yllätys. Vaikkakin siinä kun seurasin touhua, niin aloin muistelemaan että töissä porukka puhui jotain asiasta mutta en sitä sitten kummemmin rekisteröinyt. Katsoin asiakseni nyt sitten jälkikäteen vähän tutustua aiheeseen. Osoittautuu että karnevaali tai karnivaali, miten se nyt sitten kirjoitetaan, on vahvasti katoliseen perinteeseen kuuluvan paaston alkamisen juhlintaa. Tai ehkä paremminkin viimeinen synnillä herkuttelu ennen 40 päivän paastoa ennen pääsiäistä.

Historiattomana nykyihmisenä en muistanut tai älynnyt, että tosiaan katolilaiset paastoavat jatkuvasti enemmän ja vähemmän. Tosin paasto on varsin suhteellinen asia, riippuen vähän ajasta ja lähteestä, paastoaminen tarkoittaa sitä että päivässä syödään yksi täysi ateria ja kaksi pienempää, käytännössä iso lounas sekä aamu- ja iltapalat. Aterioiden välissä ei saa nauttia kiinteitä ruokia, mutta kaikenlaisia juomia ml. alkoholia saa nauttia vapaasti. Jossain vaiheessa historiaa jopa puolet vuoden päivistä on ollut paastopäiviä, jolloin ei ole muun muassa saanut syödä punaista lihaa, voita tms, tosin nykyään vaikuttaisi olevan niin että lapset, vanhukset ja työtätekevät joiden työ voisi paastosta häiriityä ovat sen ulkopuolella. Siis käytännössä oikeastaan varmaan kaikki joita ei haluta paastota. Pohjimmiltaan karnevaalissa on kyse täsmälleen samasta jutusta kuin suomalaisessa laskiaisessa. Suomessa perinne on vaan selkeästi vesittyneempi, laskiaistiistaina tarjotaan hernerokkaa jotta jaksetaan paremmin paastota, sitten lasketaan vähän mäkeä ja lopuksi nautitaan pulla kermavaahdolla. Suomeen perinne on jäänyt kaiketi elämään Ruotsin vallasta, ajalta jolloin ruotsi oli katolinen maa, samalla tavalla kun hernerokkatorstai.

No, täällä se meno on vähän reilumpaa kun katolinen perinnekkin on vähän vahvempi. Leipää ja sirkushuveja on laidasta laitaan. Paraati on vain yksi esimerkki mahdollisista tapahtumista. Ilmeisesti etelän maatalousvaltaisilla seuduilla juhlinta on vähän rivakampaa ja jatkuu parhaimmillaan viikonkin. Millaista siellä sitten oli? En iltahulinoista tiedä, mutta paraatin suhteen saa kuvan kun ajattelee vappua suomalaisessa yliopistokaupungissa, erityisesti sellaisisessa missä on teekkareita. Tosin juhlinta keskittyi paraatiin ja paraatireitin varrelle. Koko kaupunki ei suinkaan ollut karnevaaliporukan vallassa. Paraatin suhteen ei tyydytty mihinkään lippujen kävelyttämiseen vaan suuren maailman malliin kulkueessa kulki kuorma-autoja ja isojen maastureiden sekä maatalousmaan arvolle sopivien valtavien traktoreiden vetämiä paraatilavoja. Lisäksi mukana kulki myös moporiksoja, Tuk-Tukeja, yksi porukka joilla kaikilla oli segwayt ja yksi haarukkatrukki. Lavoilta kaikui laulu ja musiikki. Konfettia viskeltiin. Yleisö hurrasi ja vilkutti.

Kuninkaallista kyytiä
Kuninkaallista kyytiä

Ilmeisesti kulkueeseen sai ostaa tai varata paikan. Mukana oli selvästi firmaporukoita, vanhoja kaveripoppoita, urheiluseuroja jne. Hommasa oli vähän myös kilpailun makua, kenellä on eniten väkeä, suurin paraatilava ja kovin meno. Porukat olivat yleensä jossain teema-asussa jne. Ilmeisesti monarkian luonteesen kuuluu että useilla lavoilla oli oma prinsessa tai prinssi joka kuninkaallisesti vilkutti paraatilavalta, tai yleisemmin heilui musiikin tahdissa ja viskeli konfettia. Perinteeseen kaiketi kuuluu myös karnevaaliprinssin valinta. Kulkueessa kulki myös takseja ja busseja, joihin ilmeisesti sai ostaa lippuja erilaisiin hintoihin. Kaikenkaikiaan sellainen tapahtuma josta teekkarihenkiset ihmiset varmasti olisivat melko innoissaan.

Prinsessa Megan ottaa yleisönsä
Prinsessa Megan ottaa yleisönsä

Karnevaalit ilmeisesti jakavat jonkin verran mielipiteitä uskontoon ja erityisesti katolilaisuuteen sidottuna perinteenä. Vaikkakin ilmassa oli pilailua, niin olen kuullut heittoja tyyliin ”ne etelän punaniskat”, yksi tyyppi käytti niinkin vahvaa vastenmielisyyttä ja halveksuntaa kuvavaa sanaa kuin ”detest” karnevaalimenoista. Tavallaan hauska verrokki on Yhdysvaltain raamattuvyöhyke johon säännöllisesti viitataan amerikkalaisessa ja eurooppalaisisess (populaari-)kulttuurissa vaihtelevin äänenpainoin. Pahaa verta tuntui aiheuttavan erityisesti siivoton karnevaalimusiikki. Ja kyllähän se aika pahaa olikin, ääniraita oli vähän niinkuin ”Litti litti Litmasta” ja ”E viva Espanjaa” putkeen, itse asiassa ”E viva Espanja” kajahtikin komeasti useampaan kertaan paraatilavoilta.

Tästä ajatus itse asiassa kimpoaa toiseen suuntaan. Kun kuuntelin karnevaalimusiikkia niin yhteys perinteisen karnevaalimusiikin ja hollantilaisten rakastaman ns. kikkeli-trancen/teknon eli kiksun välillä on aika ilmeinen loppupeleissä. Sukupolvesta riippumatta musiikissa on reipas tamppaava rytmi, sanat, jos niitä on, ovat yksinkertaista lallatusta ja vaskipuhaltimia väärinkäytetään rennosti. Tuloksena on sellaista rytmikäästi etenevää, helposti hoilattavaa humppaa jota on periaatteessa aika helppo sulattaa ainakin sopivassa hönössä.

Karnevaalihumppaa parhaimmillaan
Karnevaalihumppaa parhaimmillaan

En nyt sitten tullut illalla käyneeksi ulkona, että en tiedä sitten humaltumisesta sen suhteen, mutta päivällä ainakaan en nähnyt ketään rehdisti kännissä vaikka monikin joukossa naukkaili ja muutama kaljapunainen naama joukossa hymyili kuin hangon keksi. Tulee mieleen tapa miten Suomessa tunnutaan osaavan poimia asioista huonot ja haitalliset puolet ja jättää ne mahdollisuudet käyttämättä. EU-sukupolvi kun on oppinut käyttämää alkoholia eurooppalaisesti. Mikä tarkoittaa tietysti lähinnä sitä että perus viikonloppukännien lisäksi otetaan iltaisin ja viikollakin, eikä sitä että läträttäisiin missään nimessä vähemän kun kerran aletaan. Karnevaalissa sama kuvio jatkui kuin elämänmenossa muutenkin, siminnähden humalaisia ei olut ja juhlinnasta huolimatta, tai johtuen, meno oli leppoisaa eikä missään vaiheessa näkynyt mitään hässäkkää.

Turvallisuudesta voi ylipäänsä sanoa sen verran, että melkolailla turvallista tuntuu olevan. Kertaakaan ei tullut olo että ilmassa olisi riskiä vaikka väkeä oli kuin pipoa. Seisoin puolet paraatista lompsa lokoisesti perstaskussa ihmistungoksessa ja havahduin miettimään turvallisuutta vasta kun joku tungeksi selkään aivan kiinni, mutta mitään ei kadonnut. Myöskään porukassa ei ollut kovin potentiaalisia järjestyshäirijöilijöitä. Jos kirjoitin etä ajatelkaapa vappua kaupungissa, niin sen verran voi korjata että ajatelkaapa vappua kaupungissa ilman känniääliöitä, räyhääjiä, pulloja kyttääviä kassi-almoja, taskuvarkaita ja muita lieveilmiöitä. Kuten Iskä Matti on tavannut sanoa ruotsalaistuneista sukulaisita, että ruotsalaiset pitävät mukavasti hauskaa, ja samaa voisi sanoa näistä hollantilaisista.

Kaikenkaikkiaan ihan hauska tapahtuma noin ohikulkijana. Eipä tuossa nyt paljon kukaan päässyt sivistymään ja kehittymään ihmisenä, mutta ihmisillä tuntui olevan vilpittömästi hauskaa.

hymyilevat_kulkijat

Laskiaisterveisin

– Kalle

Terveisiä netin pimeältä puolelta

Olen tässä muuton jälkeen elänyt tietynlaisessa limbossa netin käytön suhteen. Erinäisistä organisatorisista ja teknisistä syistä minulla ei ole ollut asunnolla internetyhteyttä sitten muuton jälkeen. Jos ihmettelette näitä blogijuttuja, niin töissä kuitenkin on, niin että olen sitten iltaisin kirjoitellut juttuja ja sitten päivällä jossain välissä toimittanut niitä nettiin.

Oikeastaan kuvittelisi, että tämä olisi ahkeralle netinkäyttäjälle kuten itselleni raskaskin rangaistus. Onneksi olen sentään ehtinyt elää sen verran netittömälläkin aikakaudella että osaan viihdyttää itseäni muutenkin. Toinen syy on sitten se että tässä olemisessa on ollut nyt muutenkin ihmettelemistä sen verran että ei ole niin kauheasti ehtinyt hautoa asiaa. Asia tuli oikeastaa ensimmäisen kerran esiin kuluneella viikolla kun sain tunnukset verkkoon joten potentiaalisesti olisin voinut saada yhteyden toimimaan, ellei täällä olisi käytössä tuollainen PPPoE-protokollaviritys joka näyttää olevan kotoisin vuodelta 2002, eikä sitten skulaa ainakaan minun vistassa.

Missä netittömyys sitten näkyy? Iltaisin on ollut mukavan hiljaista ja aikaa syventyä vaikkapa lukemiseen. Tai sitten blogin kirjoitamiseen. Blogin kannalta on hyväkin ettei julkaisunappia voi painaa heti kotosalla, tuleepahan käyty tekstit pariin kertaan läpi. Toinen mainion rentouttava puoli on myös se että kun ei pysty tai tarvitse seurata työsähköpostia iltaisin, niin sitä saa olla tietyllä tavalla enemmän rauhassa vapaa-aikanaan.  Tosin kotosalla, siis Suomessa, netin viihdekäyttöä tuli harrastettua vähän laajemmaltikkin. Opiskeluaikana sitä varsinkin tottui siihen että isohkon vaatehuoneen kokoisessa solukämpässä tietokoneen ruutu oli vähän niinkuin ikkuna maailmaan. Sama sitten tottumuksen voimasta jatkunut enemmän ja vähemmän näihin päiviin sen kummemmin asiaa ajattelematta. Siinä mielessä on varmaan ihan hyväkin välillä ottaa vähän etäisyyttä, onpa enemmän kannustetta olla tekemisissä oman pään tai tietokoneen ulkopuoliseen maailmaan.

Kyllä netittömyys sitten on ihan konkreettinen puutekkin, monellakin tavalla. Päällimmäisenä ihan tavallisten asioiden selvittäminen ja vaikka viikonlopun suunnittelu on ihan eritavalla vaikeaa kun ei voi nopsasti netistä katsoa että mitä menee elokuvissa tai mitä ravintoloita keskustast löytyy. Olen sitten kyllä paikannut puutetta tiedustelemalla esim pyöräkeikan etukäteen netissä viikolla. Varjopuolena tässä on tietysti, jos nyt ei valehdella kenelläkkään, että kyllä se sitten on vähän näkynyt varsinaisessa työtehossa. Tosin tässä kuluneiden viikkojen aikana on muutenkin ollut kaikenlaista asioillajuoksemista niin paljon, että kaltaiseni putkiaivon on ollut vaikea keskittyä työntekoon rauhassa. Toinen on sitten se että kun on tottunut olemaan läsnä netissä ja hoitamaan sosiaalisia suhteita tietokoneen kautta, niin välillä sitä tuntee olonsa vähän eristäytyneeksi.

Käytännön tasolla kuvittelisi ehkä, että netittömyys toisi elämään joko ylisuunnittelua tai sitten sattumanvaraista poukkoilua, mutta toisin on käynyt. Tietyllä tapaa netittömyys on antanut omalaatuisen sekoituksen rakennetta ja spontaaniutta. Asialliset hommat täytyy suunnitella hyvissä ajoin toimistolla, mutta siten muu ohjelma menee aika paljon spontaanimmissa merkeissä. Esimerkiksi viikonloppuna suunnittelin että käyn ostamassa farkut ja etsin liikkeen etukäteen netistä, mutta siinä samalla kaupungilla notkuessa  sitten pällistelin samalla torielämää ja huomasin paikalle kerääntyneen väkijoukon. Kärkyin porukan liepeillä ja törmäsin karnevaaliparaatiin. Siitä enemmän toisaalla mutta tämä esimerkkinä siitä spontaanista hauskasta mitä parhammillaan löytyy, kun ei vaikka nyt selaile netistä valokuvausvinkkejä. Tulee otettua enemmän niitä valokuviakin.

Kun punnitsee taas hyviä ja huonoja puolia, niin joutuu taas tylsästi tulemaan lopputulokseen että totuus löytyy sieltä puolivälistä. Toisaalta jatkuva tavoitettavuus on jossain määrin raskasta vaikka sitä nyt ei yhtenään joudu illat pitkät vastailemaan sähköpostiin. Myös kannuste etsiä muuta aktiviteettiä kuin netin viihdekäyttö on varsin tervetullut muutos elämään. Mutta kyllä netin puute selkeästi on puute, kun on tottunut etsimään ja ennen kaikkea löytämään asioita sieltä. Varsinkin vieraalla paikkakunnalla netti on iso apu kun etsii paikkoja ja mietti mitä nyt vaikkapa mitä tekisi viikonloppuna. Mutta eiköhän tässä pärjäillä, enpä nyt voi sanoa että mitään olisi jäänyt tekemättä siksi, että kämpillä ei ole nettiyhteyttä.

Telekommunikaation keskiajalta

– Kalle

Luku raportoinnin vaikeudesta – miten muutuin reportterista kaskunkertojaksi

Olen tässä nyt parin-kolmen ensimmäisen viikon aikana kirjoittanut lähes urakalla tätä blogia ja pidin tässä jonkinlaisen katselmuksen kirjoituksistani ja niiden suosiosta. En olisi uskonut että tähän kuluu aikaa kuin pahimpaan naamakirjaan. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tässä olen pannut merkille ensin iloissani, sitten hämmentyneenä ja nyttemmin jopa lievällä pelolla lukijakunnan kasvua, joka ylittää odotukset reilusti. On myös hauska huomata että joku on jopa pysähtynyt kommentoimaan tuotoksia. Kiitoksia siitä lukijoille.

Kommenteista päätellen reportaashi on kuitenkin lähteny sikäli kurjasti liikkeelle että kirjoituksistani on ilmeisesti ajoittain välittynyt vauhdikaampi tunnelma kuin varsinaisesti on ollut tarkoitus, tai miten tilanne on todellisuudessa. Tämä herättää myös ajatuksia alkuperäisestä toimituksellisesta linjasta mitä esittelyssä kirjasin. Kirjoitin että tavoitteena on kirjoittaa reportaashia, mutta kun katsoo kirjoituksia niin enemmän on tainnut mennä kaskujen kertomiseksi. Enkä tiedä mitä toimittajan etiikka sanoo tavasta jolla olen paikoitellen liki pakonomaisesti parannellut vanhoja kirjoituksia ja lisännyt kuvitusta kun olen jaksanut hoitaa valokuvien jälkituotantoa.  Ainakin valokuvauspiireissä tuntuu valokuvajournalismin ympärillä lejuvan tietynlainen mystinen sädekehä: kuva sankarikuvaajasta joka vaikeassa valossa ja tukalassa tilanteessa onnistuu olemaan paikalla painamassa laukaisinta juuri oikealla hetkellä ja tallentaa sen kuvan joka voi muuttaa maailmaa. Hommaan liittyy myös kaikenlaisia herraskaisia sääntöjä miten kuvia voi käsitellä, voiko käyttää valaistusta ja rekvisiittaa ja niin edelleen, lyhyesti siis millaisia sävyjä voi esittää väristämättä todellisuutta. Tietyssä mielessä reportaasi ehkäpä onkin vaativin kirjallisuuden samalla tavalla kun valokuvajournalismia sanotaan vaativimmaksi ammattimaisen valokuvauksen lajikkeeksi. Fiktiivinen kirjoittaja voi kaahailla kuinka tykkää, ja jos nyt kirjoittaakin dokumentaarista romaania tai elämänkertaa, niin  kun kyseessä on kuitenkin taiteilijan tulkinta jotain todellisesta tapahtumasta eikä mikään tutkimus, niin eihän se nyt niin tarkkaa aina tarvi olla? Ja sattuupa sitä sitten lipsahduksia aammattikirjoittajillakin. Ei nyt niin että olisin niinkään sisällön puolesta muutellut juttuja tai sen kummemmin sensuroinut, mutta enemmänkin korjaillut sävyjä ja näitä iänikuisia kirjoitusvirheitä.

Sävyjen käytöstä tulee mieleen myös ikuisuuskysymys aikakauslehtien suosiosta, kukapa sitä suomen kuvalehteä jaksaa lukea kun samat jutut saa kirkkaammissa väreissä ja kulmat pyöritettynä toisestä läpyskästä, eikö totta? Heräsin pohtimaan sävyasioita varsin aikaisin tätä blogia kirjoitaessa, oikeastaan jo ensimmäisellä viikolla. Tai toisaalta myös varsin myöhään, ottaen huomioon miten paljon kaikenlaisia juttuja sitä on joutunut aikojen kuluessa kirjoittamaan.  Kuten todettua, harva tuntuu jaksavan elää faktojen kanssa ilman väritystä, mutta kuinka sitä välittää tunnelman lukijalle jokseenkin siten että se kuvaa koettua? Monikaan ei taida sen kummemmin edes yritää, varsinkaan kun realismin hylkääminen on vähän niinkuin antanut luvan olla vaivautumatta kun ne nyt ovat kuitenkin vain henkilökohtaisia kokemuksia eikä niitä voi sitten siirtää. Tai koska yhteistä todellisuutta ei ole, niin miksi ylipäänsä vaivautua. Olisi ehkä sittenkin pitänyt olla kuulolla lukion äidinkielen tunnilla, kun joku vielä ilmaiseksi yritti kertoa näistä asioista. Tosin silloin olin nuoruuden varmuudella valmis kirjoittaja.

Nyt lukija tietenkin miettii että kumman kevyesti se tuntuu majasteettirikoksensa ottavan. No, esipuheessa lupasinkin opetella ja tämäkös nyt onkin sitä reflektiivistä oppimista parhaimmillaan. Asiaa kun oikein miettii niin en nyt enää oikeastaan ihmettele blogien suosiota myös ammatikseen kirjoittavien ihmisten joukossa. Bloggaaminen kun tarjoaa kuitenkin ehkä sen suorimman tien rehellisen palautteen äärelle ja siten mahdollistaa kehitymisen näissä toimissa. Oikeastaan tässä kohtaa tiputan vihjeen myös perhepiirin ulkopuolelta tuleville lukijoille; kun luette niin pysähtykää kommentoimaan jos pidätte jutuista, kommentit ovat polttoainetta kirjoittajalle ja olis hauska kuulla myös lukijoista jotain. Voitte pitää sitä vaikka vaivanpalkkana kirjoittajalle. Palautetta kun on tunnetusti vaikea saada ja työkavereiden keskenkin sitä usein kursaillaan vaikka joskus sitä toivoisi ehkä suorempaakin palautetta. Harvemmin kuitenkaan kukaan tulee vetämään hihasta että katoppas nyt vähän, vaikka kirjoitusprojekti olisi ilmiselvä junaturma, täyttä vauhtia matkalla kohti kiskojen loppua.

Olen myös miettinyt että miten paljon sitä antaakaan itsestään kun kirjoittaa julkisuuteen, kuorii kuin sipulia. Vaikka nyt en tähän blogiin ole mitään ihmeellistä kirjoittanut, eikä täällä uniikkeja kävijöitä ole kaiketi enempää kuin sormet ja varpaat riittävät laskemaan, mutta silti näidenkin juttujen perusteella satunnainen lukija varmasti muodostaa jonkinlaisen kuvan kirjoittajasta.  Näitä juttuja kirjoittaessa, varsinkin kun sen tekee omalla koneella iltaisin, on lisäksi aika helppo unohtaa että ei pidä yksityistä päiväkirjaa. Sitä kirjoittaa potentiaalisesti ehkä jopa maailman laajimman yleisölle, joskin Suomen kieli foorumina rajoittaa kyllä merkitävästi juttujen leviämistä. Alan selvästi ymmärtää miten ihmiset sitten tosiaan kertovat netissä itsestään juttuja joita ei koskaan luultavasti kuulisi kasvotusten. Vaikken ole naamakirjassa rekisteröityneenä, olen kuullut ihmisten kirjoittavan sellasia juttuja seinälleen, joita eivät kuuna päivänä kertoisi kaikille kavereilleen ml. allekijoittaneelle, puhumattakaan työkavereille, potentiaalisille yhteistyökumppaneille tai pomolleen. Tai jos pomo vaikka ei olisikaan naamakirjassa, niin aina joku tuntee jonkun, kai muistatte sen jutun että keskimäärin jos kaikki ihmiset tuntevat muutaman ihmisen, niin ei tarvita kovinkaan montaa porrasta tätä exponentiaalista kasvua kunnes periaatteessa huomataan että ollaan tutun tuttuja koko maailman kanssa?

Mitä tästä sitten opitaan? Lähinnä kai sen verran, että kannattaa miettiä kerran jos toisenkin kirjoitusten sävyjä, ja miten monella tavalla ne voidaan tulkita, jos haluaa viedä viestinsä perille sillä tapaa kuin on ajatellut. Tässähän on sikäli tietysti kasvun paikka myös ammatillisesti, että sävyn hallinta on merkittävä asia myös tutkimuksessa vaikka sitä harvemmin ajatellaan. Varsin vieraalla kielellä kirjoittaesa sitä varmaan onnistuu antamaan ajoittain varsin merkillisen kuvan lukijalle, kun sävyt eivät oikein ole hallinnassa ja sitä yrittää silti hienostella. Sävy on myös tärkeä asia ihan asiallisen tiedon välityksessä ja sävyjen hallinta voisi, kaiketi, myös auttaa tekstiaineiston tulkinnassa. Mitä tulee sitten yksityisyyteen, niin kai sitä on sitten kasvatettava paksu nahka, tai puettava jonkilainen journalistin rooliasu päälle. Tai sehän on tullut tehtyä, enhän minä normaalisti kirjoita tällä puheenparrella sähköposteja tai puhu ihmisten kanssa, varsinkaan tuttujen tai perheen. Että jonkinlaista oman elämänsä sankaritoimittajan hahmoahan tässä rakennetaan joka tapauksessa. Nyt sitten vain haarniskaa kiillottelemaan tulevissa posteissa.

Kynät tanaan ja kieli keskellä suuta

– Kalle

Oleskeluluparumba – askelmerkit kuntoon

Paperisodan näyttämö
Paperisodan näyttämö

En lähtenyt julkaisemaan juttua muuton virallisista kuvioista näkemättä että miten homma todellisuudessa onnistui. Itse prosessihan ei sinällään ole monimutkainen EU-kansalaisena, senkun marssii maahan avoimista porteista, rekisteröityy paikkakunnalla asukkaaksi ja sitten hakee oleskelulupatarran passiin maahanmuuttoviranomaisilta, IND:ltä. Kirjoittelen tätä muistissa kaverin kysymys ”ei kai sinne tarvi edes rekisteröityä kun EU:n alueella voi olla työnhakijana 3 kukautta missä tahansa maassa ja sitten käydä muualla välillä ja voi olla taas 3 kuukautta?”, no, niin kai periaatteessa, mutta herran pelko istuu minussa syvässä ja seurasin niitä vähän virallisempi ohjeita.  Seuraavassa seupustuksessa käyn nyt sitten läpi prosessin, opiksi itselle ja lukijakunnalle.

Miten se tapahtui

Käytännössä homma ei mennyt aivan kuin tanssi johtuen erinäisistä asianhaaroista, kuten normaaleista työkiireistä, kotimaan muutosta, konferenssimatkasta ja näiden päällä pyörivistä yksityiselämän pikku projekteista. Aloin tai pääsin hoitamaan maahanmuuttoa toden teolla vasta vajaata kuukautta ennen 0-päivää joka periaatteessa oli auttamatta liian myöhäistä oikeastaan kaikkeen joka ei ollut jo valmiina. Peruskuviot tosin olin selvittänyt jo kutsukirjeen saavuttua ja joitain hakemuksia lähettänyt Suomen viranomaisille, jotka nekin tosin olivat auttamattomasti unohtuneet byrokratian rattaisiin. Kaikki tämä säätö sitten osoittautui tietenkin ainakin henkisesti raskaaksi virheeksi. Erilaisten paperien hoitaminen, varsinkaan jos niitä pitää käännättää ja laillistaa, eli leimauttaa erilaisissa virastoissa, ei ole nopeaa eikä helppoa.

Edellisessä postissa viittasinkin asioiden hoitamiseen sitten ihan käytännön tasolla. Ensimmäisenä asialistalla on ilmoittautuminen asukkaaksi paikalliseen kunnalliseen virastoon, millä saa sitten myös sosiaaturvatunnuksen tai sen jonkionlaisen vastikkeen (BSN, sofinummer), jota tarvitaan esim. pankkitilin avaamisessa. Aloitin virastorumban tanssimisen kunnon kansalaisena heti ensimmäisenä päivänä, mutta homma tosiaan tyssäsi ajanvaraukseen. Kävelin virastosta sitten kaupan kautta kämpille, soitin ajanvaraukseen ja sainkin ajan heti seuraavaksi päiväksi. Kun marssin toista kertaa virastolle, pääsin mukavasti asioimaan ja paperini kelpasivat. Syntymätodistusta pyydettiin jossain ja jossain sanottiin että sitä ei tarvita, ajanvaraus käski sen ottaa mukaan jos sellainen on. Todellisuudessa virkailija hädin tuskin vilkaisi sitä, kirjasi vain henkilötiedot ja osoitteen vuokrasopimuksesta. Ensimmäinen ristiriita tuli kun virkailija totesi että ”tämä oli tässä, annan tämän maahanmuuttoviranoamisen esitteen jos haluat käydä rekisteröitymässä, mutta ei ole pakko”. Yllätyin vähän ilmoituksesta, varmistin että ymmärsin oikein ja lähdin siitä sitten lätkimään tyytyväisenä. Esitteessäkin sitten todettiin, että rekisteröidyttävä on, mutta EU-kansalaisena oleskelu on laillista oikeastaan muutenkin ja rekisteröitymättömyydestä ei varsinaisesti oikein seuraa mitään ellei tarvitse kunnallisia palveluita.

Koska kuitenkin tulin ottaneeksi puolipakollisen, ja melko kalliin, sairausvakuutuksen ja halusin päästä esittämään sen johonkin virastoon, päätin kuitenkin varata ajan IND:ltä. Tässä välissä sitten, ennen kuin sovin aikaa  kanssa yritin vielä lopullisesti selvittää että mitä matskua viranomaiset haluavat nähdä. Tässä kohtaa paniikin teki oikeastaan jo ennen lähtöä tapahtunut lievä muutos yliopiston ohjeissa papereiden suhteen ja tilanteen yleinen sekavuus. Oikeastaan liiallinen tiedo.. siis informaation saanti ja epäjatkuvuudet lähteiden välillä ovat olleet keskeisin probleemi. Alkaen vanhemmista kollegoista jotka ovat itse asuneet Alankomaissa kymmenisen vuotta sitten, päättyen maahanmuuttovirkailijoihin ja lähetystöattasheaan suomessa, kaikki antoivat vähän toisistaan poikkeavia tietoja mitä pitää hoitaa missäkin vaiheessa ja mitä dokumentteja tarvitaan.

Yksi versio ennen saapumista oli että rekisteröinnissä tarvitaan todistus työnantajasta, sairausvakuutuskortti ja passi. Joku versio sisälsi myös syntymätodistuksen, ja erinäisissä yhteyksissä puhuttiin myös papereiden laillistamisesta (legalization), joka jäi käytännössä varsin hämäräksi, mutta tarkoittaa jotakuinkin sitä että paperit lähetetään ulkoministeriöön, siis Alankomaiden ulkoministeriöön, jossa niiden alkuperä selvitetään ja niille annetaan leima. Tätä tarkoitusta varten ulkomaankieliset dokkarit täytyy tietysti käännättää auktorisoidulla kääntäjällä. Kun yritin kaivaa tosissaan esiin että mitä tarvitaan niin IND:n edustaja oli haluton antamaan tarkkoja ohjeita. Kun asiaa sitten puhelimessa selvitin, hintaan 10c/min, niin viimeinen ohje oli että ”ota niin paljon todistusaineistoa kuin on tarjolla, se helpottaa oleskelulupapäätöksen tekevän viranhaltijan toimintaa”.  Hauska yksityiskohta on myös että sähköpostikyselyni jonka laitoin ennen lähtöä sai sitten viimein vastauksensa myöskin tällä viikolla, siinä ei tosin onneksi tippunut mitään pommeja.

No, näiden ohjeiden kanssa soitinkin sitten ensimmäisen kerran heti ensimmäisellä viikolla varatakseni ajan. Postissa losahti tulla sitten vahvistus heti seuraavana päivänä ja lomakkeita täytettäväksi. Minä sitten tietysti vääntelin käsiä vieraankielisen lomakkeen kanssa viikonloppuna ja alkuviikosta tavoittelin osastosihteeriä. Kääntäjä sitten löytyi tiistaina, mutta osastosihteeri ei tiennyt sen kummin ottaa kantaa täyttöön. Liitteiden täyttöön tarvittiin henkilöstöpalveluita ja kun ne tavoitettiin niin homma alkoikin olla selvä, tosin oikea palvelupiste oli jo kiinni. Kun sitten sain paperit sisään niin alkoi selvitä että yleensä P&O eli henkilöstöpalvelut sitten jossain vaiheessa ovat haastatelleet ulkomaiset vieraat ja laittaneet nimet paperiin ja niin edelleen. Tässä kohtaa pohjoismaalaista oma-aloitteisuutta ja ripeyttä ei sitten palkittu, mutta minä kun uskoin ohjeita että viikon sisään täytyy rekisteröityä niin jouduin sitte uimaan vastavirtaan. No, oli kuitenkin mukava jutella jonkun kanssa joka tosissaan tiesi asiasta, ja palveluhenkilö otti paperit sisään ja lupasi soitella että ehtivätkö valmistua. Eikä mennyt kauaa kun sama ihminen soitti että nyt on niin että ei ehdi perjantaiksi hoitaa, jolloin minulla siis oli aika varattu. Satuin silloin olemaan kotosalla odottelemassa postipakettie joten en voinut soittaa uutta aikaa. Kohtalon ivaa kuunneltiin kun seuraavana päivänä sitten peruuttelin ajan ja sovin että soitan uuden tapaamisen kun byrokratia pyörähtää. Ei mennyt tuntiakaan tästä puhelusta niin P&O oli soittanut kahvia hakiessa ja jättänyt viestin vastaajaan että paperit ovat valmiit. Tämä oli sitten siis torstai, eli kaikesta huolimatta dokkarit olivat hyvinkin valmiina perjantaiksi. Myös jännityksellä odottamani sairausvakuutuskorttikin saapui postissa sattumalta samana päivänä. En sitten kehdannut soittaa ennen maanantaita uutta aikaa, etteivät epäile sekopääksi ja epää oleskelulupaa.

No, paperit alkoivat olla sitten kunnossa joka tapauksessa joten elämä alkoi voittaa. Soitin vireästi sitten uuden ajan alkuviikosta ja sain sen heti seuraavaksi päiväksi iltapäivälle. Matka naapurikylään ja varsinaiseen virastoon luisti kuin valssin askeleet kahvilla voidellulla parketilla verrattuna muuhun rumbaan. Noin periaatteessa maahanmuutoviranomaisia tuntui kiinnostavan lähinnä se, että minulla on asiallinen syy olla maassa, ja että pystyisin elättämään itseni oleskeluaikana. Näihin vaateisiin esitin rekisteröintilomakkeen liitteenä olevan työnantajan vakuutuksen ja Suomesta roudaamani lausunnon yliopistolta että olen töissä ja saan liksaa. Itse asiassa roudasin tapaamiseen sitten  loppupeleissä mapillisen paperia, kuten minua oli puhelimessa neuvottu.  Kuten näissä jutuissa sitten usein käy, niin virkailija ei varsinaisesti ollut sitten muusta kiinnostunut kuin työnantajasta ja passista. Esimerkiksi se joka paikassa tarpeelliseksi ja tärkeäksi mainittu sairausvakuutuskortti jäi kokokaan kysymättä. Ilmeisesti terveen punakka ja rehellinen naamani vakuutti virkailijan että ei se kuitenkaan hoitoa tarvitse puolessa vuodessa. No, tarra rapsahti passiin joka tapauksessa, ettö eipä tuon nyt sitten niin väliksi.

Yleisenä huomiona voin esittää, kuten varmaan monessakin kohtaa on tullut jo todettua, että asioiden hoitaminen on kovin miellyttävää koska viranomaiset tuntuvat olevan lähes poikkeuksetta hyväntuulisia, ystävällisiä ja valmiita neuvomaan asioissa. Tosin siinä neuvonnan substanssissa sitten voi ajoin olla vähän hajontaa, mtta kuitenkin. Olen ollut monesti enemmän kujalla suomalaisten viranomaisten kanssa, huolimatta yhteisestä kielestä. Silti, asioiden hoitaminen ei tunnu olevan kovin nopeaa, yliopistoon rekisteröityminen duunariksi vie ilmoituksen mukaan pari viikkoa, kunnallisen rekisteröitymisen varmistus kuukauden verran ja niin edelleen. Tosin kumpaankaan ei sitten mennyt kuin kaksi ja puoli.  Vastaavasti sairausvakuutusfirman lasku oli postiluukussa seuraavana päivänä ja vakuutuskorttikin heti kun pankit vain jaksoivat vaihtaa rahaa keskenään. Ja maahanmuuttoviranomainen antoi rekisteröitymistarran heti, että siitähän se keskiarvo laskeekin jo mukavasti.

Miten se olisi kannattanut hoitaa

Nyt kun nämä tanssin askeleet on päällisin puolin käyty läpi niin kerrataanpa miten homma kannattaa hoitaa, jotta päästään mahdollisimman pienellä vaivalla. Kuten varmaan äkkäsitte kuvauksesta, niin itse maahantulo ei ollut mitenkään kummoinen juttu. Mitään papereita ei kysytty ennenkuin yliopistolla ja kaupungintalolla, käytännössä varmaankin olisin voinut olla maassa ilman ongelmia ainakin siihen asti kun ensimmäisen kerran olisin tarvinnut sairaanhoitoa tai muuten joutunut asioimaan viranomaisten kanssa. Eli käytännössä monet hankaluudet olivat enemmänkin henkilökohtaista tai henkistä laatua.

Ensimmäisenä neuvona sanoisinkin, että kannattaa aloittaa vaihtoon pyrkiminen ja suunnittelu sellaisessa vakaassa elämänvaiheessa, että asumiskuviot ovat vakaat ja yksityis- tai työelämässä ei ole menossa mitään suuren luokan projekteja. Perhe-elämän suhteen kannattaa vakavasti harkita, että ottaa siipan mukaan jos sellainen on, ellei ole, niin ei ole sen suhteen ongelmiakaan.Sama pätee myös työpaikkaan, projektit kannattaa ajaa alas ja virkavastuut vierittää kollegoille ajoissa, niin että ehtii rauhassa kelata muuttoasiat läpi ja ennen kaikkea ettei ei löydä itseään tilanteessa missä joutuu hoitamaan kahta jobia samaan aikaan. Virkkeeseen tiivistettynä: lähde ulkomaille silloin kun mahdollisimman pieni määrä muita ihmisiä on riippuvaisia sinun olemistasi ja tekemisistäsi, tai hoida tilanne sellasiseksi hyvissä ajoin ennen lähtöä.

Paperisodan kanssa pyöriessä kuviot riippuvat maasta ja ajasta, joten mitään muuta yleispätevää on vaikea sanoa, enkä edes yritä nyt tehdä mitään listaa koska se luultavasti muuttuu jonkin tärkeän yksityiskohdan suhteen kuitenkin. Kuitenkin sen verran voi sanoa, että ainoa oikea tapaa hoitaa maahanmuuttobyrokratia on sälyttää se jonkun tukitoiminnoissa työkentelevän kolellegan taakaksi. Jos ja kun kuitenkin joutuu sen hoitamaan itse, niin ensinnä homma on hyvä aloittaa reilusti ennen lähtöä, jotta byrokratia ehtii jauhaa rauhassa eikä tarvitse väännellä käsiä iltaisin nukkumaan mennessä.

Tästä itse asiassa kirpoaa toinen neuvo: hoida kaikki paperit ja muut kondikseen ajoissa, aloita silloin kun vielä tuntuu että eihän tälle asialle tarvi vielä mitään tehdä pitkään aikaan. Noin sääntönä melkein rohkenisin ehdottaa, että jo oman mielenrauhan kannalta kannattaa panostaa siihen että dokumentaatio on kasassa kunnolla ajoissa ja papereita on mieluusti enemmän kuin tarpeellista kuin toisin päin. Oli minun tuuria, että muutos ohjeissa oli nimen omaan niin päin, että laillistettua syntymätodistusta ei tarvita ainakaan enää  asukkaaksi rekisteröitymiseen. Jos nyt miettii vaikkapa syntymätodistuksen laillistamista prosessina, niin ensinnä sellaisen saaminen voi kestää viikon kun sairaala kaivelee vanhoja mikrofilmejä pölyisen laatikon pohjalta. Sitten kun sen ensin käännättää, mahdollisesti vielä alankomaalaisen tuomisistuimen valanvannoneella kääntäjällä, ja lähettää ulkoministeriöön tai ties minne leimattavaksi ensin Suomessa, voi arvata että kuukausi on hupia. Sitten kun tulee se aika että se pitää laillistaa vielä Alankomaissa niin toinen kuukausi menee luultavasti ihan vaan läpällä, johan postitkin vievät monta päivää. Siinähän se laillinen kolmen kuukauden oleskeluaika varmaankin olisi mennytkin sitten mukavasti paperisodassa.

Tosin kaikki on suhteellista, nyt kun leimat on papereissa niin kaikki on ok, mutta välillä oli huonompiakin hetkiä. Olin jossain vaiheessa onnistunut kanavoimaan jotakuinkin koko muuttoepävarmuuden oleskeluluvan saamiseen ja se aiheutti ylimääräistä käsien vääntelyä. Luulisin että tälläisten käytännön asioiden hoitaminen yleisemminkin on se joka alkaa kaihertaa jos on taipumusta stressaantua jutuista. Yksityiskohtia koskevana neuvona voi todeta, että ei kannata välttämättä kuunnella tuttuja ja kavereita, kuulopuheita ja muisteluita, vaan panostaa siihen että tietää mitä tarvitaan. Tietäminen puolestaan onnistuu melko yksinkertaisesti lukemalla asiasta vastaavien instanssien webbisivut, jos sen jäkeen on jotain epäselvää, niin kannattaa soittaa tai kirjoittaa vastaanottomaan konsulaattiin, paikallisille maahanmuuttoviranomaisille tai ulkomaalaispoliisille tai sitten kotimaisille viranomaisille.

Asiointi vieraalla kielellä ei ainakaan täällä ole ongelma, koska osaan englantia siedettävästi ja niin tuntuvat osaavan käytännössä kaikki työikäiset alankomaalaisetkin. Nämä asiat ovat tietysti ihan lautamiesjärjellä älyttävissä, mutta virkistän nyt omaa muistia kirjoittamalla ylös. Keskusteltaessa vieraalla kielellä, on hyvä miettiä etukäteen ja kirjoittaa vaikka lapulle mitä tarvitsee ja haluaa tietää, jotta asiat eivät luista muistista stressitilanteessa. Kannattaa myös ottaa tavaksi kerrata mitä on sanottu ja tarkistaa että ymmärsi oikein. Myöskään muistiinpanojen tekeminen puhelun kulusta ei ole huono tapa, vaikka ehkä voi vähän nössöltä vaikuttaakkin. Oikeusturvaansa on ainakin helpompi perätä kun on tiedossa mitä on sanottu, ettei mene muisteluksi ja ämpyilyksi jos pitää kerrata että mitä siinä keskustelussa sitten tapahtui. Oikeastaan vielä mieluummin näinä sähköpostin päivinäkannattaa koittaa saada kriittineninformaatio kirjallisena, niin ei tule sekaannuksia yksityiskohdissa niin helposti ja voi rauhassa miettiä kysymyksensä.

Mitäs nyt vielä sitte? Ei kai tässä, maahanmuuttorumba on tanssittu ja nyt on sitten tarra passissa ja lupa oleskella. Tanssahtelen tästä kevyin askelin kahviautomaatille.

– Kalle